Kaakonkulmalla osa 1

Minä tykkään meteorologiasta, ihan työnkin takia, mutta muutenkin. Säätilaa tulee huomioitua aivan vaistomaisesti, seurailtua millaisia pilviä taivaalla on ja paljonko on näkyvyyttä. Minulla on töissä kaksi lempisäätä, raivocavokki ja täystymä, niillä pärjäisin oikein hyvin, mutta usein säätiloja on hieman useampia näiden kahden väliltä. Vapaalla ollessa säällä ei niin paljon ole väliä, tosin tälle kesälle sadetta olisi voinut olla enemmän. Tänään sitä on ollut melkoisen paljon ja luonto tykkää. Ja Kivistön Liisa ja Mari. Jos siis sade yltää heillekin asti. 

Säätiedotuksia katsellessa (ja minä katson usein) minulle on muodostunut muutamia käänteissuosikkeja, mitä tulee sääilmaisuihin. Yksi niistä on kaakonkulmalla. En tykkää niin epämääräisistä ilmaisuista ja toinen, mistä nousee näppylöitä on keskinen Suomi. Olen myöskin kuullut tarpeeksi monta kertaa, miten aurinko pääsee pilkahtelemaan. Mutta toisaalta ymmärrän, että tuleehan sitä urauduttua, kun säätilaa selostaa päivästä ja vuodesta toiseen. Yksi lempimetereologeistani on Seija Paasonen, vaikkei hän taidakaan tällä erää useinkaan televisiossa säätä ennustaa. Hän ei muistaakseni puhu paljonkaan keskisestä Suomesta tai kaakonkulmasta. 

Tämän pienen alustuksen jälkeen pääsemmekin aasinsiltamaisesti asiaan, sillä teimme viime viikolla pienen retken keskisestä Suomesta kaakonkulmalle ja takaisin. Minulla oli yövuorovapaat ja kun pääsin viimeisestä vuorosta keskiviikkoaamuna, olivat kotiin saapuessani lähtökahvit jo kupissa. Puolessa tunnissa olimme tien päällä tämän vuoden hittituotteellamme, CampaAdrialla. Tarkoitus oli kuljeskella vapaamuotoisesti muutama päivä ja palata kotiin viimeistään sunnuntaina ennen kuin minun työvuoroni taas alkaisivat. 

Meillä oli muutamia valmiiksi mietittyjä rasteja, mutta toteuttamisjärjestys oli vielä joustava. Sen verran tiesimme, että Toivakassa pysähtyisimme ensimmäisen kerran, sillä halusimme nähdä Toivakan kirkon kattomaalaukset. Emme olleet koskaan käyneet Toivakan kirkossa, mutta Antti oli tullut tietämään, että ne olisivat mielenkiintoiset. Minä tarkoituksella päätin olla etukäteen katsomatta, millaiset ne ovat, annoin vain kertoa itselleni, että ne ovat peräisin 1970-luvulta ja mielessäni näin jo marimekkomaisia kuvioita, sellaisia kuin meillä oli rullaverhoissa tuohon aikaan. 

Toivakan kirkko on uusgoottilaisen tyylin edustaja, puinen 1880-luvulla valmistunut kirkko, joka ensimmäisen kerran korjattiin Alvar Aallon johdolla 1920-luvulla, mutta nämä pahennustakin herättäneet maalaukset ovat tosiaan 1970-luvulta. Kun astuimme tiekirkkonakin tämän kesän toimineeseen kirkkoon, näimme aluksi vain hyvin perinteisen alttaritaulun ja varsinaiset herkut tulivat esille vasta, kun astuimme peremmälle. Ai että! Ei ihme, että nämä kuvat ovat herättäneet pahennusta kirkkoväessä, mutta hienoa, että e ovat saaneet olla ja pysyä. 

Elokuu on Suomessa se kuukausi, jolloin kesä loppuu, sanoo meteorologi mitä vaan. Siis matkailullisesti. Sattumalta vapaani osuivat kohtaan, jolloin kesäiset kohteet olivat vielä auki, tämä oli viimeinen viikko monessa mielessä. Moni leirialue, kesänäyttely, huvipuisto ja tiekirkko oli avoinna viimeistä tai toiseksi viimeistä viikkoa. Koulujen alku merkitsee Suomessa sitä, että pillit laitetaan pussiin, mikä voi ulkomaalaisia lomailijoita ihmetyttää, jos ovat Suomeen saakka hankkiutuneet. 

Yksi viimeistä viikkoa auki ollut paikka oli InStile Mannila, joka on kesäravintola, pikku myymälä ja maa- ja marjatila (ainakin). Poikkesimme siellä edellisellä pikkureissulla aivan vain tienvarsikyltin perusteella, sillä se lupasi espressoa, mikä ei ollutkaan ollenkaan liikaa luvattu. Myös pizzat tuoksuivat houkuttelevasti, mutta tuolla kerralla tyydyimme vain kahviin ja tiramisuun. Myöhemmin saimme tietää, että Jonna ja hänen tyttärensä olivat olleet samassa paikassa samana päivänä, olisipa ollut riemastuttavaa tavata heidät. 

