Keittiöpeikon kesytys - polenta

Jotkut ruokalajit tai -ainekset ovat keittiöpeikkoja. Niitä välttelee vuosia (lue:vuosikymmeniä, tosin muutamat ensimmäiset ovat usein menneet autuaan tietämättömyyden vallassa) sekä omassa keittiössä, että tilaamasta ravintolassa. Niistä on saattanut nähdä hyviä kuvia ja ihailla tv-kokkien luomuksia, kuulla toisten kotikokkien kertovan kuinka alvariinsa niitä heillä syödään, muttei sittenkään itse kokeile. Ei niiden tarvitse olla edes kovin ihmeellistä, harvinaista, vaikeaa, kallista tai uskaliasta. Kuten nyt vaikka polenta.

En voi selittää järkisyillä epäluuloani polentaa kohtaan. Se ei näytä vaaralliselta tai tuoksu voimakkaasti, se ei ole luontojaan myrkyllistä ja vaadi sen vuoksi erityistoimia tullakseen syömäkelpoiseksi. Sen hankkimiseen ei tarvita lupia eikä ole olemassa erityistä polentasesonkia. Ei tarvitse odottaa, että nyt se kotimainen polenta viimein on kaupoissa ja voi hyvällä omallatunnolla sitä ostaa. Se ei vain ole näyttänyt minusta houkuttelevalta. Minulla on ollut mielikuva kuivasta, Saharan autiomaa-tyyppisestä suutuntumasta ja loputtomasta nieleskelystä, jotta haarukallinen saatetaan matkalle vatsaan. Luultavasti sekoitan tämän mielikuvan siihen, miten tutustuin ensimmäistä kertaa couscousiin.

Pyrin blogilla siihen, että opettelen uutta sen lisäksi, että perhe saa ravintoa ja toteutan maakohtaisia teemoja sillä pieteetillä, johon tälläinen kaltaiseni huithapeli nyt ylipäätään pystyy.  Olen  mielestäni onnistunutkin pyrkimyksessäni ja esimerkkeinä saalistamistani erikokoisista ja -rotuisista keittiöpeikoista mainittakoon vaikka teeri, ravioli ja paella. Teerestä jäi hieman hampaankoloon, mutta paella ja ravioli eivät enää tunnu pelottavilta, vaan voin(en) palata niihin uudelleenkin ajatellen, että kyllä tämä saattaa vaikka onnistuakin. Edelleen siellä peikkokategoriassa ovat tryffelit yhdessä osterien kanssa. Huokeammassa ja arkisemmassa peikkolaarissa lymyilevät kokonaisen kalan käsittely ja sisäelinten valmistaminen.

Polenta on tyypillinen Pohjois-Italiassa käytetty lisäkeruoka. Se voi olla aterialla pienessä roolissa tai sitten sen kanssa holvataan enemmänkin. Olen liikkunut Italiassa nimenomaan enimmäkseen pohjoisosissa, mutta  ovelasti vältellyt polentaa lautasellani. Polentaan sopinee hyvin edesmenneen lappilaisen mummoni tokaisu: "Joka paistetun keittää, se mettään heittää. Joka keitetyn paistaa, se makian maistaa". Luulen kyllä, ettei mummoni koskaan valmistanut polentaa. Viisaus pätee keittiössä hyvinkin pitkälti,  on niitä poikkeuksiakin, joita ei kyllä juuri nyt tule mieleen. 

Koska uiskentelin jälleen kerran vierailla vesillä, eikä minulla ollut tietoa miltä polentan tulisi maistua, päätin soveltaa mummoviisautta ja aluksi kypsentää polentaa ja sitten paistaa sitä. Kaksinkertainen lähetysmistapa varmistaisi sen, että polenta olisi ihan varmasti ns. done, aika harva ruoka siitä pahenee, että se paistetaan pannulla. Joten ei kun tuumasta toimeen, mikä tarkoittaa aamuhetkeä sohvalla, omppu vatsan päälle viritettynä ja sukellusta foodgawkerin uumeniin. Edelleen se tavoite, että käyttäisin oikeasti lukuisia keittokirjojani, on retuperällä.

Aluksi näytti siltä, että olen taas myöhässä, homma olisi  pitänyt aloittaa eilen. Olisi pitänyt kypsentää polentaa keittämällä ja sitten antaa se jähmäköityä yön yli. Mutta kyllä sen ehtisi vieläkin, sillä olihan vasta varhainen aamu. Kun nuorempi teini teki kouluunlähtöä, hänen sekopäinen äitinsä keitteli polentaa yöpuvussa ja tukka takussa. Poika pudisteli päätään hyväntahtoisesti. Hän ei tiennyt, että olin ollut jo ulkona kasvihuoneella yrttejä hakemassa niinikään pyjamassa ja tukka takussa (residenssimme sijaitsee paikassa, jossa aamuisin on lukuisasti ohikulkijoita). Mitä lastenkasvatukseen tulee, johtava lankani piileekin tässä, lapsia tulee suojella tiedolta, joka voi vahingoittaa heitä (tai heidän mainettaan kaveripiirissä, omituinen äiti on tässä genressä aika paha juttu).

