Kivi paperi sakset

Eipä ollut tarvetta sateenvarjoille eikä pipoille tällä matkalla. Keskiviikosta kotiinlähtöön asti aurinko paistoi, mitä nyt kävi lyhyellä lepotauolla öisin. Valoisaa aikaa on jo niin paljon, ettei sen puute enää rajoita mitenkään matkalaisten suunnitelmia. Aivan vielä kevät ei ollut ryöpsähtänyt käyntiin Tallinnassa, mutta kaukana se hetki ei ollut. Eilen, lauantaina vietimme suurimman osan päivästä ulkosalla kävellen ja nenänpää sai selvästi päivetystä.

Lähdimme liikkeelle niin, että olisimme sopivasti kymmeneltä Lennusadam-museossa sen auetessa. Kävelimme rauhalliseen tahtiin ja katsastimme paikan, jonne Umami on tehnyt uuden pesänsä ainakin kesän ajaksi. Ravintola aukeaa uudessa paikassa Kalasadamassa ensi viikolla, toisessa salissa oli jo kattauksetkin valmiina, toisessa vielä tehtiin viimeistelytöitä.

Kävelimme aamuhiljaisia katuja kohti lentosatamaa ja huomioimme kuinka paljon kerroksellisuutta Tallinnan rakennuskannassa on, vierivieressä on vanhoja puutaloja eri kunnoissaan, on uusia taloja, on neuvostoaikaisia rakennuksia ja rakennusbisneksessä varmasti riittää töitä loputtomiin.

Lennusadam-museo on avattu vuonna 2012 ja me olemme käyneet siellä vain kerran aikaisemmin, ensimmäisellä Viron-matkalla campa-ajanlaskun mukaan vuonna 2014. Silloin museossa oli vetonaulana suurta suosiota nauttinut monia maita kiertänyt Titanic-näyttely. Tietysti myös vakiokohde, Lembit-sukellusvene oli näytteillä tuolloinkin. Eilen olimme ovenkahvassa kiinni tarkalleen aukeamisaikaan ja saimme vierailla paikassa melkein omassa seurassamme, montaa muuta museovierasta ei ehtinyt tulla käyntimme aikana. Sukellusveneen sisälläkään ei ollut ketään muita.

Kävimme katsomassa myös vaihtuvan näyttelyn Sex and the Sea. Sama näyttely oli Suomen Merimuseossa Kotkassa ennen tätä Tallinnan pysäkkiään. Näyttely kertoo runollisella tavalla merenkulun historiaa yksityisillä, ihmisenkokoisilla tasoilla karuja puolia unohtamatta. Ilmeisesti Virossa näyttelyn alaikäraja on asetettu kahteentoista vuoteen, kun Suomessa sitä ei suositeltu alle 15-vuotiaille.

Lipunhinta oli korkeahko, 15 €, siihen sai pienen alennuksen Siljan kanta-asiakaskortilla. Samalla lipulla pääsi katsomaan laiturissa olevaa museolaivaa, Suur Tölliä, joka on upeasti entisöity jäänmurtaja. Sielläkin kiertelimme hyvän tovin kahdestaan, vain pari henkilökuntaan kuulunutta oli toimissaan. Laivalla on mielenkiintoinen historia ja kaikki oli helposti luettavissa englanniksi viron ja venäjän lisäksi. Niin myös varsinaisen museon puolella.

Seuraavaksi kävelimme Telliskiven alueelle, jossa emme ole aikaisemmin tulleet käyneeksi, vaikka siitä olemme kuulleetkin monet kerrat. Rosoisella entisellä teollisuusalueella tuntuu olevan elämää vaikka kuinka paljon, on ravintoloita, taidegallerioita, pieniä kauppoja, kahviloita ja baareja. Katsoimme valmiiksi missä sijaitsee päivällispaikkamme ja minne se Fotografiska oikein tuleekaan. Samalla huomioimme missä pitää majaa uudehko ginitislaamo Junimperium, jonka baarissa tahdoimme myös piipahtaa, kunhan se illalla aukeaisi.

Pienen iltapäivän lepotauon jälkeen jalat kulkivat taas iloisesti kevyemmissä kengissä ja alle puolessa tunnissa olimme taas Telliskivessä. Meillä oli päivällisvaraus jo aikaisin, kello 17. Se ei ollut lainkaan liioittelua, Kivi Paber Käärid-ravintolassa oli päällä täysi vilske, kun menimme paikalle. Moni istui lasillisella, mutta ruokaakin kulkeutui moniin pöytiin, joten mitenkään väärään aikaan emme olleet ateriaa vailla. Olin lukenut, että ravintola on kokonaan gluteeniton, mikä on hyvä uutinen niille, joille gluteeni ei passaa.

