Kyllästymistä ja innostumista samassa paketissa

En tiedä miten muilla on, mutta minut valtaa toisinaan samanaikaisesti kyllästyminen ja innostuminen. Usein kyse on sentään saman aihepiirin eri puolista. Nyt on tapahtunut niin, että olen yhtäaikaisesti sekä totaalisen tympääntynyt astioihimme, että innostunut niistä. Ei kuitenkaan samoista kipoista ja kupeista. On helpottavaa, ettei meillä ole häälahjaksi saatuja isoja serviisejä tai muuten rakkaudella annettuja perintökalustoja, joten kaikki mihin olen kyllästynyt on itse hankittua. Niinpä hyvällä omallatunnolla myös hankkiudun niistä eroon. 

Kun perustin ensimmäistä omaa kotiani julmetun kauan sitten, oli kaupoissa vielä Arabian Teemaa, sittemmin (kun olen katsonut toisaalle, ilmeisesti vuosia) Teeman valmistajaksi on vaihtunut Iittala. Silloin kauan sitten Teemaan tuli uusi harmaa väri, johon ihastuin kovasti. Ensimmäisistä tileistäni ostin muutamia harmaita lautasia ja kuppeja, mutta ne olivat niin kalliita, että keräilyintoni laantui ja ostin jonkun halpa-astiaston kuvastosta. Ilmeisesti moni muukin teki saman tempun, sillä harmaa poistui melko pian valikoimista.

Sitten kului vuosia, ainakin kymmenen, kun harmaa otettiin uudelleen tuotantoon, liekö silloin ollut jo Iittalaa. Ilahtuneena hankin harmaita Teemoja lisää ja olinkin niihin monet vuodet oikein tyytyväinen, jopa siinä vaiheessa, kun tuotanto oli taas loppumassa ja laarinpohjilta vietiin viimeisiä, taisin ostaa jonkun tarjoiluastian. Harmaan värin hyvä puoli oli se, ettei siihen tullut lusikasta jälkiä, kuten olen nähnyt valkoiseen ja keltaiseen tulevan, monet lasten puurot on kaavittu kupposista ja lukemattomat ateriat syöty ja lautaset ovat edelleen lähes uudenveroiset. Keittiömme armoton laattalattia on koitunut muutaman lautasen kohtaloksi.

Tämän ei ole tarkoitus olla sen enempää Teeman kehu- kuin haukkumispostauskaan, vaan kertomus siitä, miten bloggaaminen voi perinpohjaisesti muuttaa ihmistä. Mikään ei ole ennallaan, kun blogi on kerran menty aloittamaan, kaikki on lopullisesti toisin. No, ihan pikkuisen liioittelen, mutta yksi kaunis päivä huomasin, etten ole tainnut kelpuuttaa harmaata Teema-astiaa blogikuviin kuin kerran. Viime talvena, kun näppäilimme kuvia ruoka-annoksista vasta blogista haaveilevina, saattoi jokunen ruokanökönen olla harmaalla alustalla. Miten en ole huomannut kaikkina näinä vuosina, että ruoka näyttää yleensä aika kamalalta kiiltävällä harmaalla lautasella? (mattapintainen on jo ihan toinen juttu) Luultavasti siksi, etten ole niin paljon ajatellut sitä, miltä ruoka näyttää. Joskus en ole ajatellut juuri sitäkään, miltä se maistuu, mutta nyttemmin ruoan ulkonäkö on tullut yhä tärkeämmäksi. Eikä se minusta ole paha juttu, turhaa tai snobbailua, tai jos onkin niin en välitä. Haluan, että ruoka maistuu hyvältä ja jos se vielä näyttääkin hyvältä, niin avot!

