Paluu elokuun kartanokierrokselle

Aika on sujahtanut jonnekin aivan itsestään, enkä ole saanut aikaiseksi postausta elokuiselta kartanokierrokselta. Näiden matkapostauksien tärkein pointti on se, että saan meille itsellemme muistiin kaikki käymämme kartanot. Tästä ei tule tavanomaista matkakertomusta, vaan luettelo virolaisista kartanoista joilla kävimme elokuisella sukulaismatkalla. Se kesti kaikkiaan viikon verran ja kiersimme Tallinnasta Saarenmaalle Kuresaareen, sieltä Pärnuun, Tarttoon, Narvaan ja takaisin Tallinnaan. Säät suosivat, emme juurikaan saaneet sadetta ja näimme monia hienoja paikkoja kartanoiden lisäksi ja söimme monta hyvää ateriaa.

Aivan ensimmäisenä listassamme ollutta Kloogaa emme löytäneet. Laitan sen nimen kuitenkin tähän mahdollisia myöhempiä etsintöjä varten. Kuvat siitä Estonian manors-portaalissa ovat sen verran houkuttelevia, että tahtoisin mielelläni nähdä sen. Nyt kun katsoin google-karttaa niin ymmärrän, missä ajoimme vikaan, olimme aivan liian kaukana järvestä, emmekä siksi voineet nähdä kartanoa. Tämä jää toiseen kertaan ja silloin etsin siitä lisää tietoa. Kloogan saksankielinen nimi on Lodensee.

Leetse (Leetz) Harjumaalla oli matkan ensimmäinen kartano, jonka löysimme. Tosin siitä ei ole juuri mitään jäljellä, se on palanut vuonna 1993. Tilanhoitajan asuinrakennus on korjattu, mutta kartanon rakennuksen raunioita näimme vain melko kaukaa sinne vievien portaikkojen suunnasta. Walther Rudolf Baron Ungern-Sternberg mainitaan paikan omistajaksi vuodesta 1872, mutta häntä en onnistunut jäljittämään, sukunsa kylläkin, sillä on ollut ja on yhä omistuksia Suomessakin. Viime vuosisadan alussa kartanon maita pilkottiin pienempiin osiin ja mikäli oikein ymmärsin vuodesta 1939 kartano kuului neuvostoarmeijalle aina vuoteen 1992.

1920-luvulta olevassa postikortissa kartano näyttää tältä

Tilanhoitajan talo oli varmaankin tämä

Vasalemma (Wassalem) oli seuraava kohteemme. Senkin omisti von Rammin suku, myöhemmin monimutkaisella nimellä paiskatut von Baggehufwudtit, jotka ovat moninaiseen kielitaitooni perustuen jonkunlaisia pässinpäitä. Tätä ei voi kuitenkaan pitää ihan varmana tietona. Jäljitin viimeisen omistajan pojan Eduard von Baggehufwudtin, joka syntyi vuonna 1904. Kummallista kyllä hänestä on vaikka minkälaista tietoa netissä, muunmuassa se, että hän oli pornografiaan suuntautunut valokuvaaja, niin hänen kuolinvuottaan ei lähteissä mainita. Elossa hän tuskin enää on 115 vuoden iässä. Neddo Baggon nimelläkin tunnettu mies näytti nuorena tältä.

Vuodesta 1919 (lähteestä riippuen myös 1922 lähtien) uusgoottilainen rakennus on toiminut kouluna. Sitä on käytetty myös elokuvien kuvauspaikkana useaan otteeseen.

Tuon kauniin elokuisen päivän seuraavana kohteena oli Padise (Padis-Kloster). Paikalla on luostarin rauniot, joita on rakennettu 1300-luvulta 1500-luvulle asti.

Kartanorakennus on von Rammin suvun rakennuttama yksikerroksinen (alunperin varhaisklassista tyyliä), joka myöhemmin 1860-luvulla korotettiin kaksikerroksiseksi taloksi. Nykyään se toimii hotellina, varauspalveluiden kautta pääsee näkemään millaisia huoneita siellä on, mutta kumma kyllä paikka näyttäisi olevan koko ajan täyteen varattu, joten hintoja en päässyt katsomaan.

Kartanon viimeinen von Rammin suvun omistaja oli nimeltään Clas ja hänen vaimonsa oli nimeltään Lucie Helene, hän eli leskenä melkein 30 vuotta miehensä kuoleman jälkeen. Clas kuoli Danzigissa (sittemmin Puolan Gdanskissa) vuonna 1920.

