Tuo elokuinen tiistaipäivä oli sään puolesta samanlainen kuin edelliset, aurinko paistoi, hieman tuuli ja lämmintä oli noin 20 astetta. Siis ihan parhain. Halusimme kierrellä muutamia paikkoja saarella päivän kuluessa ja palata illaksi Kuressaareen. Saari ei ole kovin suuri, joten autolla ehti hyvin moneen paikkaan.
Jo ennen kuin olimme ajaneet ulos kaupungista, huomasimme hienon sillan, joka muistutti monissa maissa näkemiämme roomalaisia siltoja. Tämä ei niin vanha ollut, mutta hieno kuitenkin. Löysin Google-kartasta tiedon, että kyse on 1800-luvun alussa rakennetusta sillasta, joka on saanut osumaa sodissa ja muutenkin kokenut kovia. Mutta hieno silta silti.
 |
| Oli siellä jokikin, jonka yli silta vei. |
Ensimmäisen kartanon nimi oli Pidula ja sen nykyään yksityisomistuksessa oleva päärakennus on 1730-luvulta. Sivurakennuksessa on majoitus- ja kahvilatoimintaa, retkipyöräilijöitä oli juuri lähdössä matkaan, kun ajoimme pihaan. Tämän linkin takaa voi lukea, että kartano on nykyisin suomalaisissa käsissä. Siellä kerrotaan myös siitä, miten kartano toimi kouluna 1970-luvulle asti ja miten eräs koulun johtaja menetti henkensä toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikaan puhuttuaan liian varomattomasti mielipiteistään Saksan mahdollisuuksista voittaa sota. Alkuperäisen rakennuksen taakse ja sivulle on rakennettu erinäisiä pahkoja, jotka sopivat tyyliin edes jotenkuten, kun ei liian tarkkaan katso. Päärakennuksen ikkunoista kurkkimalla näki, että siellä on kyllä jotain toimintaa joskus, kattokruunuja ja tuolipinoja erottui.
Toinen kartanokohde Saarenmaan länsireunalla oli nimeltään Loona. Nämä nimet ovat joskus hankalia, sekoitin sen ensin edellispäivän Lööneen. Loonan kartanon kotisivuilta voi lukea, että sielläkin on nykyisin majoitus- ja ravintolatoimintaa. Rakennus on barokkityylinen ja rakennettu 1700-luvun lopulla. Kartanon pihan reunoilla näytti voivan telttailla ja siellä oli muutama matkailuautokin, vaikkei paikka mikään leirintäalue olekaan. Lueskelin jonkun virolaisen lehden verkkosivua, josta olin ymmärtävinäni Looneen olleen myynnissä muutama vuosi sitten konkurssin jälkeen. Minua aina närkästyttää näitten kartanoitten vinteille rakennetut lisätilat ja niiden vaatimat kattoikkunat. Jos minulla olisi sananvaltaa, komentaisin purkamaan ne heti. Onneksi minulla ei ole sananvaltaa.
Loonen pihassa oli suuri opaskartta, josta huomasimme monta sellaista kartanomerkkiä, joita meidän kartassamme ei ollut. Tällainen oli esimerkiksi Paju. Se tosin löytyi opaskirjastamme, muttemme tulleet siinä vaiheessa kirjaa selanneeksi. Etsimme vain karttamerkin perusteella ja löysimmekin lupaavan tien varteen. Usein kartanoihin vievät puukujat ja ehkä nykyisin vain suorat väylät puistomaisen alueen reunoilta keskelle päin paljastavat kartanoiden sijainnin. Nyt tulimme kuitenkin aidan taakse ja arvatkaa uskalsinko minä mennä sen ylitse. No en tietenkään, mutta Antti kiipesi ja lähti kävelemään pitkää kujaa pitkin. Kärpäset surrasivat, perhoset lentelivät ja minä tepastelin hermostuneesti aidan toisella puolella.
Noin kymmenen minuutin kuluttua hän palasi ja kertoi olleensa suuressa lammasaitauksessa, eikä varsinaista kartanoa löytyneen. Nyt kun katson kuvia ja luen kirjaa, voin todeta hänen todellakin nähneen Pajun kartanon siinä surullisessa asussaan kuin se nykyään on. Onnistuin saamaan selville, että talon olleen neuvostoaikaan kolhoosin toimistona ja alennetun lopulta viljavarastoksi. 1800-luvulla rakennetun talon ulkonäkö on nyt tällainen.