Olimme melko nälkäisiä, joten tilasimme heti alkuruoan ja pääruoan, jälkiruoan jätimme vielä myöhemmin päätettäväksi. Alussa kävi pieni kömmähdys, Antti sai väärän alkuruoan, mutta asia korjattiin noin kymmenessä minuutissa. Onneksi minunkin alkuruokani oli kylmä annos, joten odotin sen aikaa, että Anttikin sai oikean annoksensa. Hän söi muhkean tartarin ja minä vodka-punajuurigraavatun lohen. Kumpikin annos oli todella hyvä.

Olisimmepa vain tienneet, miten suuret alkuruoka-annokset olivat, olisimme saattaneet jättää pääruoan väliin ja siirtyä suoraan jälkkäreihin. Pääruokina meillä oli pastaa ja risottoa. Antin pastassa oli kanaa, sieniä ja kurpitsaa, minun risotossani lohta ja katkarapuja. Olipa risottoni erinomainen, rakenne juuri oikeanlainen ja annos kookas. Onneksi Antti auttoi sen kanssa hieman. Hänen pastansakin oli hyvää, mutta risotto oli kyllä kokonaisuuden paras annos. Emme jaksaneet enää jälkiruokaa. Annosten hinnat vaihtelivat kympin molemmin puolin ja viinin kanssa koko ateria maksoi 61 euroa. Välillä ravintolassa oli aivan täyttä, sitten taas pöydät tyhjenivät nopeaan tahtiin. Taustalla soi musiikki aika kovalla, myöhemmin hieman rauhallisemmin.

Kyseessä ei ollut mikään valkoisten liinojen paikka, se oli rosoinen entiseen teollisuusrakennukseen kyhätty mesta, jonka viehätys ei ollut kauniissa kattauksissa, vaan rennossa tunnelmassa. Ravintolassa on myös livemusiikkia tarjolla toisinaan, näin ymmärsin seinillä olevista mainoksista. Kivi Paber Käärid sijaitsee muuten sitten aivan vierekkäin kesäkuussa avattavan Forografiskan kanssa, uusi valokuvamuseo on vielä rakennustyömaana muovien alla, mutta tuttu logo on jo nähtävillä. Sinne pitää päästä heti tulevana kesänä.

Vatsat gluteenittomasta ruoasta täynnä kävelimme pienen matkan Junimperiumiin. Se on uusi paikka ja sijaitsee sekin vanhan teollisuuskiinteistön kulmassa, sitä en tiedä kuinka pitkälle tuon suurimmaksi osaksi rähjäisen tiilirakennuksen sisälle ginitislaamo ylettyy. Julkisivu on maalattu vastikään ja ovesta astutaan pieneen viihtyisän näköiseen baariin. Me osuimme paikalle sopivasti kahden suuren seureen välissä, ensimmäinen teki juuri lähtöään ja toinen tuli pian meidän jälkeemme. Saimme istuinpaikoiksi mukavat upottavat nojatuolit, joista oli hyvä näköala tiskin taakse. Oli  ilo katsella miten kaksi miestä teki töitä saumattomasti baarissa tehden drinkkejä rivakkaan tahtiin. Minuutinkin tauko tiskillä käytettiin lasien tiskaamiseen ja välineiden palauttamiseen takaisin paikoilleen.

Maistoimme kahta talon giniä, jaoimme lasilliset. Välillä joku henkilökunnasta piipahti tuotantolaitoksen puolella, joten saimme pienet kurkkaukset oven avautuessa sinnekin puolelle. Yleisövierailunkin voi varata, mutta niitä tehdään vähintään neljän hengen seurueille. Kierroksen voi varata paikan nettisivulta.

Tänään ehdimme vielä käydä ostamassa vähän ruokaa ja sitten laiva jo lähtikin kotimaata kohti. Tämä mukava minilomanen mahtavine säineen jää mieleen etenkin siitä, että kävellen näkee niin paljon enemmän ja että Tallinna ei ole vieläkään millään muotoa taputeltu.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan välilehdille Poissa kotoa ja Valmiissa pöydissä.