Ungru (Linden) oli meille tuttu paikka jo ennalta, mutta sukulaisseurallemme ei, joten kävimme katsomassa sitäkin. Edelliskesän katsastuksesta kerron tämän postauksen puolivälissä, sieltä voi lukea romanttisen tarinan kartanon historiasta ja uskoa niin paljon kuin itse haluaa. Tällä kertaa Ungrua ympäröivästä niitystä irtosi niin paljon hyttysiä, että läiskimme niitä vielä tuntia myöhemmin autossa ja raavimme saamiamme paukamia. Mutta silti, Ungru on yksi kauneimmista rauniokartanoista, joita olemme Virossa nähneet.

Tänne saksalaismorsian olisi päässyt asumaan, jollei kuolo olisi ehtinyt korjata. 

Lihula (Schloß  Leal) oli seuraava kohteemme, sen omistajasukuna ennen maareformia olivat mm. von Buxhoevdenit, joihin olen monien kartanoiden yhteydessä törmännyt. Lihulan vaiheista en saanut ihan varmaa tietoa, kartanokirjamme mukaan sen olisi omistanut jo mainittu von Buxhoevdenin suku aina maareformiin asti, mutta toisaalta löysin sen myydyn vielä välissä muutamaan kertaan, ennen kuin se päätyi neuvostoaikana maatilan toimistoksi. 1920-luvulla kartanon omistanut Ado Roosiorg tuli karkotetuksi Siperiaan, missä hän kuoli ja hänen tyttärensä, Madli Roosiorg-Kirchhoff sai kartanon takaisin omistukseensa vuonna 1995. Mutta hän ei sitä pitkään pitänyt, vaan luovutti sen museoksi. Madli oli kuvataiteilija ja hän kuoli vuonna 2012.

Tuudi (Tuttomäggi) jäi meiltä melkein näkemättä, vaikka se oli ilmeisesti myynnissäkin, ainakin tienvarren suuren mainoksen mukaan. Vuodelta 2004 olevan kartanokirjamme mukaan tulisi sen aikaista yksityisomistajaa varoa, sillä hän on melkoinen slob, mikä kääntyy mm. vätykseksi ja kekkaleeksi. Onko tuo nyt kivasti sanottu? Barokkityylin rakennus on peräisin 1700-luvun lopulta ja sen viimeisimmiksi omistajiksi ennen vuotta 1919 mainitaan Konstantin Edler von Rennenkampff. Häntä en sanoisi kekkaleeksi, mikäli löysin oikean miehen kuvan. Jos tämä on oikea Konstantin, hän sai kartanon varsin nuorena, mutta eli ja kuoli myöhemmin Argentiinassa.

Kartanoa näimme vain hieman päädystä ja portin takaa. Rakennuksessa toimi vuosikymmeniä koulu, kuten monessa muussakin Viron kartanossa.

Massu (Massau) on hyvin sympaattinen kartanon nimi ja kivalta, joskin restaurointia vaativalta se näytti nykykuosissaan. Massun mailla toimii ratsutila, mutten ole varma liittyykö päärakennus siihen mitenkään. 1840-luvun klassisen tyylin yksikerroksisen kartanon omistajina olivat vuosien varrella mm. von Pistohlkorsit, nimi johon en ole aiemmin törmännyt. Vuosikymmeniä sielläkin toimi koulu, mutta nyt se tosiaan on yksityisomistuksessa. Alemman kuvan viljavarastoakin olisi voinut höpsömpi luulla kartanoksi.

Sitten siirryimmekin sutjakasti Saarenmaan puolelle Muhun kautta. Kõljala (Köljall) oli Antille ja minulle tuttu paikka, mutta kyllä se oli kiva nähdä uudelleenkin.

Kartanon viimeinen omistaja ennen maareformia oli näin hienon näköinen herra, jolla on mutkikas nimi, kuten asiaan kuuluu. Saanko esitellä Constantin Friedrich Wilhelm von Buxhoeveden. Moni hipsteri olisi noista viiksistä kateellinen.

Võhksa (Wexholm) oli seuraavan päivän ensimmäinen kartano, kun olimme paluumatkalla Saarenmaalta mantereelle. Rakennuksen kaksikerroksinen osa enää jäljellä, sen molemmilla puolilla on ollut matalammat osat. Tästä paikasta en löytänyt paljonkaan tietoa, vain sen, että neuvostoaikana se koki alennuksen viljakuivaamoksi ja jossain vaiheessa sen suhteen on ollut kyllä suunnitelmia, sillä havainnekuvia uudesta loistosta löytyy, mutta vain internetin ihmemaailmassa. Tällä erää Võhksa on melkoisen kurimuksen vallassa.