Mietin miten tätä mysteeriruokaa tarjoilisin pahaa-aavistamattomalle perheelleni ja päädyin siihen, että appetizer, tuo amerikkalaisten rakastama pikkupalanen aterian alkuun, olisi juuri sitä mitä tässä nyt huudetaan. Vinkeä taka-ajatukseni tämän polenta-appetizerin kanssa oli se, että jos emme kukaan tykkäisi siitä yhtään, se olisi hoidettu yhdellä suupalalla ja voisimme siirtyä eteenpäin. Koska epäluuloni polentaa kohtaan oli vielä vähän suurempi kuin intoni sitä kokeilla, tein minimaalisen pienen annoksen. Niin pienen, että se melkein tarttui kokonaan vispilään, jolla seosta hämmentelin. Mutta ei mennä asioiden edelle. Löysin kiinnostavan ohjeen täältä. Valintaani helpotti sekin seikka, että kyseiseen ohjeeseen tarvitsisin myös pestoa, jota vielä oli purkissa jonkun verran. Näin myös hävikistä herkuksi-teemaa (tai no sitä herkkutaetta ei vielä ollut) tulisi myös sivuttua. Muunsin cupit deseiksi vähän tavallista rennommalla otteella ja käytin polentapuuroon seuraavat aineet:

• 1 oksa tuoretta rosmariinia
• 2 oksaa timjamia
• 2 pientä valkosipulinkynttä
• 2,5 dl punaista maitoa (no valkoistahan se on, mutta tiedätte mitä tarkoitan)
• 1 dl polentajauhoa
• tilkka oliiviöljyä vuoan voiteluun

Voitelin pienen lasivuoan öljyllä. Kuumensin maitoa paksupohjaisessa kattilassa yhdessä yrttien ja valkosipulin kanssa, keitin seosta muutamia minuutteja varoen ylikuohumista. Määrä oli kuitenkin niin pieni, ettei se olisi tainnut jaksaa nousta kattilan reunojen ylitse. Siivilöin yrtit ja valkosipulin pois ja kaadoin maustetun maidon takaisin kattilaan. Lisäsin joukkoon polentajauhon ja sekoitin vispilällä. Ohjeen mukaan tanakoituminen ottaisi kymmenenkin minuuttia, mutta vähäinen määrä ja paksu kattila, joka varastoi hyvin kuumuutta, varmaankin nopeuttivat kypsymistä, sillä muutamassa minuutissa polenta oli jämäkkää tahnaa. Kaavin polentan nuolijalla voideltuun vuokaan ja taputtelin sen parhaani mukaan tasaiseksi, noin sentin paksuiseksi levyksi. Ihan tuskallisen tarkkaan en jaksanut kaapia käyttämääni vispilää, sillä puuro tosiaan tykästyi vispilään aivan huomattavasti. Laitoin tuorekelmua vuoan peitoksi ja nostin tekeleeni jääkaappiin odottamaan päivällisaikaa ja appetizerin sommittelua. 

Tässä vaiheessa tahdon huomauttaa, että polenta on juuri samanlaista kuin kotoinen kaurapuuro, kattilaa ei kannata, toistan ei kannata, jättää kuivilleen liedelle noin viittä minuuttia pidemmäksi aikaa, vaan pestä se heti, ellei tahdo viettää pesutoimissa tuonnempana huomattavaa aikaa. Toinen huomionarvoinen seikka on se, että nyt minulla on kaapissani taas ongelmaraaka-aine. Puolen kilon polentapussista meni nirkonen desi ja pussi tullee vainoamaan minua kauan, kenties ikuisuuden. Siitä tulee toisenlainen keittiöpeikko, se hävikillä uhkaileva.

Iltapäivällä menin sitten tökkimään polentaa pienen jännityksen vallassa. Mitä jos polenta ei olisi jähmettynyt? Se oli turha pelko, sehän jähmettyi jo siihen vispilään. Mitä jos polenta ei suostuisi irtoamaan vuoasta? Sekin oli turha pelko. Otin pienellä stanssilla polentalevystä pyörylän ja sain sen nostettua vuoasta kokonaisena pois. Otin vielä kolme kiekkoa lisää. Muutamaan muuhunkin siitä vielä riitti, mutta olin iloinen, että kuuden kiekon jälkeen polentalevystä oli jäljellä vain roippeita. Useimmiten uinuva sisäinen marttani kehotti minua miettimään, miten hyödynnän nämä roipepalat, minä puolestani kehotin marttaa menemään vaikka ulos hetkeksi, kun oli niin kaunis ilmakin.

Kuumensin tilkan oliiviöljyä pannulla ja nostin polentakiekot pannulle, paistoin niitä hetkisen molemmilta puolilta, noin minuuttin. Kiekkojen pinnasta tuli houkuttelevan rapea ja kauniin värinen. Nostin kiekot leikkuulaudalle jäähtymään. Lusikoin jokaiselle kiekolle pienen nökäreen kotitekoista pestoani, siihen päälle toisen nökäreen vuohenjuustoa ja ihan huipulle pikkuruisen palan aurinkokuivattua tomaattia. Täysissä pukeissa ja tukka kammattuna (jälkimmäinen on narrausta) olin hakenut kasvihuoneesta ruohosipulia jolla koristelin annoksen. Nättiä. Miltä maistui? No, vähän kuivalta, mutta päälliset olivat hyviä. Sahara ei tullut mieleen. Millaisia keittiöpeikkoja teillä on?

Giro d´Italiassa kahdeksastoista etappi oli viimeinen massakiriä lupaileva ja sellainen saatiinkin. Andrea Guardini Farnese Vini-tallista vei voiton Mark Cavendishin nenän edestä upealla loppukirillään. Kokonaiskilpailun tilanteeseen etappi ei tuonut muutoksia.

Andrea Guardini Horsensissa