Positiivinen dilemma

Suoritin viime viikolla anelua ja jopa hieman emotionaalista kiristystä saadakseni vuoronvaihdoilla aikaan hyvän vapaan yövuorojen jälkeen. Onnistuin siinä ja sen jälkeen olikin vain yksi dilemma, lähteäkö Tallinnaan vai Viroon. Olemme monesti tuumineet, että Viron matkoilla Tallinnan osuus jää liian lyhyeksi, ei ehdi esimerkiksi syödä tarpeeksi. Nyt meillä olisi aikaa keskiviikosta sunnuntaihin ja teimme periaatepäätöksen pysyä Tallinnassa ja jättää tällä kertaa kartanot kiertämättä. Laivamatka oli nopeasti varattu, eikä majoituksenkaan kanssa jääty tupakoimaan. Otimme tällä kertaa huoneistomajoituksen aivan Kaubamajan tavaratalon kupeesta. Mutta ennen kuin sinne asti ehdimme, oli tietysti matkattava kolmasosa Suomea tullaksemme rantaan.

Koska aikataulumme antoivat myöten poikkesimme Lahteen Tryffdeliin lounaalle, mutta selkeästi en ollut ymmärtänyt mitä sana markkinapäivä Lahdessa meinaa. Se ei tarkoita kahta aasilaista marjakauppiasta ja yhtä pärekorimyyjää, kuten Jyväskylässä, vaan se tarkoittaa ihan julmettua ruuhkaa jo monta korttelia ennen toria, täysiä parkkitaloja ja aivan kaikkia kynnelle kykeneviä ihmisiä sadan kilometrin säteeltä. Oli varmaankin myös vilkasta vaalityötä meneillään, sillä tarjolla oli kyllä kettukarkkia ja kahvia. Muuten, Lahden seudulla vaalityö on ilmeisen kiivasta, tienvarsimainontaa näkyi paljon enemmän kuin meilläpäin, jossa sitä ei näy vielä lainkaan. 

Saimme auton parkkiin pienellä änkemisellä ja ehdimme Tryffdeliin juuri sopivasti ennen isompaa asiakaspursketta. Tällä kertaa oli tarjolla kahta meille uutta keittoa, joten otimme molempia. Oli peruna-purjososekeittoa ja poro-sienikeittoa, joista molemmista pidimme eniten. 

Saavuimme Helsinkiin sen verran hyvissä ajoin, että päätimme käydä jossain museossa ennen satamaan ajamista. Koska Amos Rex on ollut aiemmilla kerroilla pääsemätön paikka, ajoimme nyt strategisesti sen ohitse tarkistaen jonotustilanteen. Hämmästykseksemme jonoa ei ollut, eikä ollut maanantaikaan, sekin piti mielessään vielä tarkistaa (museo on muuten kiinni tiistaisin, eikä maantantaisin). Auto äkkiä Forumin parkkiin ja menoksi. 

Museokortti tykkää, että sitä käytetään ja tällä kertaa mekin, sillä lippu  maksaa niinkin paljon kuin 18 euroa. Minä meinasin saada kiukkukohtauksen täysin typerästä syystä. Luin ennen näyttelyyn menoa kyltin, jossa luki minkä kokoisen laukun voi ottaa mukaansa ja minun pikkuruinen reppuni on takuulla pienempi kuin kyltissä mainitut mitat. Ystävällinen ovivahti kuitenkin passitti minut takaisin narikkaan viemään laukkuni. Sisällä näyttelytiloissa ihmisillä oli kuitenkin vaikka kuinka suuria pakaaseja ja kasseja, sekä muhkeita päällysvaatteita, että harmistuin. Ensin meinasin olla kiinnostumatta koko Magritten näyttelystä, mutta sain sentään itseni koottua ja unohdettua mielipahani. Viimeistään Drifterin kohdalla olin jo ihan hyvällä päällä. Miten helposti sitä voisikaan jäädä vellomaan pahaan tuuleen? 

Laivamatka meni sutjakkaasti, asetuimme strategisesti istumaan turbaduurin peittävän seinämän taakse. Hän kyllä lauloi aivan mukavasti, lukuunottamatta sitä miten äityi improvisoimaan viimeisessä kappaleessa, olisi kyllä peltorit olleet tarpeen tai se loungepaikka. 

Olimme sopineet, että asunnon vuokraaja tulee meitä vastaan kadulle tiettyyn aikaan ja niin kävikin, kunhan pääsimme pois sataman ruuhkasta. Asuntomme on oikein mainiolla paikalla lähellä Virukeskusta ja mikä mainiointa, saamme auton portin taakse rauhaiselle sisäpihalle. Asunto on suurehko kolmio vanhassa kerrostalossa, hieman on kulunutta pintaa, mutta oikein siistiä ja mukavaa. Kyllä tässä kelpaa asustella muutama päivä. 