Ennen kuin Campasimpukka-blogi syntyi toukokuussa, innostuin uudelleen monien vuosien tauon jälkeen (olenpa minä nyt innostuvainen ollut, eipä uskoisi) kirppareista. Lasten ollessa pieniä kävimme useinkin kirppareilla, ostimme vaatteita ja leluja, mutta oikeastaan muuta ei mukaan tarttunut. Nyt katselin toisten turhuuksia ihan uusilla silmillä. Astioita, keittiövälineitä, pöytäliinoja, kuhmuisia kattiloita! Kirpparithan olivat pullollaan kaikkea ihanaa ja tähdellistä. Aloin tuumia, että blogia varten ottaisimme kuvia, joissa ruoka on erilaisille, sekalaisille astioille aseteltuina, milloin minkälaisille ja samaa sorttia sekaista olisivat myös aterimet. En vielä siinä vaiheessa hylännyt arkiastioitamme enkä vähän fiinimpää sarjaa, jota ei ole isoa määrää, mutta joita riittää pieneen kattaukseen. Tässä syksyn mittaan ajatus kypsyi.

Ehdotin sitten eräänä päivänä kammenpyörittäjälle, että mitäs jos heivattaisiin pois kaikki nämä harmaat astiat, nämä joitten kahvikuppeja ei ole käytetty sitten nuorimmaisen ristiäisten, ei siitä toki ole kuin 15 vuotta. Jos laitettaisiin samalla pois nämä aterimet, jotka olemme saaneet x vuotta sitten työpaikan joululahjana ja joita olemme kaikki nämä vuodet pitäneet rumina ja joissa kahvat löystyvät ja veitsien terät kukkivat ruostetta? Mitä jos kaapeista otettaisiin pois kaikki, mistä emme pidä? Kammenpyörittäjä katsoi minua hetken ja vastasi, että ok. Tämän kauhean väännön jälkeen päätös oli tehty. Mutta toteuttaminen on vielä tekemättä. Sen aika on nyt viikonloppuna, kaikki mitä emme ole käyttäneet moneen vuoteen (remontista tulee nyt neljä vuotta, se lienee hyvä aikamäärä), lähtee.

Meillä oli koko kesän muutenkin hassunnäköisiä kattauksia, kuvattava ruoka-annos oli fiinisti aseteltuna kauniille astialle, sen söin yleensä minä jäähtyneenä ja muu perhe sai kuumaa ruokaa tavallisilta astioilta, ei niin piperrettynä. En tosin ole hyvä pipertämään ja asettelemaan, mutta sen minkä nyt kuvia varten sain nykerrettyä. Yleensä annokseni oli myös paljon pienempi, kuin muilla. Se tosin oli vain hyvä asia, kun muistelee mitkä määrät juustoa, kermaa ja voita on kulunut toukokuusta lähtien.

Astiakaappien paraatipaikan tulevat nyt ottamaan erilaiset lautaset ja kulhot, hyvässä lykyssä  jotakin laatua on kaksi, muuten syömme jokainen erilaisilta astioilta. Eikä ole maailmanloppu, jos jotain menee rikki, kun tuotanto on loppunut jo vuosikymmeniä sitten. Ostetaan uutta vanhaa tilalle, jos oikein äidytään tuhlaamaan, voi lautanen maksaa kaksikin euroa. Myös IKEAn valikoimien edullisia astioita tullee kaappiimme lisää, niissä on hyviä kuvauslautasia myöskin! Aterimia on myös jos jonkinlaista. Koska perheeseen ei kuulu enää pikkulapsia, voi kaikille kattaa teräväpiikkiset Sorsakosket. 

En väitä, että keksisin tässä mitään uutta, luultavasti olen auttamatta myöhässä ja vanhoilta sekalaisilta astioilta syöminen on jo ihan menneen talven lumia. Mutta ei se mitään, minä olen nyt innostunut tästä ja minikokoinen syysalakuloni on tiessään.

Ja minne lähtevät harmaat lautaset? Kokeilemme tuonnempana kirpparipöydän pitämistä itsekin, jospa joku ilahtuu nähdessään, että hei täällä näitä just nyt olisi. Ja jos ei, SPR ottanee harmaatkin lautaset vastaan.