Täytetyt kateleivät

Eilen söimme kalakeiton kaverina kateleipiä, joiden ohjeen löysin Tortelina-blogista. Käytin kääntäjää ainesosien suhteen, soveltelin ja  tein leipien muotoilun kuvien mukaan. Taikinaan tuli soveltelujeni jälkeen:

• 600 g vehnäjauhoja
• 2 tl suolaa
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 pussi kuivahiivaa
• 1 dl rypsiöljyä
• 1 prk kermaviiliä
• 1,5 dl täysmaitoa
• 1 kananmuna taikinaan

Lisäksi:

• 1 kananmuna voiteluun
• seesaminsiemeniä koristeluun
• ohuita kinkkuviipaleita täytteeksi

Mittasin 500 g jauhoista isoon kulhoon ja keräsin sinne myös kaikki muut taikinan ainekset maitoa lukuunottamatta. Sekoitin aineksia alustavasti ja lämmitin maidon melko lämpimäksi. Lisäsin maidon ja alustin taikinan tasaiseksi palloksi, lisäsin hieman jauhoja. Jätin vähän jauhoja leipomista varten. Annoin taikinan kohota peiteltynä tunnin verran.

Valitsin sopivan pyöreän stanssin, jonka halkaisija on noin 8 cm. Leikkasin stanssilla pyörylöitä ohuista kinkkuviipaleista. Kaulitsin taikinan ohueksi levyksi jauhotetulle leivinalustalle. Otin taikinasta stanssilla pyörylöitä. Asetin sitten leivinpaperin päälle tasaisin välein taikinapyörylän, sen päälle kinkkupyörylän ja toisen palan taikinaa päälle. Leikkasin taikinaan viillot niin, että niitä oli tasaisesti kahdeksan noin kahden sentin verran reunasta kohti keskustaa. Taitoin sitten viillosta kaikki kolme kerrosta mutkalle niin, että kahdesta vierekkäisestä viillosta muodostui terälehden tapainen kuvio ja kinkkutäyte tuli näkyviin. Jätin leivät vielä nousemaan noin 20 minuutiksi, jonka aikana lämmitin uunin 180 asteeseen. Ennen paistamista voitelin leipien pinnat kananmunalla ja ripotin pinnalle hieman seesaminsiemeniä. Paistoin leipiä noin 20 minuuttia. Minulle iski hoppu, enkä ehtinyt ottaa vaihekuvia leipien muotoilusta, mutta lähdeblogin kuvista se hyvin selviää.

Kalalientä ja lohikeittoa

Eilen minua odotti mieluisa näky keittiössä, kun saavuin työvuoron jälkeen kotiin. Kammenpyörittäjä oli juuri fileroinut kaksi siikaa, homma alkaa käyttää häneltä melkoisen mukavasti. Itseasiassa se käyttää häneltä niin hyvin, että minun kynnykseni tarttua veitseen samoin aikein nousee aina vain korkeammaksi. Olin  iloinen siitä, että söisimme päivällisellä kalaa, mutta myös siitä, että perkeet olivat vielä kaupan kalapapereissa siinä sikin sokin ja ehdin apajille ennen kompostia. Varasin nämä kalaparkojen loput liemenkeittoa varten, se olisi lauantaille sopivaa puuhaa, kunhan piipahtaisin ensin töissä aamusta varhain.

Olemme keittäneet lihaliemet jo pitkän aikaa itse, kalalientä emme ole tulleet tehneeksi, koska ostamme kalat tavallisesti fileinä. Keväisen hummerihommelin jälkeen keitimme myös rapulientä ja se on  ollut mitä mahtavinta ainetta, yhtä hienoa kuin teeriliemi, mutta tietysti erimakuista, don´t get me wrong (varmistan vain, sillä tiedän maailmassa olevan kaltaisiani blondiineja, jotka voivat käsittää asiat mitä kummallisimmin). Tavallisimmat liemet ovat olleet poron- tai lampaanluista. Myös kanalientä keittelen aina, kun olen paistanut broilereita. Tässä kohtaa juuri tapahtuu se merkillinen muutos, broilerinrungosta saadaan kanalientä, ihmeellistä. Kalkkunalientä en ole tainnut koskaan keittää.