Viimeisen kartanonherran nimi oli niinkin hieno kuin Carl Johann Freytag von Loringhoven. Ymmärtääkseni tämä sotilas oli samaa sukua. Hän oli vain 5-vuotias nassikka, kun suku menetti kartanon maareformissa. Minun täytyy piakkoin keksiä itselleni uusi harrastus, sillä tämä kartanovillitys on ajankäytölleni tuhoisaa, toisaalta opin kyllä valtavasti kaikkea uutta. Tosin tieto kyllä leijailee päästäni poiskin päin melko nopeasti, siksi nämä postaukset ovatkin tärkeitä tehdä, voimme palata niihin myöhemmin, kun muuten emme muistaisi enää mitään.
Seuraavan kartanon nimi oli Kuusnõmme ja etsimme sitä hyvän tovin. Ensimme ensin aivan väärästä paikasta. Osuimme tienvarren opastaululle, jossa oli ilmakuva seudusta ja sieltä tulkkasimme, mitä soratietä pitääkään ajaa ja monennestako risteyksestä kääntyä. Pikkuinen kettu ylitti tien juuri ennen meitä ja jäi katsomaan meitä uteliaasti.
Kuusnõmmestä ei ole enää jäljellä kuin hieman perustuksia, rakennus on ollut puinen ja se on lopullisesti tuhoutunut 1984 tulipalossa. Tulin tietäneeksi, että viime vuosisadalla sen omisti professori Johannes Piiper, joka opetti Tarton yliopistossa. Tämän tiedon kyllä talletan sydämeeni ja vaalin sitä ainakin huomiseen.
Antti poimi muutamia marjoja minullekin maistettaviksi Kuusnõmme pusikoituneesta pihapiiristä.
Olimme edelleen Saarenmaan länsiosassa ja seuraavana kartanokohteena oli Pilguse. Se on kiinnostava kohde, vaikkakin sen 1700- ja 1800-luvuilla rakennettu päärakennus on nykyään käyttämätön. Luultavasti se on liian suuri pala purtavaksi ja pihapiirin pienemmissä rakennuksissa toimivat majoitus- ja juhlatilat ovat sopivampia. Niistä ei näköjään olekaan yhtään kuvaa muistikorteillamme. Me tietysti pidimme erityisesti päärakennuksesta. Tästä kartanosta on kotoisin Fabian Gottlieb von Bellingshausen, joka oli kuuluisa merenkävijä, tutkimusmatkailija ja karttojen tekijä. Hänellä oli osuutta Etelämantereen löytymiseen, mutta en ihan tullut käsittämään mitä roolia hän näytteli siinä merellisessä kilpa-ajossa, jota siellä maapallon kolkalla 1800-luvulla käytiin. Pilgusen koko alue on hyvin säilynyt kokonaisuus aikansa arkkitehtuuria muureineen ja portteineen.
Sitten olimme saaneet tarpeeksemme kartanoista (lue: emme enempää löytäneet) ja halusimme ajaa Saarenmaan eteläkärkeen. Edellisellä Saarenmaan matkalla meille iski akuutti polttoainepula, eikä siihen hätään löytynyt yhtään tankkauspaikkaa, joten käännyimme takaisin kapean niemimaan puolivälistä. Tällä kertaa emme sortuneet samaan amatöörimäiseen prosessivirheeseen. Tutkin karttaa ja ehdotin, että ajaisimme niemimaan länsilaitaa, sillä siinä näytti olevan kaunis rantatie. Tämähän on usein kartoissa aivan harhaa. Melko harva rantatie oikeasti kulkee rannassa niin, että meri näkyisi tai sitten tie on huonokuntoinen. Nyt oli tilanne joko tai, välillä meri näkyi hetkisen, mutta tie oli pölyinen soratie, jolla oli suurta pyöreää kiveä, kuin olisi kuulilla ajellut. Niinpä jatkoin kartan tulkkausta ja olin johtavinani meidät suorinta tietä suuremmalle tielle niemimaan itälaidalle. Saatoin tehdä toisen prosessivirheen, sillä ajoimme niin pieniä metsäteitä, että alkoi huolestuttaa mahdolliset suuret kivet tien ruohottuneessa keskikohdassa puhumattakaan siitä, että joku tulisi vastaan. Sitä ei tapahtunut, niin pieniä teitä ajoimme, mutta onneksi vain muutaman kilometrin ennen kuin osuimme takaisin isommalle tielle.
