Strömsön kautta L'Eroicaan

Viime syksynä Kammenpyörittäjä osallistui Italiassa L'Eroicaan, suureen vanhoilla pyörillä ajettavaan tapahtumaan. Minä en suurin surminkaan olisi halunnut osallistua hikisenä päivänä kymmenien kilometrien ajoon pölyisiä, mutkaisia ja mäkisiä Toscanan teitä pitkin. Olin mieluusti hengailemassa tapahtuman lähtö- ja maalipaikalla ja kiitin järkeäni, etten moisiin hullutuksiin ollut hurahtanut. Olihan se nyt mukavampaa istuksia varjossa puun alla ja siemailla viiniä. Mutta nyt olen tullut toteamaan, ettei ihmeiden aika ole ohitse. Olen vakaasti päättänyt, että ensi vuonna minäkin osallistun L'Eroicaan. 

Miten tässä näin on päässyt käymään? Sitä voi kyllä hyvällä syyllä kysyä. Monen vuoden aikana ainoa pyöräilyni on ollut se "kerran kesässä töihin ja ehkä kyydillä kotiin" ja ainakin kahtena edellisenä vuotena sekin on jäänyt väliin. Nyt olen kuitenkin innostunut taas ajelemaan ja olemmekin lomani aikana pyöräilleet melkein joka päivä. Olen opetellut ajamista lukkopolkimin, kuten kerroin jo aikaisemmin ja olen myös ottanut jo kontaktia maahan kyljelläni. Se olikin vain ajan kysymys, milloin joko unohdan, että kenkäni on kiinni polkimessa tai en ehdi sitä irrottaa, kun maan vetovoima puuttuu peliin. Ainoa mikä kärsi lievää vahinkoa, oli ylpeyteni eikä sekään ollut vaarallista. 

Eräänä iltana sanoin, että minua pitää toppuutella, mikäli alan puhua uuden pyörän ostamisesta. Onhan innostukseni sen verran tuoretta, että vanha pyöräni saa välttää ainakin ensi vuoteen. Kammenpyörittäjä alkoi katsella varpaitaan jotenkin vaivaantuneen näköisenä, kunnes sai kakistettua, että hänellä on jotain kerrottavaa minulle. En ehtinyt kuin loivasti hätääntyä, eihän tuollaisen fraasin jälkeen ole yleensä muuta kuin hankaluuksia tiedossa, mutta ei syytä huoleen, sillä hän kertoi ostaneensa minulle  pyörän. 

Keväällä Vaasassa Retrokilpurit-tapahtuman yhteydessä Kammenpyörittäjä tutustui henkilöön, jolla oli myynnissä useita ajamattomia kasaripolkupyöriä. 1980-luvun lopulla maastopyörät tekivät invaasion Suomeenkin ja siinä kohden pyöräliikkeisiin jäi käsiin sen aikaisia retkipyöriä, jotka eivät enää kelvanneet kenellekään. Tällaisen varaston tämä tuttava oli jossain vaiheessa hankkinut myydäkseen eteenpäin.

Kammenpyörittäjä oli tuuminut, että tuollaisen ajokin hän hankkii antaakseen sen minulle syntymäpäivälahjaksi, kun monien monituisten vuosien kuluttua täytän 50 (lue:4 vuoden kuluttua). Kun nyt olin juuri innostunut uudelleen pyöräilystä ja aloin puhua siitä, miten en saa ostaa uutta pyörää, kävi salaisuuden pitäminen liian vaikeaksi. Niin tulin tietämään, että minulle on Vaasassa jo ostettuna ja tuttavan tiloissa varastoituna vintagepyörä. Muutaman lauseen perästä olinkin jo yllytetty osallistumaan L´Eroicaan minäkin, en sentään vielä tänä vuonna, mutta ensi vuonna!

