Toscanan mäkisiä teitä

Viikon mittaisen Italian matkamme turhimmat varusteet olivat takit ja sateenvarjo, niitä ei tarvittu kertaakaan. Pieni lisäkesä kyllä teki hyvää, eikä ruokapuolenkaan suhteen ollut valittamista, mutta siitä myöhemmin lisää.

Matkan puoliväliin sijoittuivat kammenpyörittäjän kokemukset L'Eroica-tapahtumassa, joka on italialainen vintage-pyörillä ajatettava ajo. Siinä ainoat vastustajat ovat toscanalaiset ylä- ja alamäet. Nyt oli viidestoista vuosi, kun tapahtuma järjestettiin. Pyörän tulee olla vuodelta 1987 tai vanhempi, siinä ei saa olla lukkopolkimia ja muutamia muitakin vaatimuksia pitää täyttää. Matkaseurani polkupyörä on 1970-luvun italialainen Gios. Pyörä kulki melko vähin purkamisin lentokoneessa näppärästi sitä varten hankitussa laukussa. Ajanmukaiset kengät ja nakkikypärä kuuluivat sonnusteisiin ja paikanpäältä sai ostettua ajan hengen mukaisen nykymateriaalia olevan ajopaidan. Moni osallistuja ajoi perinteisissä villavaatteissa ja luulenpa, ettei 30 asteen lämpötiloissa kenenkään tullut kylmä. 

Ajossa oli valittavissa eri matkoja,  38 kilometrin ja pisimmän 205  kilometrin väliin sijoittuivat 75 km ja 135 km. Kammenpyörittäjä polki 75 km, joka italialaiseen suurpiirteiseen tapaan oli tänä vuonna 79,7 km, joista noin 31 km oli hiekkatieosuuksia. Pisimmälle matkalle lähteneet starttasivat jo ennen aamunkoittoa ja suurin osa lähti matkaan kahdeksan jälkeen aamulla. Noin 4000 pyöräilijää kampesi itseään ylös ja alas toscanalaisia teitä kukin omanlaisellaan näkemyksellä vintage-ajokista. 

Matkan pituudesta riippuen sen aikana leimattiin osallistujakortti muutamaan kertaan ja oli mahdollista nauttia virvokkeita vanhanaikaisiin asuihin pukeutuneiden työntekijöiden tarjoilemana. Tarjolla oli mm. pieniä rypäleterttuja, suupaloiksi leikattuja piirakkapaloja, leipää ja viiniä. Kammenpyörittäjän valitsemalla matkalla oli kaksi tankkauspistettä ja samoin mahdollisuuksia huollattaa ajokkiaan pienehköjen ongelmien sattuessa. Moni pyöräili vararenkaat olan yli kierrettynä ja erilaisia viini- ja patonkivirityksiä ohjaustangossa ja makkaraketjuja kauloilla nähtiin. Iloisia porukoita yhteensopivine asuineen näkyi myös, samoin vakavina yksinään matkaa taittavia pyöräilijöitä. Tienvarsilla oli varjoon hengähtämään pysähtyneitä matkaajia ja rengasrikkoja kohdanneita sisäkumin vaihtajia.

Kammenpyörittäjän kiertäessä reittiään minä kuljeskelin lähtö- ja maalipaikkana olevassa Gaiolen kylässä aikaa kuluttaen. Siellä oli monenlaista pyöräilyyn liittyvää markkinakojua, kaikenlainen vanha ja uudempikin pyöränosa saattoi olla löydettävissä, etenkin saksalaisia kauppiaita näytti pystyttäneen kojunsa, niin pyörien runkoja kuin vaatetustakin oli myytävänä. Kylä itsessään on pieni, muutaman tuhannen ihmisen idyllinen asuinpaikka Toscanan sydämessä, paikka jonne muutoin tuskin tulisi menneeksi. En tiedä kuinka hiljainen paikka Gaiole tavallisesti on, mutta tämän tapahtuman aikaan siellä oli jokainen firman piha ja kadun varsi valjastettu tapahtuman käyttöön, oli improvisoituja camper-alueita ja telttakylä pystytettynä urheilukentälle. Kukaan ei kulkenut sakottamassa jalkakäytäville pysäköityjä autoja eikä kiellettyjä ajosuuntia tunnettu. 

Muutamien tuntien kuluttua pyöräilijöitä alkoi saapua maaliin eri mittaisilta matkoiltaan, minunkin kammenpyörittäjäni saapui lievän huolto-ongelman jälkeen onnellisesti perille ja sai osallistumistodistuksena jonkunlaisen paikallisen kovan leipomuksen, joka nimesimme heti pumpernikkeliksi. Reitti oli ollut vaativa, ottaen huomioon iäkkään pyörän jarrut ja teiden vaihtelevuuden, pölyä oli nieltäväksi asti ja lämpötila oli vähintäänkin hikeä erittävä. Suurinpiirtein ensimmäinen lause maaliintulleen suusta alkoi sanoilla: "Ensi kerralla pitää sitten...."