Tällä kertaa menimme paikan päälle nimenomaan pizzan takia, sillä halusimme lounasta ja InStile Mannila oli avoinna viimeistä viikkoa. Pensasmustikkojen itsepoiminta oli täydessä vauhdissa, hyvä kun saimme automme pihaan. Olimme niin kaukaa viisaita, että puolitimme pizzan, sillä halusimme tehdä ruokaa myöhemmin mobiilioloissa ja puolikas margherita oli mitä parhain siihen kohtaan päivää. Oikeasti hyvä pohja ja yksinkertaiset täytteet, kunnon pizzauuni ja mukava palvelu, niistä koostuu InStile Mannilan ruokailukokemus. Muitakin pizzansyöjiä oli lähes jonoksi asti. 

Päivän toinen kulttuurikohde oli Taidekeskus Salmela Mäntyharjulla. Sekin oli viimeistä viikkoa auki, mutta mitenkään jäähdyttelyltä siellä ei näyttänyt, taiteennälkäisiä ihmisiä oli aivan laumoittain. Kävimme kiertelemässä monet eri rakennukset ja erilaiset näyttelyt, joista etukäteen kiinnostavin oli Rafael Wardin värikylläiset työt, joista pidinkin paljon. Näytillä oli hyvin monenlaista taidetta monilta taiteilijoilta ja todella useiden töiden vierellä oli ilahduttavasti punaisia täpliä sen merkkinä, että työt ovat tulleet myydyiksi. Kaunis ympäristö ja vaihtelevat näyttelytilat aurinkoisena kesäpäivänä olivat mitä miellyttävin kokemus. Ravintolaa emme kokeilleet tällä kertaa, mutta uskon, että Salmela tulee olemaan meille tulevina kesinä käyntikohde siinä missä Serlachius-museot yhdistettynä kuvataideviikkoihin Mänttä-Vilppulassa. Mäntyharjulle on meiltä matkaa hieman enemmän, mutta siitäkin saa mukavan kokopäivän retkikohteen. Tänä vuonna Taidekeskus Salmela vietti 30-vuotisjuhliaan, joten jopa oli aikakin käydä siellä. 

Kävimme katsomassa myös Mäntyharjun kirkkoa tien toisella puolella. Sen kerrotaan olevan Suomen toiseksi suurin puukirkko ja sinne mahtuu 1700 sanankuulijaa, mikä on ihan valtava määrä. 

Päivä alkoi olla sillä mallilla, että halusimme päästä nauttimaan kauniista säästä leiriolosuhteisiin. Olemme tähän asti vältelleet kaikenlaisia kotimaisia vesipuistoja ja muita huvittelupaikkoja hyvinkin pieteetillä, mutta nyt menimme Visulahteen, koska me voimme. Se oli olevinaan jonkunlainen vitsi, mutta sehän oli ihan hyvä paikka, eikä siis enää koulujenalkamisviikolla ollenkaan täynnä. Leirialue on suuri kuin mikä, siellä on myös paljon mökkejä vuokrattavaksi, vahakabinetti (josta muistan kerrotun, että se on hurjan huvittava paikka, sillä mitään vahanukeista ei tahdo tunnistaa) uimaranta, vesipuiston lisäksi jonkunlainen seikkailupuisto (joka näytti kyllä aika aneemiselta, liekö ollut avoinnakaan tänä kesänä) ja sisäleikkipaikka, ravintolakin oli ja paljon paikkoja matkailuautoille ja -vaunuille sekä teltoille. Oli meitä karavaanareita muutamia autokuntia, jotkut mökeistä olivat asuttuja ja telttojakin ilmestyi iltapäivän aikana muutamia. Me istuimme ulkona kuin kunnon karavaanarit ainakin ja teimme ruokaa ja tietysti seurasimme silmä kovana, mitä naapurustossa tapahtui. Oli syntymäpäivä ja sen kunniaksi nautimme kuohuvaa ja viinerit, joiden päällä oli ikävä kyllä hieman kookosta, mutta selvisimme siitäkin. Muuta kuvallista materiaalia Visulahden monitoimimaailmasta ei ole. 