Tällä viikolla otimme t@b:n auton perään ja lähdimme kesän toiselle pienelle vaunureissulle. Maanantaina jätimme talouden nuoret kasvihuoneen vahdeiksi ja suuntasimme Vaasaan. Olimmehan kumpikin olleet siellä omin nokkinemme toukokuussa, joten oli nyt hauska yhdistää tietoutemme kaupungista. Pystytimme leirin Top Camping Vaasaan, jolla on oivallinen sijainti kaupungin keskustaan nähden. Kävimme ensin hakemassa pyöräpakettini kyytiin ja sitten tutustuimme Strömsön pihapiiriin ja nyt minäkin uskon, että se ihmemaa on olemassa. Illalla ajelimme pyörillä Strampen-ravintolaan syömään. En vieläkään tohdi ottaa kuvia ravintoloissa syömistämme ruoka-annoksista, mutta ilomielin kerron, että nauttimamme Strampen- ja Kvarken-menut olivat kumpikin oikein oivallisia! Seuraavana aamuna kävimme parin tunnin pyöräajelulla Vaasan keskustassa ja haimme Lidlin paistopisteestä maistuvat aamucroissantit.

Ota huikka!

Minikaravaanireissumme toinen kohde oli isäni kotiseutu, Merikarvia. En ollut käynyt siellä melkein kymmeneen vuoteen ja täytyy tunnustaa, ettei naismuisti ole kovin pitkä. Olin lähes varma, että tuolloin vuonna 2003 olisin käynyt sisareni kanssa isovanhempiemme haudalla ja olin muistavinani haudan sijainninkin Merikarvian kirkon juurella olevalla hautausmaalla.  Kävelimme kahteen kertaan hautausmaan läpi, muttemme löytäneet sukuhautaa. Kyselin iltasella muistikuvia sisareltani, muttei hänenkään naismuistinsa ollut sen kummempi. Merikarvian seurakunnan sivuilta löysin tiedon, että lähellä on toinenkin hautausmaa, vaikka olinkin ihan varma, etten ole siellä kyllä koskaan käynyt. Mutta olinpa vain, sillä sieltähän isovanhempien hauta löytyi, ja muutakin sukua.

Mericamping-leirialue oli aivan erinomainen, uudet siistit saniteettitilat, hyvä keittiö ja ystävällinen henkilökunta yhdessä upean sijainnin ja kohtuullisen  hinnoittelun kanssa saavat meidät kyllä vielä palaamaan tuonne toistekin. Vaikka olen ollut sitä mieltä, ettei kotimaassa pääse ihan  oikeaan reissuelämään, alan ottaa sanojani takaisin. Pitää vain lähteä tarpeeksi kauas omilta kulmilta, niin ihmisten murre on erilaista ja maito myydään erilaisissa purkeissa. Teimme ruokaa vaunun pienessä keittiössä, nautimme kesäillasta ja hintaan kuuluvasta nopeasta netistä.

Aamulla ennen kotiinpaluuta päätimme tutustua Reposaareen ja sen painolastikasvillisuuteen. Saaren satamamenneisyys vaikutti kiinnostavalta ja pyöräilimme parisen tuntia kauniissa pikkukaupungissa katsellen puutaloja, reheviä niittyjä ja kuohuvaa merta. Tuollaisessa paikassa olisi mukava asua, mitä rankempi sää, sen parempi! 

klikkaa kuvaa isommaksi

tämäkin suuremmaksi klikkauksella

Tänään oli sitten askartelupäivä Strömsön hengessä, eli Peugeot-pyöräni saattaminen ajokuntoon. Pyörä oli ollut pahvilaatikossa uudesta saakka, joten mitään vahinkoja siinä ei ollut pientä lokasuojan vekkiä lukuunottamatta. Osallistuin puuhaan lähinnä  kannustavasti jutustellen. Oli kyllä hauska nähdä, miten pyörästä sukeutui sähäkkä menopeli. Painoa pyörästä lähti monen kilon verran, kun lamppu, lokasuojat, tavarateline, lukko ja erinäinen määrä  turhiksi jääneitä kiinnikkeitä oli poistettu. Punnitsimme lukon, se painoi 560 g, se piti oikein tarkistaa, melkoisen painavalta sen tuntuikin. 

vaihe 1

vaihe 2

vaihe 3

Iltapäivällä pääsin kokeilemaan pyörää. Sain melkoisen flashbackin, sillä pyörä muistutti kovasti sitä 80-luvun puolivälin mintunvihreää Crescentiä, jonka ostin ylioppilaslahjarahoillani.