Kävin pienellä tiedonhakureissulla Herkkusuun lautasella-blogissa, sillä olen lyhyehkön bloggaajaurani aikana oppinut, että siellä yleensä on tehty jo aikapäiviä sitten sitä, mitä minä aion tehdä ensimmäistä kertaa. Sama pätee ystäväni sauvajyväsen blogiin. Olin näköjään jo vuosi sitten valitellut kalaliemilaiskuuttani Herkkusuun lautasella-blogin postauksessa, joten nyt piti päivittää sinne viitsiytymiseni.

Minulla oli kahden yhteensä noin 1,7 kg painaneen siian perkeet käytettävissäni ja Kammenpyörittäjä leikkasi niistä kidukset pois kalasaksilla, minä jänistin siinä kohtaa. Kidukset kuulema antavat liemeen kitkerän maun ja lisäävän liemen kuohumista. Muut osat jo kaupassa suolistettujen kalojen roippeista kelpuutin kattilaan huuhdeltuani ne ensin kylmällä vedellä. Laskin päälle vettä niin paljon, että kalaroippeet peittyivät hyvin. Kuumensin keitosta niin, että vesi alkoi vienosti poreilla ja kuorin vaahtoa pois pinnalta sitä mukaa kuin sitä tuli. Hetken kuluttua lisäsin liemeen kasvikset. Mukaan pääsi:

• 2 porkkanaa
• 1 sipuli
• 3 juurisellerin mukulaa
• 2 laakerinlehteä
• 1 rkl kokonaisia mustapippureita

Liemi kiehui noin puolisen tuntia ja tuoksu oli jo huumaavan hyvä. Siivilöin liemen metallisen siivilän läpi toiseen kattilaan jäähtymään. Otin siitä päivällistä varten osan sivuun ja lopun liemen kaadoin vielä pienempään kattilaan ja keitin sitä kokoon noin puoleen määrästään. Tämän tiiviin makuliemen jaoin pieniin pakasterasioihin jäädyttämistä varten. Onnittelen itseäni siitä, että viitsin laittaa kansiin tarralaput sisällöstä ja valmistuspäivästä. Tämä yleensä jää tekemättä ja sitten ihmettelen jääkalikkojen äärellä, että mitähän mainiota makua tästä mahtaisi lähteä. Sivumennen sanoen omenasose ja kanaliemi näyttävät umpijäisinä hämmästyttävän samalta, eikä niistä ihan heti irtoa tuoksuakaan paljastamaan, kumpaa ne ovat. Ei sillä, että näin olisi minulle käynyt, olen vain kuullut...

Vaikka eilen söimme siikaa päivällisellä, oli meillä tänäänkin kalaruokaa. Teimme joku aika sitten ruokaa lohesta kahvinkeittimellä, se oli hupsu kokeilu, eikä siihen mennyt läheskään kaikki isosta lohifileestä. Osan graavasimme ja viimeisen palan leikkelin nahattomiksi kuutioiksi ja pakastin tulevaa keittoa varten. Teen aika harvoin kalakeittoa, eikä minulla ole asialle mitään järkevää syytä, ei edes tekosyytä.

Tällä kertaa tein kalakeittoa aivan näppituntumalla. Kuorin muutamia perunoita ja pilkoin ne suupalan kokoisiksi paloiksi, samoin muutaman porkkanan. Keräsin kaikki kasvikset kattilaan ja kippasin päälle ihanaa kalalientä ja lisäksi maitoa sen verran, että ainekset olivat juuri ja juuri peitoksissa, mausteiksi laitoin laakerinlehden ja pippuria, ripauksen suolaa. Kypsensin kasvikset lähes kypsiksi, jolloin lisäsin lohinopat mukaan. Ne ottivat vain hetkisen kypsyä. Sitten lisäsin keittoon lorauksen kermaa ja nokareen voita, maistoin suolan sopivuuden ja keitto olikin valmis!

