Kylissä ja kaupungeissa – lisää virolaisia kartanoita ja nähtävyyksiä, osa 2

suomeksi: ei talvikunnossapitoa

Viron matkasta alkaa olla kaksi viikkoa ja muisti palailee pätkittäin. Onneksi Antti teki jo reissussa muistiinpanoja googlekarttakopioihin, sillä minä en enää muistaisi järjestystä, jossa kävimme eri paikoissa. Viimeksi aiheen parissa kirjoitellessani pääsimme Põhjakaan asti, söimme siellä erinomaisen lounaan ja sen aikana tuumimme, että mahtaisiko vielä onnistua Tartton päivällisen siirtäminen hieman myöhemmäksi. Laitoin ravintolaan sähköpostia ja noin tunnin kuluttua sieltä oli jo vastattu ja siirretty pöytävaraustamme kahdella tunnilla. Olin jo valmistautunut ajatukseen, että minun pitäisi ottaa ja soittaa ravintolaan, mutta onneksi ei sentään! En ole kovin innokas soittamaan minnekään, koskaan ikinä. Päivällisen siirtämisellä saimme lisää kulttuuriaikaa ja se on aina mukavaa. 

Põhjakasta lähdettyämme suuntasimme edelleen kohti Tarttoa ja ensimmäinen lounaan jälkeinen kartano oli nimeltään Lustivere. Se näyttää englantilaiselta poikakoululta ja siinä on uusgoottilaisia vaikutteita siinäkin. Tällä erää siellä ei toimi koulu, vaan vanhainkoti ja sitä voi katsella vain ulkoa päin. Pidimme rakennuksen hieman synkästä ulkokuoresta ja tornista. Ikkunoista näkyi valoa ja takakuistilla oli monta hoitajaa tupakalla. Ilmeisesti rakennus on puulämmitteinen, sillä aidatulla sisäpihalla oli valtaisat puupinot odottamassa käyttöä. Voisin kuvitella, että vanhuksilla on miellyttävämpää olla vanhassa kartanossa viettämässä elonpäiviään, ainakin jos rakennuksen sisäkunto on riittävän hyvä. Ainakin mukavampi kuin jossain terveyskeskuksen vuodeosastolla. 

Seuraavana kohteena oli todella hieno paikka, Puurmanin kartano. Se on upea valkoinen rakennus, joka on peräisin 1860-luvulta ja sielläkin toimii nykyisin koulu. Tässäkin talossa on näyttävä torni ja kävelimme talon ympäri ja sen takapuolen puistossa. Myyriä on muuten Virossa ihan turkasen paljon, melkein kaikki näkemämme nurmikot olivat myyrien tekemien multakekojen vallassa. Kartano näytti olevan oikein hyvässä kuosissa ja sinne pääsee ainakin kesäisin tutustumaan sisällekin pientä pääsymaksua vastaan. Kyllä minä olisin voinut tuollaisessa koulussa olla lapsena. 

Sille päivällä olikin sitten kartanot jo katsottu, mutta museoita oli vielä ohjelmassa. Saavuimme Tarttoon alkuillasta ja ennen hotelliin kirjautumista menimme Viron kansallismuseoon, jossa Antti kävi jo syksyllä reissulla, jolle minä en päässyt mukaan, vaan jouduin katsomaan kotona musikaaleja. On niitä pahempiakin kohtaloita olemassa. Mutta nyt pääsin tähän uuteen museoon, joka on ollut avoinna syyskuusta 2016 asti. 

Näyttäisi kuin talo kylpisi ilta-auringon valossa, mutta kyse on sisältä tulevasta valosta täysin pilvisessä illassa.

Ylen linkin takaa löytyy kiinnostava kertomus museon tähänastisista vaiheista. Meille ilmailun parissa työskenteleville museon sijainti vanhalla lentokentällä on mielenkiintoinen ja koko rakennus aivan pökerryttävän hieno. Siitä tulee mieleen tietysti Tallinnassa sijaitseva KUMU, mutta myös esimerkiksi Arktikum Rovaniemellä, sillä sen Uralin kaiku-näyttely muistutti kovasti aihepiiriltään Arktikumin Suomi Jäämeren rannalla-näyttelyä. Viron kansallismuseossa on kiinnostavasti esiteltynä virolaista elämäntapaa eri aikoina ja kaikki näyttelyesineistä kertovat infotaulut ovat myös suomeksi. Tai oikeammin infotaulut ovat tabletteja, joita hipaistaan sirukortilla, joka muuttaa tabletilla olevan tekstin halutulle kielelle. Se oli hyvin sujuvasti toimivaa ja kätevää, tuli luettua tavallista enemmän tietoiskuja. 

Ravintolakin näytti hienolta

Museokäynnin jälkeen majoituimme hotelliin, jolla oli aivan loistava sijainti muutaman sadan metrin päässä illan viimeisestä nähtävyydestä, Tarton taidemuseosta. Pienen lepotauon jälkeen kävelimme keskustaan ja menimme sattumoisin juuri torstai-iltaisin myöhempään auki olevaan museoon. Se sijaitsee Raatihuoneentorin laidalla vinoksi vääntäytyneessä rakennuksessa. Mielenkiintoisinta antia oli mielestäni Viron ensimmäisen merkittävän naistaiteilijan, Julie Hagen-Schwarzin näyttely. Se valotti hyvin sitä asiaa, että naistaiteilijoilla oli usein, ellei useimmiten taiteilijaisä, jonka siipien suojassa taiteesta kiinnostunut tytärkin pääsi oppiin ja vaikka Julie oli hyvin tuottelias ja taitava muotokuvamaalari, hänen maineensa ei ollut niin suuri kuin aikalaismiesten, sillä potretit ymmärrettävästi usein päätyivät ja jäivät tilaajiensa kotiseinille, minne ne oli tarkoitettukin. Pidin kovasti taiteilijan omakuvista, joissa näkyy erittäin päättäväinen ja juronkin näköinen nainen, hän ei ainakaan imarrellut itseään omakuvissaan mitenkään erityisesti. Näyttely on nähtävissä aina 04.03.2018 asti. 

Raatihuone vielä jouluvaloissaan

Taidemuseo

Päivän kulttuurikokonaisuuden jälkeen olikin aika siirtyä vatsan nautintojen pariin. Antille syksyn reissulta tuttu Restoran Polpo oli meidänkin määränpäämme ja siitä kerron seuraavassa postauksessa. 

Tämän postauksen liitän CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissupostauksiamme maittain aakkostettuna. Viro löytyy sieltä viimeisenä, sillä Yhdistyneissä arabiemiirikunnissakaan emme ole käyneet, enkä usko aivan piakkoin menevämmekään.

EDIT ": Lisään postauksen myös CampaSimpukan uudelle Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki postaukset, joissa käsitellään Viron kartanoita. Sieltä löytyvät kaikki kiertämämme kartanot aakkostettuina.

Minulla on muuten todella vakava oikeinkirjoitusongelma. En näköjään osaa päättää pitäisikö minun kirjoittaa Tartto vai Tarto, Tartoon vai Tarttoon, Tarttossa vai Tartossa. Suokaa anteeksi epäloogisuus.