Virolaisilla kartanoilla, osa 1

Vuodesta 2014 alkaen olemme käyneet Virossa muutaman kerran vuodessa. Kymmenenkään matkan jälkeen ei tunnu siltä, että kyl tää on nyt nähty. Päinvastoin. Muista Viron reissuistamme voi lukea CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdeltä. Siellä matkailuaiheiset postauksemme ovat maittain aakkostettuina uusimmasta vanhimpaan matkaan. Sinne lisään tämänkin postauksen. Viron matkat löytyvät viimeisinä luettelosta, sillä emme ole käyneet vielä Zimbabwessa.

Tällä kertaa meillä oli aikaa keskiviikosta sunnuntaihin. Koska asumme Keskimaassa, kestää aikansa päästä maan reunalle ja laivaan. Usein reissumme alkaa sillä siunaamalla, kun toinen saapuu viimeisestä yövuorosta ennen vapaan alkua. Niin nytkin. Antti tuli kotiin ja minä odotin jo toinen kenkä jalassa. Vartissa olimme matkalla ja ennen kuin ajoimme laivaan puoli kuudelta illalla olimme ehtineet vaikka mitä. 

Usein kuulee sanottavan, ettei vanha koira opi uusia temppuja ja se pitää meidänkin kohdallamme erittäin hyvin paikkansa. Mutta välillä mekin opimme jotain uutta. Noin vuoden ajan olemme pitäneet Jyväskylän ja Helsingin välisellä matkalla sellaisen kuin tauon, jota kutsutaan myös paussiksi. Ja mikä tärkeintä, nimenomaan syömisen tähden. Ei siksi, ettemme jaksaisi kolmen tunnin matkaa syömättä, vaan koska Lahdesta löytyy niin hyvä lounaspaikka. Emme aikaisemmin kymmenillä ohikulkumatkoilla koskaan, lue: ikinä, pysähtyneet Lahdessa. Sitä vartenhan ohitustiet ovat olemassa, että niitä mennään paikkojen ohi. Lahti oli mitä vähiten kiinnostava kaupunki, kunnes oikeasti aloimme pysähtyä siellä ja nyt jos liikumme arkisin päiväsaikaan, on lounaspaikka aina Tryffdeli. 

Tähtäsimme Tryffdelin avaamisaikaan päivän keitolle, joka oli tällä kertaa suuri kulhollinen tomaattista lihapullakeittoa. Lusikoimme keiton viimeistä tippaa myöten, jonka jälkeen olikin mukava piipahtaa Lahden taidemuseossa, sillä Museokortti tykkää, että sitä käytetään. Mukavinta antia oli valokuvakokoelma Lahdesta ja ihmisistä siellä. Kuvat oli laitettu sekalaisiin vanhoihin  kehyksiin mistä pidin erityisesti.

Aikuismaisen lounaspaussin jälkeen ajoimme pääkaupunkiin ja parin pikaisen sukulaisvisiitin, lähes seisomakyläilyn jälkeen olikin jo aika ajaa paattiin. Olimme tarkoituksella valinneet Tallinkin Europan, sillä halusimme yöpyä laivalla. Se on todella edullinen tapa aloittaa matka, kun tulee hieman kauempaa, eikä ehdi aikaisempiin päivälaivoihin. Samaan pakettiin saan pakattua siirtymisen lahden ylitse, yöpymisen, pysäköinnin ja ruokailun. Aamulla on sitten valmiina Tallinnan satamassa jatkamaan matkaa. Jos jää vain Tallinnaan on hieman ankeaa etenkin talvella olla kahdeksalta satamassa, kun vielä aivan pimeää, eivätkä paikat aukea aivan hetkeen, mutta lähdettäessä kauemmas, on laivalla uneksiminen hyvä vaihtoehto. 

Kerran tai kaksi vuodessa on hauska syödä buffetissa. Olimme varanneet paikat jälkimmäiseen ahdantakattaukseen, vaikka siinä meinaa aikuisellakin ihmisellä hermo mennä odotellessa. Ensimmäinen kattaus sen sijaan vie hermot jo ennen laivaan ajamista. Sekään ei ole kivaa. Laivaan ajaminen omalla autolla on aina arpomista. Kun on varannut myöhemmän kattauksen, pääsee laivaan tietysti nopeasti ja sitten pyöritellään peukaloita monta tuntia. Jos varaa ensimmäinen kattauksen ja toivoo pikaista embarkaatiota, seisoo jonossa, tai jopa melkein yksin satamassa vielä, kun köysiä jo uhkaavasti irrotellaan ja pöytä olisi pitänyt grand buffetissa ottaa vastaan 45 minuuttia sitten. 

Ei se pöytä sieltä minnekään katoa, ruoka eikä aika lopu kesken, mutta kun on kroonisesti kykenemätön myöhästymään mistään, ärsyttää suunnattomasti odottaa väärässä paikassa. Tämä on luonnollisesti erittäin hyvä esimerkki first world problemista. Ihminen ärsyyntyy, kun ei pääse lappamaan lautaselleen graavilohta sillä sekunnilla, kun buffetin portit aukeavat. Ikinä emme ole jääneet satamaan vilkuttamaan, että nyt se laiva lähti. Mutta yhtä kaikki, kannattaa valita taistelunsa, ärsyyntyykö laiturilla vai pitkästyykö laivassa ja me valitsimme jälkimmäisen. Onneksi tuskaa helpotti kahden euron prosecco-kupongit. Niillä pidetään aisoissa hämmästyttäviä määriä ihmisiä, kaikki jonottivat kiltisti baaritiskille tilaamaan lasillisensa. Kyllä me sitten olemme helppoja. 

Kun sitten lopulta pääsimme syömään juuri silloin kun pitikin, oli vatsantäyttäminen mitä miellyttävin kokemus jälleen kerran. Eikä siellä edes ollut paljon ihmisiä eikä jonoja ja mietin, että miksi ylipäätään olimme tehneet varauksen kattaukseen. Kai siinä alkukantainen ruoanloppumisen pelko ja muutaman euron säästö olivat syynä. Eihän sitä laivamatkaa varatessa viikkoja aikaisemmin tiedä kuinka täyteen laiva tulee. Tällä kertaa laivalla oli erittäin väljää. Ruokaa oli tarpeeksi, mukana oli vielä hieman jouluisuuttakin ja mieliteko noutopöydän antimiin oli taas täytetty ainakin puoleksi vuodeksi. 

Torstaiaamuna olimme sitten innokkaina lähdössä matkaan kello 8, kun laivasta saattoi ajaa ulos. Tai olisi saattanut, mikäli jonossa edessämme oleviin katumaastureihin olisi tullut joku paikalle. Taas joutui ihmisenlapsi sekä ärsyyntymään että pitkästymään. Aloin miettiä, että mitäs läksin. Lopulta laivan ulosheittomies tuli komentamaan jonossa olevia nitkuttamaan autonsa ahtaista väleistä pois ja sinne jäivät itänaapurin mummonmurskaimet yläparrelle, kun me karautimme pimeään Tallinnan talviaamuun. 

Postauksella on taas mittaa kuin Paavo Väyrysen mukinmyyntipuheella, vaikkei vielä olla päästy kuin niukin naukin kuivalle maalle. Jatkan kuitenkin hieman luvaten postauksen päättyvän ennen kuin olemme päässeet matkan ensimmäisen Viro-päivän lounasaikaan. Varsinaiset ravintolapostaukset tulevat myöhemmin omina postauksinaan, muut matkakokemukset ja päiväkirjamaiset muistelot ominaan. Alla kuva jossa on koostettuna mitä kaikkea me tulisimmekaan syömään tulevina päivinä. Tulee vesi kielelle noita lautasellisia muistellessa. 

Virossa on hämmästyttävän paljon näkemistä niin pieneksi maaksi. Aikaisemmilla reissuilla olemme käyneet katsomassa kauniita vesiputouksia, neuvostoaikana suljettuna ollutta kaupunkia, Viron maineikasta yliopistokaupunkia ja täysiveristä rantakohdetta eteläisellä rannikolla. Myös pari Viron saarista on kevyesti kurkattu. Meistä on mukava kulkea paikoissa niiden luonnollisten sesonkien ulkopuolella, ei vain alempien hintojen vaan jonkunlaisen puolipysähtyneen ja haikean tunnelman vuoksi. Rantakohteessa tammikuussa on usein sellainen vire, että ai kun se kesä jo tulisi, mutta toisaalta on hyvä hengähtää kiireaikojen välissä. Monessa paikassa saa todella hyvää palvelua hiljaiseen aikaan, eikä sen tarvitse todellakaan olla mitään nuoleskelua. Sitä emme kaipaa koskaan missään. Mutta tietysti hyvä palvelu kelpaa aina kaikkialla. 

Tämän matkan (ja varmasti monen tulevankin) teemana olivat Viron kartanot. Antti oli etsinyt valmiiksi muutamia mahdollisia kohteita Visit Estonia-sivustolta. Päivän suunnitelmana oli siirtyä Tallinnasta Tarttoon ja siinä matkalla noin puolivälissä lounastaa Põhjakassa, josta olimme kuulleet Sillä Sipulista. Ennen lounasta meillä oli siis noin tunnin ajomatkaan käytettävissä kolme ja puoli tuntia. Sää oli ajoittain tihkusateinen ja lämmintä oli muutama aste. Lunta oli kyllä ollut joitakin aikoja sitten, sillä aurauspenkkojen jämiä oli nähtävillä, mutta muuten maa oli musta. 

Minä en tiennyt Viron kartanoista juuri mitään ennen tätä  matkaa ja nyt tiedän, etten tosiaankaan vieläkään tiedä paljon mitään. En ollut ollenkaan tietoinen, että maassa on ollut  niin tiheä kartanoiden verkosto ja monia kymmeniä paikkoja on edelleen olemassa eri kuntoisina ja erilaisissa käyttötarkoituksissa. 

Ennen ensimmäistäkään kartanoa pysähdyimme katsomaan Annan kylän kirkkoa. Pidämme epäuskonnollisiksi ihmisiksi paljon kirkoista ja usein käymme kävelemässä niiden viereisillä hautausmaillakin. On mielenkiintoista nähdä millaisia nimisiä ihmisiä missäkin maassa ja samassa maassa eri seuduilla on elänyt ja kuollut. Hautakivien ja -ristien tutkiminen on vähän jännittävääkin. Jos pieneen maalaiskirkkoon pääsee sisälle katsomaan, se on aina parempi, mutta ulkopuolenkin ihailu riittää. 

Ensimmäinen kartanokohteemme oli nimeltään Roosna-Alliku. Paikalla on omat Facebook-sivutkin. Mutta ne eivät ole varmaankaan peräisin kartanon alkuajoilta. Kartanon päärakennus on valmistunut 1780-luvulla ja 1920-luvulta se on toiminut kouluna. Tämän ollessa ensimmäinen näkemäni kartano, olin aluksi sitä mieltä, että onpa outo käyttötarkoitus. Myöhemmin mieleni muuttui. Kartanon maille pääsee vapaasti ja vaaleanpunaisen kauniin rakennuksen etupihalla kasvaa vanhoja puita. Visit Estonia-sivulta löytyy tietoa paikan historia niukalti, mutta kartanon omilta sivuilta enemmän. Etukäteisvarauksella paikkaan pääsee sisällekin tutustumaan, mutta sellaista me emme olleet tehneet, vaan tyydyimme ihailemaan kartanoa ulkopuolelta. Sen sijainti on helppo löytää tämän sivun alalaidan kartan avulla. Opimme pian, että ainakin joissakin osaa Viroa kartanoille on ruskeapohjaiset opastekyltit kylissä, joiden laitamilla tai keskelläkin ne sijaitsevat. Opastuksia ei niinkään ole pääteiltä. 

Panoraamakokeilu puhelimen kameralla

Hyvän alun jälkeen jatkoimme toiselle kartanokohteelle, joita tällä Tallinnan ja Tarton välisellä alueella on runsaasti, poikkeama tekee vain muutaman kilometrin lenkin päätieltä. Toisen kohteen nimi oli Väätsa. Se on peräisin 1800-luvun alusta ja sen saksankielinen nimi on Waetz. Paikan omilla kotisivuilla kerrotaan siellä pidettävän konsertteja ja löytyvän majoitustiloja. Osa rakennuksesta toimii kouluna ja 1970-luvulla sen kylkeen on rakennettu lisärakennus niinikään koulutarkoitusta varten. Tämä kartano sijaitsee kylässä ja sillä on kaunis puisto huvimajoineen ja lammikoineen. Väätsaan pääsee myös tutustumaan sisälle erikseen ajan varaamalla. 

Ei kahta ilman kolmatta, aikaakin oli vielä ennen lounasta, joten suuntasimme auton nokan kohti Kirnan kartanoa. Se sijaitsee pienellä mäellä vanhan puuston keskellä ja rapistuneen kartanon näkeminen aiheutti jonkunlaisen minimyrskyn päässäni. Tässä kohtaa alkoi jo tuntua, että näitä paikkoja täytyy päästä katsomaan kesälläkin. Kirnan kartano on rakennettu 1770-luvulla ja sillä on ollut monenlaisia vaiheita eri sukujen omistuksessa. Sekin on toiminut kouluna ennen toista maailmansotaa ja nyttemmin se on yksityisomistuksessa. Lähdesivustolla sanotaan mm. näin: "Kirnan kartanon puistossa on voimakkaita magneettis-anomaalisia alueita eli geologisia maankuoren halkeamia, jotka aiheuttavat eritoimisia kenttiä, joita herkät ihmiset pystyvät tarkasti määrittelemään. Positiivisesti latautuneista paikoista saa lisäenergiaa paranemiseen ja tarpeellisiin muutoksiin." Kuulostaa sopivan hörhöltä. 

Kirnassa tarvittaisiin suuri kirstu rahaa, sen verran rapistunut talon ulkokuori on, mutta hyvin kauniilta talo näytti tammikuisessa hämärässäkin. Pihaa vartioi pulska kissa, josta arvelin tulevan pian äiti. Kissa kierteli ympärillämme ja puikahti raollaan olevasta pääovesta sisälle. Ovessa olevassa kyltissä kehotettiin astumaan sisälle ja me kurkistimme kartanon aulaan. Alakerran sisätiloja on uudistettu jossain vaiheessa uusgoottilaiseen tyyliin, joka hämmästytti ulkopuolen asettamien odotusten vuoksi. Talon ikkunoista näkyi valoa, mutta ihmisiä emme nähneet. Vain viimeisillään olevan kissan, joka tuijotti meitä toiseen kerroksen vievien portaiden juurella ilmoittaen täten, että sinne ei ole asiaa. Tahtoisinpa tietää miksi minulle oli niin suuri askel astua sisään taloon, vaikka ovessa selvästi oli sen lupaava kyltti. En ole missään mielessä rohkea ihminen ja saatan olla sen tähden välillä rasittavaa seuraa. Olen aina valmis kääntymään takaisin miltä polulta tahansa. 

Meillä oli yhä aikaa jäljellä, joten matka jatkoi mutkitellen kohti Põhjakaa. Seuraava kohde ei ollut kartano vaan Paiden vallitorni ja ritarilinnan rauniot. Paiden lähellä kävimme viime vuonna Väätsan pyörämuseossa, muttemme silloin vielä huomioineet monia kartanoita lähistöllä. Linnatorni tuhoutui toisessa maailmansodassa ja on rakennettu uudelleen 1990-luvulla. Kiersimme kävellen linnanraunioiden muodostamaa kävelyreittiä, nälkä alkoi jo kurnia vatsassa ja etenkin odotukset olivat korkealla ruoan suhteen. 

Käväisimme vielä ennen lounasta yhden kartanon pihassa, Sargveressä. Sekin on peräisin 1700-luvun lopulta ja on päällepäin hieman rapistuneen, mutta kauniin näköinen. Rakennus on toiminut pitkään kouluna ja on vuodesa 2003 ollut Sargveren maaseutukulttuurin edistämisseuran käytössä. Kiersimme kartanon ympäri ja pidimme sen puistosta kovasti.

Kuten lupasin, tämän postaus loppuu joskus. Aivan Sargveren kartanon lähellä sekä päätien varressa sijaitsevan Põhjakan kartanon pihaan ajoimme täsmällisesti kello 12, kuten oli sovittu jo ennen joulua sähköpostitse. Se on isommasta tilasta erotettu oma pienehkö kartanonsa 1820-luvulta. Sen koristeltu pääovi sijaitsee rakennuksen päädyssä, mikä on harvinaista. Ennen nykyistä ravintolatoimintaa rakennus oli baptistiseurakunnan käytössä. Põhjakassa söimme pitkiin aikoihin parhaan lounaan, mutta siitä myöhemmin lisää. 

EDIT: Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuina.

EDIT ": Lisään postauksen myös CampaSimpukan uudelle Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki postaukset, joissa käsitellään Viron kartanoita. Sieltä löytyvät kaikki kiertämämme kartanot aakkostettuina.