Alla oleva kuvasarja kertoo joko nerokkuudesta tai äärimmäisestä laiskuudesta, päätä itse. Muistin ruoanlaiton alussa, että ensimmäistä kertaa ikinä meillä on juurisellereitä ja iloisena menin hakemaan niitä varastosta. Mutta äh, ne olivat tuhannen multaisia ja härpäkkeisiä ja melkein lannistuin, eivätkä porkkanatkaan ihan putipuhtaita olleet. Olimme juuri pesseet talouden autot ja painepesuri oli vielä ulkona nurmikon reunalla. Sillähän minä sitten päästelin täysillä ja etenkin juurisellerin kiharoiden väleissä ollut kuivunut multa sai kyytiä. Piti niitä vähän sisälläkin vielä puunata, mutta suurin osa maasta jäi ulos!

ennen

keskenkaiken

jälkeen

Espressoinen suklaamousse

Kun selaa paljon ruokablogeja eri maista, pistää aika-ajoin silmään se, miten joku tapa laittaa ruoka esille leviää pikkuhiljaa blogista toiseen. Ehkä idea on alunperin otettu jostakin lehdestä, kirjasta tai on aidosti jonkun ruokabloggaajan oma, mutta blogeissa nämä presentaatiot leviävät usein tulipalon lailla. Jossakin vaiheessa kuvissa alkoi näkyä narunpätkiä, yhden jos toisenkin pikkuleivän tai purkin ympärillä ilmestyi rusetille solmittuja karheita narunpätkiä. Se on vähän hassuakin, miksi laittaisi rusetin purkin ympärille, kun ei tahdotakaan sitoa mitään kiinni? Hetki sitten kaikki tarjoiltiin rypistetyn leivinpaperin päältä tai keittiöpyyhkeen seasta, tätä olen itsekin tehnyt. 

Noin vuosi, puolitoista sitten alkoi näkyä jälkiruokien tarjoamista suoraan pienistä lasipurkeista varsinaisten annosastioiden sijaan. Mielistyin siihen ajatukseen, mutten  koskaan sitten kuitenkaan tullut tällänneeksi mitään lukuisista vaaleanpunaisista marjajälkiruuistani lasipurkkeihin. Nyt tapa taitaa olla jo jäämässä taakse. Koska aina voi olla jälkijunassa, tein eilen jälkiruokaa suoraan säilöntäpurkkeihin ihan vain siksi, että saisin ajatuksen pyyhittyä päästäni. Saa nähdä onnistuuko se. 

Selailin foodgawkeria kerätäkseni omaan suosikkiosastooni kivoja ohjeita ja  nappasin tällaisen kokeiltavaksi. Valintani johtui siis sekä säilöntäpurkeista, että jälkiruoasta itsestään. Perheessämme on kolme suklaan ystävää ja neljäskin syö palan silloin, toisen tällöin, ellei suklaa ole liian makeaa. Kahvista pidämme kaikki suuresti. Jälkiruoassa saisi suklaata  kolmikon mielestä olla useinkin, neljäs kääntyy mieluummin hedelmien ja marjojen suuntaan. Jos suklaaseen yhdistetään kahvi, eikä annoksen koko ole liian suuri, ovat kaikki tyytyväisiä.

Espresson makuiseen suklaamousseen kuudelle tarvitsin:

• 200 g tummaa suklaata
• 1 rkl suolatonta voita 
• 0,6 dl espressoa (cup-muunnoksen vuoksi tuo hassu määrä)
• 3 kananmunaa valkuaiset ja keltuaiset eroteltuina
• 1 rkl sokeria
• 2,4 dl kermaa

Pyysin Kammenpyörittäjää tekemään minulle aamiaisen yhteydessä ylimääräisen tuplashotin espressoa, jonka jätin odottamaan jälkiruoan tekemistä. Kun se aika koitti, aloitin keräämällä lasiseen kulhoon paloitellun suklaan, kahvin ja voin. Toiseen kulhoon mittasin kerman, kolmanteen kulhoon laitoin valkuaiset ja neljänteen kulhoon keltuaiset.