Saarenmaan eteläisessä kärjessä sijaitsee Sörven majakka. Se on aivan vastikään kunnostettu niin, että sinne pääsee maisemiakin ihailemaan. Saaren kärki on hieno kaareva hiekkakaistale (kynnäs) ja tuona kesäisenä päivänä siellä oli melko paljon väkeä kuljeskelemassa, varpaitaan uittamassa ja joku aivan uimassakin. Mekin kävelimme muutaman sadan metrin matkan aivan kärkeen. Majakka näytti hienolta tuliterässä maalipinnassaan. Majakka ei ole kovinkaan vanha, vasta vuodelta 1960, mutta paikalla on ohjattu merenkäyntiä 1770-luvulta alkaen.
Matkalla Kuressaareen pysähdyimme vielä katsomaan Tehumardin yötaistelun muistomerkkiä. Paikalla käytiin 8.10.1944 verinen taistelu ja sen muistoksi paikalle on pystytetty melkoisen neuvostohenkinen tolppa vuonna 1967. Taistelun lopputuloksesta ei ilmeisesti ole vieläkään aivan yhtenäistä käsitystä, mutta neuvosto-osapuoli tulkitsi sen puna-armeijan selkeäksi voitoksi saksalaisista.
Vielä ennen paluuta hotelliin kävimme kaupungin pohjoislaidalla etsimässä Sikassaaren kartanoa (saksalaisittain Siksar). Sehän löytyikin helposti suuren puunjalostusteollisuuskeskittymän laidalta. Puinen rakennus on 1700-luvulta ja sen viimeinen saksalaisomistajasuku oli nimeltään von Stackelberg, johon nimeen olen mielestäni törmännyt jo aiemminkin kartanokierroksilla. Joskus tämän vuosikymmenen alussa talossa on ilmeisesti vielä asuttu, se on jaettu pienempiin asuntoihin, mutta kyllä se nyt aika hylätyltä näytti. Tämän linkin kuvassa talo on vielä aika iskussa.
Sivurakennus oli melko mukavan näköinen, vaikka sen pihassa olikin tympeä peltinen koppi eivätkä nuo valonheittimetkään ihan tyyliin sopineet. Ovesta pidin.
Toinen kartanokohde Saarenmaan länsireunalla oli nimeltään Loona. Nämä nimet ovat joskus hankalia, sekoitin sen ensin edellispäivän Lööneen. Loonan kartanon kotisivuilta voi lukea, että sielläkin on nykyisin majoitus- ja ravintolatoimintaa. Rakennus on barokkityylinen ja rakennettu 1700-luvun lopulla. Kartanon pihan reunoilla näytti voivan telttailla ja siellä oli muutama matkailuautokin, vaikkei paikka mikään leirintäalue olekaan. Lueskelin jonkun virolaisen lehden verkkosivua, josta olin ymmärtävinäni Looneen olleen myynnissä muutama vuosi sitten konkurssin jälkeen. Minua aina närkästyttää näitten kartanoitten vinteille rakennetut lisätilat ja niiden vaatimat kattoikkunat. Jos minulla olisi sananvaltaa, komentaisin purkamaan ne heti. Onneksi minulla ei ole sananvaltaa.
Loonen pihassa oli suuri opaskartta, josta huomasimme monta sellaista kartanomerkkiä, joita meidän kartassamme ei ollut. Tällainen oli esimerkiksi Paju. Se tosin löytyi opaskirjastamme, muttemme tulleet siinä vaiheessa kirjaa selanneeksi. Etsimme vain karttamerkin perusteella ja löysimmekin lupaavan tien varteen. Usein kartanoihin vievät puukujat ja ehkä nykyisin vain suorat väylät puistomaisen alueen reunoilta keskelle päin paljastavat kartanoiden sijainnin. Nyt tulimme kuitenkin aidan taakse ja arvatkaa uskalsinko minä mennä sen ylitse. No en tietenkään, mutta Antti kiipesi ja lähti kävelemään pitkää kujaa pitkin. Kärpäset surrasivat, perhoset lentelivät ja minä tepastelin hermostuneesti aidan toisella puolella.
Noin kymmenen minuutin kuluttua hän palasi ja kertoi olleensa suuressa lammasaitauksessa, eikä varsinaista kartanoa löytyneen. Nyt kun katson kuvia ja luen kirjaa, voin todeta hänen todellakin nähneen Pajun kartanon siinä surullisessa asussaan kuin se nykyään on. Onnistuin saamaan selville, että talon olleen neuvostoaikaan kolhoosin toimistona ja alennetun lopulta viljavarastoksi. 1800-luvulla rakennetun talon ulkonäkö on nyt tällainen.