Huomioita leirielämästä tähän väliin. Ainakin näin loppukesästä melkein kaikki karavaaranarit näyttävät olevan kaltaisiamme pitempään elämästä nauttineita pariskuntia. Heitä on lähinnä kahdenlaisia. On niitä joilla on koira (tai kaksi) ja niitä, jotka polttavat paljon tupakkaa. On myös koirallisia tupakoivia karavaanaripariskuntia. Me olemme siis selvästi vajavaisia ainakin vielä ja pohdittavana on nyt kummanlaisiksi alkaisimme, tupakoiviksi vai koirallisiksi. Molempiin en usko meidän taipuvan, mutta jos nämä ovat vaihtoehdot, niin sitten meille hankitaan koira. Tai kaksi. Yleinen rotu näyttäisi olevan mäyräkoira tai joku pieni paljon haukkuva laatu. On myös hämmästyttävän suuria karavanaarikoiria ja yleensä niitä on kaksi tai jopa useampi/auto/vaunu. Visulahdessa oli perhe, jossa kaksi lasta jäi hetkeksi leirinvartijoiksi vanhempien mennessä käymään jossain. Heti kun äiti ja isä katosivat näkyvistä lapset tekivät sen, mitä heitä viimeksi kiellettiin tekemästä, eli päästivät koiran vaunusta ulos ja sehän otti jalat alleen välittömästi. Koiralla oli asiallinen nimi ja ilmeisesti se oli tehnyt ritolat ennenkin, sillä lapset tiesivät miten sen saisi houkuteltua takaisin. Heinä en olisi kertonut mitään pian palanneille vanhemmille, mutta kirkkaalla äänillä lapset selostivat, miten Elvis oli päässyt karkuun, mutta palautettu omalle tontille jo. Päteviä lapsia, kerta kaikkiaan. 

Torstaiaamuna velttoilimme oikein urakalla, sillä aioimme mennä aivan lähelle lounaalle Tertin kartanoon, jossa viime aikoina ovat käyneet ainakin Jenni,  Silläsipulit ja ystäväni sauvajyvänen. Meidän piti siis vetkutella lähtöä aivan ylimaallisen pitkään, sillä leirialueelta ei ollut kartanoon kuin viiden minuutin ajomatka. Me pystyimme siihen. Saavuimme kartanon maille noin puoli tuntia ennen kuin maankuulu kartanon kesäpöydän kattaus oli valmis. Meillä ei ollut varausta, mutta onneksemme mahduimme syömään, kun olimme heti tyrkyllä ovien avauduttua. Saimme pöydän viehättävästi kalustetusta salista ja ah niin kauniit tarjoilupöydät olivat heti ulottuvillamme. Meidän jälkeemme tuli pari suurta seuruetta, mutta ehdimme ottaa ensimmäiset lautaselliset ennen jonoja. 

Pidimme erityisesti kylmistä kaloista ja lihoista ja niitä maistelimmekin antaumuksella. Lämpimät pääruoat ja jälkiruoat eivät tehneet niin suurta vaikutusta, mutta kaikkiaan pidimme Tertin kartanon kesäpöydän antimista kyllä riittävästi ottaen huomioon, että hintaa lounaalla oli 43  euroa/hlö. Kiertelimme myös kartanon alueella ja kurkistimme herkkupuotiin, oikein hieno paikka tuo Tertti. 

Koristeellisen lounaan jälkeen olimme valmiit jatkamaan matkaa. Tarkoituksena oli kierrellä siellä täällä ja päätyä yöksi jollekin meille uudelle leirialueelle. Näin me teimmekin. Ensimmäinen satunnaispysäkki oli Salpalinja, jonka yksi osa oli aivan tien varressa heti nähtävillä. Salpalinjan kerrotaan edelleen olevan Suomen suurin työmaa. 

Seuraavaksi osuimme Ruokolahdelle, jonka leijonan muistaa jokainen, joka on elänyt riittävän pitkään. Me emme leijonaa nähneet, mutta hienon Ruokolahden kirkon ja sen läheisen hautausmaan ja vanhan kellotapulin kylläkin. Antti löysi  myös etsimänsä muistomerkin. 

Aloimme olla jo aika lähellä Suomen loppumista. Poikkesimme toisen sotamuistomerkin luokse Immolan lentopaikalle, siellä oli jo puiden kyljissä ystävällisiä neuvoja olemaan menemättä edemmäs. Niinpä me peräännyimme hyvässä järjestyksessä kohti Imatraa.

Minä en ollut koskaan nähnyt Imatran koskea, enkä minä nähnyt nytkään. Juoksutus olisi ollut kyllä illalla tiedossa näytösluonteisesti, mutta olimme Imatralla jo ennen sitä. Näin kuitenkin Imatran Valtionhotellin, joka näytti oikein prinsessamaiselta.

Yöksi ajelimme Lappeenrantaan leirialueelle, jossa pääsimme jatkamaan karavaanarielämän tutkimista. Olipa kiva alue taas, siellä oli hyppyrimäkikin! Ei ollut juuri nyt suksia mukana, joten koehyppy jäi tekemättä. Televisiosta näkyi runsaasti venäläisiä kanavia, joiden parasta antia olivat mainoskimarat, mainokset olivat todella nopeatempoisia, muutaman sekunnin mittaisia ja katsoimme niitä aivan silmät tapillaan.

Kaakonkulman CampaReissun toiset kaksi päivää saavat oman postauksensa, kunhan kerkiän sen kirjoitella.