Sommittelin vesihauteen suklaan sulattamista varten. Laskin kattilaan vettä muutaman sentin korkeudelta ja asetin kattilan päälle sopivan lasisen kulhon, jonka pohja ei ylettynyt veteen asti. Kiehautin veden kattilassa ja säädin lämmön siten, että vesi lempeästi pulpahteli, muttei kiehunut voimakkaasti. Annoin lämmön sulattaa suklaan ja voin ja sekoittua kahviin. Kun seos oli sulaa ja tasaista, sammutin kaasun kattilan alta ja jätin lasikulhon vielä kattilan päälle. 

Vatkasin toisen  kulhon kerman melko tanakaksi vaahdoksi ja nostin sen jääkaappiin. Vatkasin kolmannen kulhon valkuaiset kovaksi vaahdoksi ja lisäsin loppupuolella vatkaamista sokerin mukaan, kunnes seokseen muodostui teräviä piikkejä, kun nostin vatkaimet pois seoksesta. Vatkasin neljännen kulhon keltuaiset vaaleankeltaiseksi vaahdoksi ja sekoitin ne vatkaamisen aikana hieman jäähtyneeseen kahvi-suklaaseokseen. 

Seuraavaksi yhdistin valkuaiset seokseen, jossa oli jo keltuaiset ja kahvi-suklaaseos. Tein tämän pyöräyttelemällä nuolijalla kulhon reunoja myöten, mutta varoen lässäyttämässä ainesosissa olevaa ilmavuutta pois. Lopuksi sekoitin tämän seoksen vatkattuun kermaan ja kun koko hoito oli kasassa, lusikoin sen sieviin pieniin säilöntäpurkkeihin, jotka nostin jääkaappiin asettumaan ja odottamaan päivällisen jälkeistä hetkeä. Annoksia tuli kaikkiaan seitsemän, joista kaksi pieniin lasikuppeihin ja viisi 2,5 dl lasipurkkeihin. Sitten tiskasin jonkun aikaa. 

Jatkoa pastakokeiluihin

neljäsosa

Sunnuntait ovat nykyään usein koko perheen yhteisiä vapaapäiviä ja yleensä teinitkin viihtyvät kotosalla, keräävät voimia tulevaa kouluviikkoa varten. Minun ajatukseni ovat ruoassa jo heti aamusta, elleivät jo edellisiltana. Eilen tosin olin teatterissa, kävin katsomassa ystäväni kanssa Jyväskylän kaupunginteatterin Myrskyluodon Maijan, josta jäi jotenkin mixed feelings. Matti Puurtisen musiikki oli kyllä kaunista ja mieleenjäävää ja pääosan esittänyt Maiju Saarinen oli upea roolissaan.

Kävimme  lasillisella ennen esitystä ja lasillisella esityksen jälkeen Figaron Winebistrossa. Jälkimmäisellä kerralla haikailimme jaettavan tapaslautasen perään tarjolijan mukaan hieman viimetipassa, keittiö oli auki siinä vaiheessa vielä 50 minuuttia. Kun tilauksemme tultiin ottamaan vastaan, aikaa oli enää 30 minuuttia. Onneksi seura oli mieluisaa ja viini hyvää, sillä keittiö oli raapinut kasaan hieman muotopuolen lautasellisen, jossa erilaiset pähkinät olivat liian suuressa osassa ja illan viimeiset kinkkusiivut olivat suorastaan sitkaita. Tarjoilija kyllä selitti lautasen sisältöä ja pahoitteli puutteita, ehkä sen olisi suonut näkyvän laskussakin. Miten häilyvä onkaan se raja, jonka plussapuolella asiakas saadaan tuntemaan, että mukava, kun tulitte. Tai sitten tulee tunne, että anteeksi, että vaivaamme. 

Eilen en siis ajatellut tämänpäiväistä ruokaa aivan koko päivää, vain sen verran, että ehdotin Kammenpyörittäjälle pastan tekemistä lasagnea varten. Samoin päätimme käyttää ragùun jauhelihaa ruokapiirin kautta hankkimastamme lihaerästä ja vihoviimeisiä sisällä pakkokypsytettyjä tomaatteja. Pakastimen tyhjennystä pitäisi tehdä koko ajan tehokkaasti, että pohja joskus saavutettaisiin, tai edes puoliväli. Pari viikkoa sitten puuhailin viimeksi pastakoneen kanssa, kun yllyttäydyin masutoaitemu-blogin Riitan tavoin kokeilemaan tryffelillä maustettua kastiketta nauhapastan kera. Silloin kävi, kuten jokaisessa pastakonekokeilussani. Juuri kun homma alkoi sujua, taikina loppui. En päässyt taaskaan siihen tunnelmaan, että eihän tämä nyt niin vaikeaa ole. Tänään yrittäisin jälleen uudelleen päästä pastakoneen kanssa sisarellisiin väleihin, nythän sentään muistan miltä sen säilytyslaatikko näyttää, enkä loukkaa sen tunteita luulemalla sitä fonduepadaksi.