Seuraavan kartanon nimi oli Kuusnõmme ja etsimme sitä hyvän tovin. Ensimme ensin aivan väärästä paikasta. Osuimme tienvarren opastaululle, jossa oli ilmakuva seudusta ja sieltä tulkkasimme, mitä soratietä pitääkään ajaa ja monennestako risteyksestä kääntyä. Pikkuinen kettu ylitti tien juuri ennen meitä ja jäi katsomaan meitä uteliaasti.
Kuusnõmmestä ei ole enää jäljellä kuin hieman perustuksia, rakennus on ollut puinen ja se on lopullisesti tuhoutunut 1984 tulipalossa. Tulin tietäneeksi, että viime vuosisadalla sen omisti professori Johannes Piiper, joka opetti Tarton yliopistossa. Tämän tiedon kyllä talletan sydämeeni ja vaalin sitä ainakin huomiseen.
Antti poimi muutamia marjoja minullekin maistettaviksi Kuusnõmme pusikoituneesta pihapiiristä.
Olimme edelleen Saarenmaan länsiosassa ja seuraavana kartanokohteena oli Pilguse. Se on kiinnostava kohde, vaikkakin sen 1700- ja 1800-luvuilla rakennettu päärakennus on nykyään käyttämätön. Luultavasti se on liian suuri pala purtavaksi ja pihapiirin pienemmissä rakennuksissa toimivat majoitus- ja juhlatilat ovat sopivampia. Niistä ei näköjään olekaan yhtään kuvaa muistikorteillamme. Me tietysti pidimme erityisesti päärakennuksesta. Tästä kartanosta on kotoisin Fabian Gottlieb von Bellingshausen, joka oli kuuluisa merenkävijä, tutkimusmatkailija ja karttojen tekijä. Hänellä oli osuutta Etelämantereen löytymiseen, mutta en ihan tullut käsittämään mitä roolia hän näytteli siinä merellisessä kilpa-ajossa, jota siellä maapallon kolkalla 1800-luvulla käytiin. Pilgusen koko alue on hyvin säilynyt kokonaisuus aikansa arkkitehtuuria muureineen ja portteineen.
Sitten olimme saaneet tarpeeksemme kartanoista (lue: emme enempää löytäneet) ja halusimme ajaa Saarenmaan eteläkärkeen. Edellisellä Saarenmaan matkalla meille iski akuutti polttoainepula, eikä siihen hätään löytynyt yhtään tankkauspaikkaa, joten käännyimme takaisin kapean niemimaan puolivälistä. Tällä kertaa emme sortuneet samaan amatöörimäiseen prosessivirheeseen. Tutkin karttaa ja ehdotin, että ajaisimme niemimaan länsilaitaa, sillä siinä näytti olevan kaunis rantatie. Tämähän on usein kartoissa aivan harhaa. Melko harva rantatie oikeasti kulkee rannassa niin, että meri näkyisi tai sitten tie on huonokuntoinen. Nyt oli tilanne joko tai, välillä meri näkyi hetkisen, mutta tie oli pölyinen soratie, jolla oli suurta pyöreää kiveä, kuin olisi kuulilla ajellut. Niinpä jatkoin kartan tulkkausta ja olin johtavinani meidät suorinta tietä suuremmalle tielle niemimaan itälaidalle. Saatoin tehdä toisen prosessivirheen, sillä ajoimme niin pieniä metsäteitä, että alkoi huolestuttaa mahdolliset suuret kivet tien ruohottuneessa keskikohdassa puhumattakaan siitä, että joku tulisi vastaan. Sitä ei tapahtunut, niin pieniä teitä ajoimme, mutta onneksi vain muutaman kilometrin ennen kuin osuimme takaisin isommalle tielle.
Saarenmaan eteläisessä kärjessä sijaitsee Sörven majakka. Se on aivan vastikään kunnostettu niin, että sinne pääsee maisemiakin ihailemaan. Saaren kärki on hieno kaareva hiekkakaistale (kynnäs) ja tuona kesäisenä päivänä siellä oli melko paljon väkeä kuljeskelemassa, varpaitaan uittamassa ja joku aivan uimassakin. Mekin kävelimme muutaman sadan metrin matkan aivan kärkeen. Majakka näytti hienolta tuliterässä maalipinnassaan. Majakka ei ole kovinkaan vanha, vasta vuodelta 1960, mutta paikalla on ohjattu merenkäyntiä 1770-luvulta alkaen.