Illalla kävimme läheisessä ruokakaupassa ostamassa aamiaistarvikkeita ja toisella kävelyretkellä löytääksemme päivällistä. Minulla oli hetkellinen väsähdys, enkä jaksanut alkaa etsiä paikkoja sen enempää kuin katsoin Hennan vinkit Sooloiluja-blogista, joka on aivan ehtymätön Tallinna-vinkkien lähde! Suosittelen lämpimästi. Sieltä löysin Väike Rataskaevu-ravintolan ja päätimme kokeilla onneamme ja mennä vaan kysymään mahtuuko syömään. (tässä ilmenee se vastenmielisyyteni soittamista kohtaan, teen sen vain äärimmäisessä hädässä). Tallinnan ilta oli edelleen kaunis ja aurinkoinen, kun lähdimme asunnostamme, eikä ravintolaan ollutkaan kuin noin kilometrin matka. Matkan varrella vilkuilimme moniin ravintoloihin ja niissä oli suurinpiirtein kahta sorttia, aivan täyteen ammuttuja ja sitten typötyhjiä, vierekkäinkin kumpaakin laatua. 

Väike Rataskaevu sijaitsee Pyhän Nikolaoksen kirkon pielessä ja siellä näytti kyllä olevan asiakkaita. Seitsemältä se oli täynnä, mutta tarjoilija otti nimemme ylös ja ehdotti paluuta puolen tunnin kuluttua, silloin saisimme pöydän. Ja mehän tottelimme. Kävelimme laajahkon korttelikierroksen hämärän laskeutuessa Tallinnan ylle ja pian olikin aika ottaa toinen lähestyminen. 

Vironkielen sana väike tarkoittaa pientä, pikkuista ja siitä voi jo päätellä, että kyse on legendaarisen Rataskaevu 16:n pikkuveljestä. Antti kysyi aiemmin asunnolla ravintoloiden sivuja selatessaan, että miksi me emme ole koskaan käyneet Rataskaevu 16:ssa. Siihen on hyvin yksinkertainen syy, varausta ei voi tehdä netissä ja se on käytännössä sama kuin mahdottomuus. Siis minulle. Ei normaaleille ihmisille. 

Pikkuveliravintolassa oli kadun puoleinen sali ja lyhyen holvikäytävän kautta pääsi pieneen sisäpihan puolen saliin, jonne me saimme paikkamme kahden hengen pöydästä. Tarjoilija oli kuin ilmetty nuori Matti B (entinen kollegamme) ja minulla meni hetki sopeutua siihen, ettei hän kuitenkaan ollut Matti B. Meille kävi hassusti, sillä olimme ensivilkaisulla päätyneet samoihin ruokiin, kumpikin varmaan ajatteli, ettei tuo toinen nyt tosiaankaan tahtoisi silakoita, mutta tahtoipa vaan. Otimme sitten yhden silakka-annoksen ja toisena graavilohiannoksen. Väike Rataskaevu 16:n ruoat olivat oikein kivoja. Alkuruokien silakat ja graavilohi hauskoine lisäkkeineen olivat tosiaankin hyviä, vaihdoimme lautasten paikkaa puolivälissä ja pian jo pyyhimme viimeiset tipat mainiolla talon leivällä. 

Pääruokien kanssa valinnat eivät kolaroineet, minä otin kanaa ja Antti turskaa. Kalan ja kanan kanssa tarjolla oli linssejä ja kasviksia muutenkin mukavalla tapaa kypsennettyinä, minun pitää opetella jättämään linsseihin enemmän purtavaa. Jälkiruokiin emme enää taipuneet, vaikka pullavanukas kuulostikin hyvältä. Kahden ruokalajin ateria viinin ja veden kanssa maksoi 74 euroa. 

Olimme ylen tyytyväiset astuessamme pimenneen Tallinnan iltaan puoli kymmenen maissa. Oli hieman alamäkeäkin paluumatkalla, joten oli helppo kieriä kotia kohti. Tsekkasimme kukkamummojen kojut, joko näkyisi pioneja. Yhdessä kojussa niitä oli, neljän euron kappalehintaan. Mutta niitä toisia, melkein pioninnäköisiä, (jaloleinikkejä?) oli edulliseen hintaan. Niitä voisi ostaa viimeisenä aamuna kotiinvietäväksi.

Vaikka olemme aivan Tallinnan keskustassa, oli yö todella hiljainen liikenteen puolesta. Talostakaan ei kuulunut mitään kilinöitä tai kolinoita. Nyt olen nukkunut yövuorojen univajeen pois ja olen innokas lähtemään liikkeelle. Aurinko paistaa, edessä on muutama päivä intensiivistä tutustumista Viron pääkaupunkiin. Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme ja myös Valmiissa pöydissä-välilehdelle, josta löytyy ravintolakokemuksiamme.