Ruoka lautasten mukaan, lihamureketta ja muusia

Teemat ovat siirtyneet väliosoitteeseen varastoon, joten kaapissa ovat kätevimmin käden ulottuvilla nostalgiaosastoon kuuluvat "palmusaarilautaset". Kiertelin keväällä kirppareilla ja silmiini osui tutunnäköisiä lautasia, oikein hönkäys menneisyydestä ryöpsähti vastaani, nehän olivat samanlaisia kuin meillä kotona, äidin Haaparannasta 1960-luvulla ostamat! Niiltä syötiin meillä lähinnä jouluna, muulloin ne olivat "liian hienoja". Ostin kuusi lautasta ilomielin. Muutamaa viikkoa myöhemmin löysin samasta paikasta vähän pienempiä lautasia ja taas kassakone kilahti. Ja eiköhän taas parin viikon kuluttua, tällä kertaa aivan toiselta kirpparilta, löytynyt melkein täydellinen kahviastiasto kahdelletoista. Sen hintaa sentään mietin hyvän aikaa, lähes 3 minuuttia. Kotoinen miesväki kyllä jo vähän pyöritteli silmiään,  milloin meillä on käytetty kahvikuppeja asetteineen. 

Äiti muisteli, miten nuorena rouvana Haaparannassa oli kerran repäissyt ja ostanut ison astiaston, vaikka siihen aikaan niitä rahanreikiä oli varmasti muitakin. Koskaan en ole aiemmin muualla, kuin perheemme ruokapöydässä nähnyt sellaisia lautasia. Olenkin nyt ollut ihmeissäni, kuinka on Ruotsissa 1960-luvulla myyty bulkkiastiasto (mitään merkintöjä tai painatuksia niissä ei ole eivätkä ne näytä kalliilta, joissakin painatuksetkin ovat vähän vinossa) säilynyt joissakin keskisuomalaisissakin kodeissa tänne asti ja päätynyt kirppareille nyt, vuosikymmeniä myöhemmin. Isoäidin jäämistöäkö on jaeltu eri kirppareille? Äitini lahjoitti minulle kaapeistaan oman  palmusaariastiastonsa tallella olevat osat ja nyt meillä on lautasia ainakin pienien päivälliskutsujen pitämiseen. Aluksi olin sitä mieltä, että lautaset pitää pestä käsin, mutta katin kontit, eläminen saa näkyä. Jos kultaukset eivät äidin keittiössä lähteneet vuosikymmenissä, samaa voinee toivoa meidänkin keittiössämme. Onko kuvissa näkyvä astiasto kenellekään tuttu?

Koska palmusaariastiasto on nyt varsinaisesti päässyt framille, halusin valmistaa sille sopivan ruoan. Se ei omiaan sushin syömiseen (tai miksipä ei?) eikä se ole pizzalautanen. Se on porsaankyljys- tai lihamurekelautanen. Hankimme äskettäin ruokapiirin kautta jauhelihaa Alapeuran tilalta,  tänään siis lihamureketta, perunasosetta ja höyrytettyä porkkanaa! 

Sunnuntain ruokaa on mukava tuunata vähän, jos vain aikaa riittää, joten sommittelin lihamurekkeelle kinkkukuoren ja väritin perunamuusiakin, tällä kertaa bataatilla, vaikka semmoista ei kyllä palmusaarilautasten ensivuosina varmaan oltu Rovaniemen korkeudella nähtykään. Lihamurekkeeseen käytin

• 800 g  (heh, oli aluksi kg, aika tuhti mureke)  Angus-pihvikarjan jauhelihaa
• 1 paahtoleivän viipale
• 2 kananmunaa (kupin kautta, vahingosta viisastuneena)
• 0,75 dl kermaa
• 2 kevätsipulia
• 2 valkosipulinkynttä
•  nippu persiljaa ja basilikaa
• 100 g fetajuustoa
• 10 viipaletta serranokinkkua
• suolaa ja pippuria
• 1 rkl worchester-kastiketta
• nokare voita 
• 2 rkl dijon-sinappia

Otin paahtoleipäviipaleen lautaselle vähän kuivahtamaan jo aamusella. Mureketaikinan valmistus aloitetaan murustelemalla leipä kulhoon ja kostuttamalla se kermatilkalla  ja hiertämällä se isolla lusikalla pehmeäksi mössöksi. Sipulit ja valkosipulit silputaan, kuullotetaan pannulla voissa ja annetaan jäähtyä. Fetajuusto pienitään murusiksi ja yrtit silputaan. Jauheliha, munat, yrtit, feta ja mausteet kerätään kaikki kulhoon turvonneen leipämassan kanssa ja taikina sekoitetaan tasaiseksi. Jos haluaa käyttää yleiskonetta, ei taikinaa kannata vaivata liikaa, ettei murekkeesta tule liian tiivistä. Taikinasta otetaan pieni nokare ja paistetaan pannulla, mikäli raa´an lihan maistaminen ei houkuta. Koepalasesta on hyvä testata mausteet ja tarvittaessa lisätä. Tästä taikinakoosta tulee suuren leipävuoan kokoinen mureke.

Kun taikinassa on riittävästi makua, sen voi jättää jääkaappiin hetkeksi tasaantumaan joko kulhossa  tai jos on kiireempi, paistella samantien. Uuni lämmitetään 200 asteeseen. Otetaan pitkänmallinen leipävuoka ja vuorataan se serranolla, siten että kinkkuviipaleet asetellaan vinottain ja noin kolmasosa viipaleesta vuoan reunan yli roikkuen. Vuoka täytetään mureketaikinalla kostein käsin painelemalla, muttei liian tiiviisti, ettei murekkeesta tule kumimaista. Murekkeen pinnan voi sivellä dijon-sinapilla, jos siitä pitää ja asetella silolehtipersiljan lehtiä sinapin päälle. Serranoviipaleiden päät käännellään vinottain murekkeen (ja sinappi-persiljakerroksen) päälle.

Lihamittari asetetaan murekkeeseen niin, ettei anturin pää kosketa vuokaa. Paistetaan kunnes mittari näyttää 65 astetta, tai 68 jos haluaa vähän kuivemman lopputuloksen. 65 asteen sisälämpötila varmistaa sen, että mureke on kypsää, ei enää punaista sisältä, mutta vielä mehukasta. Murekkeen annetaan hetken vetäytyä astiassaan. Kun murekkeen kippaa lautaselle tai leikkuualustalle, kannattaa varoa, ettei mahdollisia paistonesteitä roisku päälle, valutin hieman nestettä astiaan ennen kiepsautusta, mutta sain silti vähän roiskittua pöydälle. Murekkeen päälipuoli on kauniimpi parmankinkun saatua väriä, joten mureke on hyvä kääntää varovasti oikeinpäin kippaamisen jälkeen. Terävällä veitsellä saa leikattua kauniita viipaleita.

Lisäkkeenä meillä oli  puikula-bataattimuusia, jossa oli nesteenä punaista maitoa ja pikkuisen siirappia bataatin lievää makeutta korostamassa. Lautaselle päätyivät myös höyrytetyt ruusukaalit ja porkkanat. Etikkapunajuuret olisivat sopineet ateriaan myöskin hyvin, mutta niitä meillä ei ollut. Kastikkeen valmistin pakastimesta löytyneestä käristysliemen tilkasta, jonka suurustin jauholla ja pyöristin kermalla. Dijonsinappi kinkkukuoren alla toimi erityisen hyvin tuomassa pikkuisen särmää, mureketaikinan suolan kanssa kannattaa olla varovainen, serranossa sitä on ainakin tarpeeksi.

Niin epätrendikästä kuin osasin tehdä!