Vielä ennen paluuta hotelliin kävimme kaupungin pohjoislaidalla etsimässä Sikassaaren kartanoa (saksalaisittain Siksar). Sehän löytyikin helposti suuren puunjalostusteollisuuskeskittymän laidalta. Puinen rakennus on 1700-luvulta ja sen viimeinen saksalaisomistajasuku oli nimeltään von Stackelberg, johon nimeen olen mielestäni törmännyt jo aiemminkin kartanokierroksilla. Joskus tämän vuosikymmenen alussa talossa on ilmeisesti vielä asuttu, se on jaettu pienempiin asuntoihin, mutta kyllä se nyt aika hylätyltä näytti. Tämän linkin kuvassa talo on vielä aika iskussa.
Sivurakennus oli melko mukavan näköinen, vaikka sen pihassa olikin tympeä peltinen koppi eivätkä nuo valonheittimetkään ihan tyyliin sopineet. Ovesta pidin.
Laadjala oli päivän viimeinen kartano, tosin sitä emme päässeet katsomaan. Kartanoportaalin mukaan se on raunioina, mutta emme päässeet riittävän lähelle nähdäksemme mitä siitä on enää jäljellä. Ilmakuvassa näkyy kyllä jotain joka voisi olla kartanon paikka. Linkin takana on pari kuvaa raunioista. Läheltä löytyi koulun muistomerkki, kartano on toiminut kouluna vuosina 1918-1970.
Lähistöllä oli suuri marketti, jossa kävimme ostamassa välipalaa ja sen vieressä saksalaisten hautausmaa, jota kävimme katsomassa.
Vieressä on virolainen hautausmaa ja neuvostomallin muistomerkki, jossa on tuttua muotokieltä monilta näkemiltämme hautausmailta. Sitä ei voi sekoittaa mihinkään muuhun.
Hautausmaan vanhan osan reunalla oli muutama tällainen rakennus, mahtavatkohan olla entisten merkkisukujen hautakammioita? EDIT: kyllä vaan, löysin tiedon, että ne ovat Buxhoevdenin suvun kappeleita.
Olimme päättäneet mennä illalla syömään Kuressaaren parhaimpiin ravintoloihin kuuluvaan Veskiin. Nimelle voi tietysti hieman hihitellä, mutta sinne me nyt kumminkin menimme. Kuressaaressa ei ihan valtavan hienoja ravintoloita ole, mutta eipä sellaisille aina niin suurta tarvetta olekaan. Onneksi menimme ajoissa, sillä ravintolan pihalla esiintyi sinä iltana joku oman elämänsä turbaduuri ja moni pöydistä oli varattu niin sisätiloissa kuin pihallakin. Me saimme ihan mukavan pöydän pihalle avautuvien ovien vierestä, joten näimme ja kuulimme tarpeeksi ja ilma vaihtui. Söimme jaettavan sakuska-lajitelman ja pääruoaksi kalaa, kaikki oli ihan maistuvaa ja hyvää, eikä hinta huimannut päätä.
Aterian alussa sali oli tyhjä, mutta kun olimme ateriassamme siinä vaiheessa, että odotimme pääruokaa, saliin saapui suuri seurue suomalaisia eläkeläisiä.
Naureskelimme, että kaikki hyvin, kunhan meitä ei lueta samaan joukkoon. Olisi pitänyt olla naureskelematta, sillä oikein nuori tarjoilijaneito oli tarjoamassa meillekin samaa alkuruokaa, kun tarjoilu seurueelle alkoi. Viittilöimme ei-eitä parhaamme mukaan. Enää ei tarvitse arpoa, että näyttääkö tässä vanhalta vai ei. Korkeintaan sitä, kuinka vanhalta. Lopuksi meille vielä käytiin oikein ystävällisesti kertomassa, että jollei meillä ole kiire, on pian luvassa kiinnostava esitys, jota olisimme tervetulleet katsomaan. No, kansantanssi- ja laulu ei viroksikaan ole ihan ykkössuosikkimme.
Liitän tämänkin postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuina. Viron matkat ovat siellä alimpana. Seuraavassa osassa lähdemme Saarenmaalta monen kartanon kautta ja matkaamme Pärnuun, tuonne ikinuorten onnenrannikolle.
EDIT: Lisään postauksen myös CampaSimpukan uudelle Mōis-hulluutta-välilehdelle, jonne kerään kaikki postaukset, joissa käsitellään Viron kartanoita. Sieltä löytyvät kaikki kiertämämme kartanot aakkostettuina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti