Hävikistä herkuksi-italoleivät

Cortina d`Ampezzo vuonna 1990, vaikka näyttää vuodelta 1956 tai James Bond-elokuvalta

Toukokuun loppu häämöttää, pian saa taas heittää roskiin ja kompostiin kaikki, mitä ei jaksa/halua syödä! Ei, vaan kuinka se menikään? Luulen, että tästä jää käteen vähän enemmänkin, tai oikeammin vähän vähemmän, sitä pilalle mennyttä ja tärvättyä. Luulen ja toivon, että mietin ostoksiamme tarkemmin ja teen vähän suunnitelmallisemmin ruokaa niin, että roskiksen neljän viikon tyhjennysväli riittää entistä paremmin. Olen ajatellut vähän enemmän nyt sitäkin, millaisissa pakkauksissa ostamme ruokaa. Tämä ei ole tähän tarkoitukseen ollut paras kuukausi, sillä olemme tuoneet aika paljon ruokaa kaukaa, joten riittävä pakkaaminen on ollut välttämätöntä säilyvyyden kannalta. Mutta muutoin, lähellä asioidessaan voi helposti miettiä ottaako sen pakkauksen, jossa keksit ovat ensin kennossa, sitten sellofaanissa, sitten pahvipaketissa ja vielä toiseen kertaa sellofaanissa. Jos keksit tarvitsevat noin paljon kääreitä säilyäkseen, onkohan niitä viisasta ostaakaan? Samoin mietin tässä eräänä päivänä, etten osta tomaatteja, jotka oli pakattu paksuun muovikennoon samaan tapaan kuin kananmunat, yksi jokaisessa kolosessa. Muovipakkaus oli niin tanakkaa, että sen leikkaaminen roskissijoittelua ajatellen pienempiin paloihin olisi varmasti ollut Fiskarseille haaste.

Tänään oli oiva päivä tehdä välitarkastus jääkaappiin, siellä näytti noin yhtä tyhjältä kuin parisen viikkoa sitten, kun aloittelimme hävikistä herkuksi-teemakuukautta. Olemme kyllä käyneet lähes entiseen tahtiin kaupassa, mutta ostaneet melko pieniä määriä kerrallaan ja käyttäneet raaka-aineita ripeähkösti. Pakastimeen ei ole päätynyt mitään pieniä ruoka-annoksia työlounaiksi eikä kompostikaan ole täyttynyt kovin paljon. Paitsi aamulla yksi pieni juustopala. Toimme juuston Tanskasta, se näytti kaupassa aivan samanlaiselta, kuin hotellin aamiaisella tarjottu juusto, mutta olikin sitten haisevampi serkkunsa. Juustonystäväteinimmme ei halunnut maistaakaan juustoa, toisesta pojasta nyt puhumattakaan. Me otimme siitä höylällä läpinäkyvän ohuita viipaleita leivälle ja siinä se kyllä menikin, mutta käsiä sai pestä ahkeraan, sillä juuston haju tarttui todella tiiviisti ihan pienestäkin hipaisusta. Tänään aamiaisella kummankin nenä meni sen verran kieroon juuston aromista, kun vain raotin juustokuvun kantta, että päätimme antaa sille potkut amerikkalaiseen pehmeään tapaan, we let you go. Juustokupu pitää kuurata perusteellisesti ennen kuin sinne pääsee tavallinen arkijuusto.

Päivällisajatuksissani otin esille ehtoopuolelle kallistuvia tai lopuillaan olevia ruokatarpeita. Eilen syömästämme kanasta jäi tähteitä sen verran, että niitä jatkamalla saisimme päivällisen tänäänkin. Laitoin foodgawkeriin hakusanaksi leftovers ja löysin mukavannäköisen kalkkunaleipäohjeen, jota lähdin varioimaan. Minulla ei ollut tarkoitus lähteä tänään tonttia edemmäs, joten tuoreen leivän puuttuminen ei saanut minua estää. Nyt tuli käyttöä purkille, jossa oli aurinkokuivatun tomaatin öljynloput. Löysin sopivan leipäohjeen, jota saatan hyvällä omallatunnolla kutsua italialaiseksi, koska siihen tulee ricottaa. Ohjeen idea on peräisin täältä. Soveltelin ja muunsin mittoja taas sinne päin, ohjeesta tulee kaksi tavalliseen leipävuokaan menevää leipää:

• 0,5 l lämmintä vettä
• 1 pussi kuivahiivaa
• 1 purkki ricottaa
• 1,5 dl oliiviöljyä (meillä siis se jämäöljy tomaattipurkista)
• 2 tl suolaa
• n 10 dl vehnäjauhoja

Sekoitin hiivan, 3 dl jauhoja ja veden löysäksi velliksi, jonka annoin lähteä vauhtiin. Kun pieniä kuplia alkoi vartin kuluessa muodostua velliin, lisäsin siihen ricotan, öljyn, suolan ja pikkuhiljaa jauhoja ja vaivasin taikinaa sen verran, että siitä muodostui kiinteä mutta jonkunverran tarttuva taikinapallo. Annoin taikinan kohota noin tunnin. Leivoin taikinasta kaksi pitkulaista pötköä, jotka nostin leipävuokiin toista kohotusta varten. 

Kuumensin uunin 200 asteeseen ja kun leivät olivat kohonneet kaksinkertaisiksi vuoissaan, paistoin niitä noin 45 minuuttia. Kun leivät olivat jäähtyneet vuoassa noin vartin, kumosin ne leikkuulaudalle jäähtymään. Uuni jäi päälle, pienensin hieman lämpöä sähkönsäästösyistä.

Eilen kanaa jäi niin paljon, että niistä riitti 12 lämpimään leipään. Riivin lihat irti luista ja lämmitin lihapaloja pannulla oliiviöjytilkassa, lihaa oli kaikkiaan noin 3 dl.  Lisäsin 1,5 dl kermaa pannulle ja maustoin kastiketta ruohosipulilla, timjamilla ja suolalla. Annoin kastikkeen saeta muutaman minuutin ja jätin sen sitten jäähtymään. Kuumensin uunin 220 asteeseen.

Leikkasin leivästä noin pari senttiä paksuja viipaleita ja sipaisin sinapin ystävien leiville hieman dijonia, muille laitoin sipaisun oliiviöljyä. Viipaloin muutaman kumato-tomaatin ja asetin viipaleita leivälle. Seuraavaksi lusikoin siihen sakeaa kanakastiketta, jonka peitin noin puolella desillä tujakkaa goudaraastetta. Olin paistanut hieman pekonisilppua ja jättänyt sen talouspaperin päälle odottamaan. Kuorrutin leipiä uunissa noin 8 minuuttia ja lisäsin juuri ennen tarjoilua vähän pekonisilppua ja ruohosipulia pinnalle. 12 leipää katosi nälkäisiin suihin sopivalla 4-4-2-2-suhteella, eikä kukaan jäänyt nälkäiseksi. Loppuun menivät siis öljypurkin jämät ja eilinen kana. Myös jauhovarasto pieneni vajaalla kilolla leipäpuuhissa. Muutenkaan emme ostaneet erityisesti tämänpäiväistä päivällistä varten mitään, emmekä autoilleet minnekään, joten tämähän on aivan tolkutonta säästämistä! Ja pitää vielä sanoa, että tähdenlento oli parempi kuin alkuperäinen ruoka!

Giro d'Italian seitsemästoista etappi oli aivan mieletön vuorietappi, siinä oli Jukka Pakkasen sanoin "raatelevia nousuja" enemmän kuin laki sallii. Etappi päättyi Cortina d'Ampezzoon, vuoden 1956 olympialaisten talvikisojen tapahtumapaikalle. Olin siellä ensimmäistä kertaa vuonna 1990 nuorena tyttönä ensimmäisellä oikealla ulkomaanmatkallani, rakastuin Alppeihin ja ylipäätään vuoriin. Suuni oli auki silkasta ihmetyksestä, Kammenpyörittäjä pyysi lempeästi muutamia kertoja, että laita kulta suuta pienemmälle. Etapin viimeiset sadat metrit olivat huiman jännittävät. Olisin toivonut  Rigoberto Uran Uranin voittoa, koska hänestä on hyvä kuva Tanskasta ja hänellä on Giron hassuin takatukka. Toisaalta olisin toivonut myös Ivan Basson voittoa, sillä ihailen sitä, miten hän pitää pokerinaamansa, vaikka kuinka paha nousu olisi kyseessä. Voittoon kuitenkin ylsi pinkissä polkenut Katushan Joaquin Rodriquez. Jännitys kisan loppua kohti oikein tiivistyy. Jännittävin Giro vuosiin!