Bigosia ja pyöräilyä

Tänään pääsemme katsomaan iltasella kuinka eilen alkanut Tour de Pologne on päässyt vauhtiin. Omat Puolan reissumme ovat tällä erää kaukana menneisyydessä, muistelimme eilen kulmat kurtussa, että taitaa olla rapiat 10 vuotta siitä, kun viimeksi olimme Puolassa. Silloinkin ajoimme vain maan halki matkalla kauemmas etelään ja itään. Ennen lapsia kuljimme usein Puolassa, etenkin 90-luvulla maassa oli jotain jännittävää, ihmisillä kova draivi päästä nauttimaan länsimaisesta mammonasta, toisaalta slaavilainen lämpö ja rentous oli ulkomaanpellenkin aistittavissa.

Puolalainen ruoka on jäänyt mieleen ennenkaikkea täyttävänä ja tuhtina eineenä. Noina vuosina oli tärkeintä olla liikkeellä ja usein pysähdyimme juuri ja juuri vatsaa täyttämään tienvarsien kuppiloihin ja kioskeille. Yleensä vatsan karaiseminen itä-eurooppalaiseen moodiin lähti jo laivalta, Pomeranian bigosilla. Siinäpä vasta oiva eväs. Sen tuoksu tervehti jo nukkavierun laivan kannelle astuessa. Sillä oli merkillinen taipumus pysyä merenkäynnin huteroimassakin vatsassa. Kun laivan keinui niin, ettei ikkunattomassa hytissä moottorihuoneen vieressä kertakaikkiaan saattanut olla, piti hiipiä seiniä pitkin laivan kafeteriaan, ottaa lautasellinen bigosia, vaaleaa leipää ja pullo olutta. Niine hyvineen oli parasta parkkeerata ikkunapöytään ja kiinnittää katse horisonttiin ja irrottaa se siitä vain, kun lapioi syvän mehevää kaalipataa vatsaansa. Jos oli menomatka, oli hyvää aikaa tehdä matkasuunnitelmia, tutkia karttoja (ennen GPS-aikaa) ja levätä ennen loman alkua tyypillisen työputken väsymystä pois. Paluumatkalla taas oli leppoista kirjoittaa matkapäiväkirja ajantasalle, jarrutella vielä hetki ennen arjen alkamista. Pomeranian jälkeen kaikki muut laivat, joilla olen matkustanut, ovat olleet liian hienoja ja tylsiä, eikä niillä ole voinut syödä bigosia!

Puolalaisen ruokakulttuurin kirjastoni on vielä vaatimaton, todenpuhuakseni sitä ei ole lainkaan. Niinpä etsiskelin netistä bigos-ohjeita, vaikka minulla olikin jonkunlainen haju (kuuluu oleellisesti kaaliruokiin) miten se valmistetaan. Helpotuksekseni pian ilmeni, että bigos on kuin lasagne Italiassa, jokainen kokki ja emäntä valmistaa sen omalla tavallaan. Määräävin tekijä toteutuksessani oli padan koko, jälleen kerran totean, ettei meillä ole tarpeeksi suurta pataa.

• pieni keräkaali
• 450 g hapankaalia
• 300 g porsaanlihaa (käytin ulkofilettä)
• 300 g naudan lapaa
• 100 g krakovan makkaraa
• lihalientä
• punaviiniä 
• laakerinlehtiä
• pekonia (jätin pois, alkoi lihan määrä jo tuntua paljohkolta)
• muskottipähkinää
• suolaa
• pippuria
• 100 g sieniä (meillä siitakkeita) 

Aloitin leikkaamalla kaalin ohuiksi suikaleiksi ja laitoin sen hapankaalin kanssa pataan hautumaan. Lisäsin vettä sen verran, ettei seos kuivu padan pohjaan. Tämä osuus tapahtui hajuseikkoihin nojaten ulkona grillin sivupolttimella. Samaan aikaan sisätiloissa leikkasin lihat pienehköiksi suikaleiksi ja paistoin ne pannulla. Sulatin pakkasesta puoli litraa lihalientä ja laitoin lihapalat liemeen kypsymään.

Kun kaali oli muhinut tunnin verran, lisäsin siihen hieman muskottipähkinää ja pari laakerinlehteä. Kun lihat alkoivat olla mureita, lisäsin ne kaalipataan ja kumosin päälle hieman punaviiniä tumman värin aikaansaamiseksi, edelleen pata sai jatkaa rauhallista porinaa pihan puolella. Parin tunnin kohdalla lisäsin mukaan krakovanmakkarat pieniksi paloiksi leikattuna ja siitä puolen tunnin päästä sienet. Suolaa ja pippuria lisäsin pikkuhiljaa, jotta maku syvenisi pikkuhiljaa. Kaikkiaan pata kiehui melkein neljä tuntia. Olimme yksimielisiä siitä, että lihan määrä olisi voinut olla pienempi, ei 90-luvun Puolassa joka lusikallisessa ollut lihapalaa. Puolalaista olutta emme onnistuneet hankkimaan, joten  virolainen valmiste paikkasi puutetta. Koska tällainen pataruoka harvemmin on kovin kaunista eikä tuoksuakaan saa blogiin mukaan, tavoittelimme kuvalla menneiden reissujen tunnelmaa huolettomalla kattauksella!