Audla (Hauküll) on viime reissun jännin paikka, niin jännä, etten minä uskaltanut kuin katsoa sinne päin. Tältä se näytti sen mukaan, mitä minä uskalsin.

Kun minä ja muu seurue jo käännyimme takaisin autolle, Antti sanoi vielä kurkkaavansa vähän toistakin puolta, mutta arvaatte varmaan kuinka siinä kävi. Sisällä näytti tällaiselta ja jopa Antti vakuutti, että häntä pelotti, eikä hän uskaltanut mennä edemmäs.

Audlasta sain selville, että sen nyt jo raunioitunut päärakennus on valmistunut 1800-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja viime vuosisadalla se toimi kouluna. Vuoden 2004 kirjamme mukaan se on yksityisomistuksessa ja restauroitu, mistä tohdin olla eri mieltä. Osuin netissä jonkunlaiseen kummitushuhuunkin, mutta siitä ei sen enempää, en uskaltanut avata linkkiä!

Oidrema(a) (Oidenorm) on sellainen kartano, josta minulla ei ole oikein mitään mielikuvaa, vaikka olen ihan itse ottanut kuvan siitä. Klassisen tyylin rakennus on peräisin 1800-luvun puolivälistä. Nykyään siellä voi muun muassa viettää häitä ja majoittua.

Koonga (Kokenkau) on toinen sellainen, mistä muistikuvat ovat huonot. Miten voikin olla, että jotkut paikat jäävät niin hyvin mieleen ja toiset pyyhkiytyvät sieltä nopeasti? Tämä Koonga ja etenkin edellinen Oidrema eivät ole kyllä kovin kiinnostavan näköisiä, eikä niistä löytynyt erityisen kiinnostavia faktoja, joten se varmaan vaikuttaa mielestä pyyhkiytymiseen. Koonga on aikoinaan lahjoitettu ylhäisten naisten turvapaikaksi, oletan että sana asylom tarkoittaa tässä sitä, eikä mielisairaalaa, mutta varma en voi olla.

Kõima (Kaima) on uusklassisen tyylin edustaja, yksikerroksinen rakennus noin vuodelta 1800. Sen omisti minulle uusi nimi, von Ditmarin suku. Kõima on yksityisomistuksessa nykyään, sen verran hyvin se on aidattukin, että katsoimme sitä kaukaa.

Roodi (Sallentack) on Heimat-tyylin kartano, jonka pihaan seuraavaksi pyörähdimme. Sen sentään muistan. Se on kartanogenressä nuori, vuodelta 1905, sillä edellinen kartano paloi tuona vuonna. Julius von Nasackinin kerrotaan olevan viimeinen omistaja ennen maareformia. Hän ei elänyt pitkään sen jälkeen, kun menetti kartanon, sillä hän kuoli jo vuonna 1920.

Halinga (Hallick) jäi kyllä mieleeni, ehkä siksi, että se näytti aika kivalta paikalta vanhuksille. Se on nimittäin vanhainkotina, tai miksi hoivalaitoksiksi niitä mahdetaankaan Virossa sanoa. Pihalla päivysteli vanha mies kyselemässä tupakkia, mutta eihän meillä olisi ollutkaan. Tämäkin kartano on uudehko, vuoden 1905 palon jälkeen rakennettu.

Kärsu (Kersel) on sellainen paikka, jonka löysimme vain tienviitan merkin mukaan, meillä ei ollut siitä tietoja etukäteen, eikä siitä oikein löydy paljonkaan jälkikäteenkään. Ihastuttavan rehevä pihamaa sillä ainakin on.

Suure-Kõpu (GroßKöppo) oli tämän reissun sellaista osastoa, ettemme  muistaneet, että olimme jo käyneet siellä. Saavuimme tällä kertaa toista sisäänajotietä ja rakennus näytti aivan vieraalta siltä puolelta. Kunhan näimme sen toiseltakin puolelta, muistimme, että olihan se tuttu. Viimeksi siellä oli ponteva siivouspäivä, pitkiä mattoja puisteltiin riuskoin naisvoimin. En ole nyt ihan varma, onko paikka nykyisin kouluna vai jossain muussa käytössä, mutta kymmenkunta vuotta sitten se on kuitenkin korjattu merkittävästi.

Viimeinen omistaja ennen maareformia oli nimeltään Alfred von Stryk ja hänen vaimonsa nimi oli Anna, joka eli niin kauan, että minäkin olin jo ehtinyt syntyä! Hänestä en löytänyt kuvaa, mutta Alfredista kyllä. Hän kuoli jo vuonna 1919, mikä voi merkitä sitä, että kartanosta luopumisella on osuutta asiaan.

Viljandi (Fellin) on sellainen paikka, jossa olemme käyneet aikaisemminkin, mutta jättäneet kartanon noteerammatta. Minulla oli aiemmalta käynniltä kuva sen kuististakin, mutten ollenkaan ajatellut, että rakennus oli kartano, vaan ajattelin sen olevan joku kievari tai asema tms. Ei sillä, että siinä olisi ollut junaraiteita.

Ropka (Ropkoy) oli viime talven kartanoreissuista sellainen kohde, jossa erehdyimme. Otimme innokkaina kuvan rakennuksesta, joka olikin entinen talli ja jätimme selkämme takana olleen varsinaisen kartanon huomiotta. Ei se sinänsä ole ihme, netissäkin tulee monta kuvahaun tulosta, jossa tallin kerrotaan olevan kartano. Joten ei se ollut vain meidän mokamme. Nyt näimme oikean kartanonkin. Ropka siis sijaitsee nykyisen Tarton kaupungin alueella, mutta ollut aikoinaan sen liepeillä. En saanut paikasta selville mitään mehukasta.

Kaagvere (Kawershof) oli todella kiehtova paikka, aivan kasvuston peittämä, ehkä toiselta puolelta olisi ollut mahdollista nähdä enemmän. 1930-luvulta jonnekin asti paikka on toiminut lastenkotina tai kouluna. Taitaa kuitenkin olla, että tämän hetkinen Kaagvere on uudempaa tuotantoa, 1950-luvulla rakennettu, tai ainakin rankasti uudistettuna, sillä kartano kärsi tuhoja toisessa maailmansodassa. Kuinka kauan se on ollut tyhjillään ja kuka sen nyt omistaa, sitä en tiedä.

Luunjan (Lunia) kartanon päärakennusta ei ole enää olemassa, mutta kävimme kuitenkin paikalla. Siellä on joitakin talousrakennuksia jäljellä ja 1980-luvulla uudelleen rakennettu viljavarasto, josta tehtiin jonkunlainen kylätalo tai harrastuspaikka.

Aikoinaan Luunja on näyttänyt tältä.

Ontika oli tietysti aiemmalta reissulta tuttu, kävimme siellä viime talvena. Silloin Kalle Palanderin kartano oli suljettu. Arvelimme tällä kertaa, että onhan se nyt elokuussa auki, mutta eipä ollut. Muistimme, että Kallehan oli ihan vastikään kertonut jossain iltapäivälehdessä, ettei hän taida olla kovin hyvä liikemies ja että bisnekset menevät niin sanotusti persiilleen. Nyt kun kurkkasin Ontikan sivuja, siellä on sama teksti kuin viime talvena, luvataan aukeamista huhtikuussa 2019. Mutta silti, Ontika näytti kivalta kesälläkin. Jotain pihakalusteita oli etukuistilla, joten ehkä perhe sentään on ollut kesänvietossa. Mitään aitoja talon ympärillä ei ole, joten uskalsimme lähemmäs. Tuon kuusen voisi minun mielestäni tuosta kaataa.

Saka (Sackhof) oli meille kahdelle tuttu, mutta seurallemme ei, joten poikkesimme sen pihassa ollessamme palailemassa Viron kierrokseltamme Tallinnaan. Talvella kirjoittelin Sakasta tässä postauksessa. Nyt pistimme merkille uudehkoina karavaanareina, että Sakan mailla on myös leirialue, joka ei näyttänyt yhtään hassummalta.

Malla (Malla) oli retken viimeinen kartano. Sehän paloi vuonna 2018 ja näimme sen viime talvena ensimmäisen kerran. Nyt ajoimme katsomaan sitä uudelleen. Mikään ei näyttänyt muuttuneen, kyllä siellä nurmikkoa oli ajettu ihan vastikään, mutta mitään erityistä korjaustoimia ei näyttänyt olevan menossa. Kävimme nyt katsomassa kartanoa takapuoleltakin.

Ihmettelen nyt, miksi minulta vei niin kauan saada tätä postausta tehtyä. Nyt kun olen viettänyt kokonaisen sunnuntain sen parissa, muistan taas miten kiehtovia Viron kartanot ovat. Seuraava matka on jo tulossa, kun lähdemme perinteiselle vuoden vaihteen Viron reissuille. Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle ja lisään myös kartanon kerrallaan Mõis-hulluutta-välilehdelle.