Ragùn tein tänään melkein ulkomuistista, mutta tuossa lauseen alussa olevassa linkissä on se autenttisin kokeiluni viime keväältä. Pastataikinaan käytin tällä kertaa:

• 300 g durumvehnäjauhoja
• 3 kananmunaa
• 1 tl suolaa
• 1 rkl oliiviöljyä

Vaivasin taikinan  taas käsin, jälleen pastarannetta potien, mutta viitsin nyt työstää taikinaa hieman viime kertaa pitempään ja taikina antautuikin kauniin joustavaksi noin kymmenessä minuutissa, jonka jälkeen se pääsi tauolle jääkaappiin. Taikinatauon aikana aloittelin ragùn teon, kalttaisin erivärisiä tomaatteja ja silppusin lehtiselleriä ja sipulia. Jätin kastikkeen muhimaan ja viritin pasta-aseman keittiöön. Nyt kun edellisestä käyttökerrasta oli vain kaksi viikkoa, ei tarvinut ihmetellä, kuinka kahva kiinnitetään ja kuinka iso pala taikinaa pitäisikään ottaa kerrallaan. Opin viime kerrasta, että mieluummin pienempi kuin isompi. Otin noin tennispallon kokoisen palleron kerrallaan käsittelyyn ja sain kuin sainkin aika nättiä pastalevyä aikaan jo ensimmäisestä osasta.

Aluksi pastapallo litistetään käsin melko litteäksi ja veivataan pastakoneen leveimmän asetuksen läpi, levystä tulee noin kolmen kämmenen kokoinen paksuhko lätty, joka taitetaan kaksinkerroin ja ajetaan taas koneen läpi.

Sitten asetusta hieman kavennetaan ja pastalevylle annetaan taas kyytiä. Nyt levy on jo noin 60 cm pitkä, muttei vielä riittävän ohut.

Niinpä asetusta vaan kapeammalle ja viimeisellä veivauksella saadaan riittävän ohut, noin metrinen pastalevy, joka varovasti nostetaan sopivaan paikkaan kuivahtamaan, minä laitoin omani keittiönpyyhkeelle ruokailutuolin selkänojalta roikkumaan.

Sain aikaan neljä melkein yhtä pitkää ja ohutta taikinalevyä, joiden hartaasti toivon riittävän lasagnevuokani mittoihin. Tällä kertaa minulle ei iskenyt puolipaniikkia pastalevyn kanssa, en rypistänyt sitä tai tehnyt siihen reikiä, joten voin olla aika tyytyväinen. Kohtapuoliin maistelen ragùa ja  keitän juustokastikkeen, että pääsen kokoamaan lasagnea. Lautasella sitten nähdään ja maistetaan, kuinka lopulta onnistuin.

Lisäys päivällisen jälkeen: Tämä oli pitkään aikaan paras lasagneni, pastan rakenne ja kerrosten ohuus oli optimaalinen, ihan vähän lisää valkosipulia olisi voinut olla!

Karkkipossua!

Olen käynyt Farangissa vain kerran syömässä yhden heidän maistelumenunsa, josta parhaiten jäi mieleeni karkkipossu. Siitä asti on mielessäni pyörinyt ajatus kokeilla sen valmistamista kotioloissa. Monissa tutuissa blogeissa sitä on tehty jo aikaa sitten, mutta omat aikomukseni toteutuivat vasta nyt. Poikkesin työmatkalla Heinolan Heilassa ja ostin kassleria kunnon kimpaleen ja aloitin possuhommat jo eilen. Neuvoja luin sieltä täältä.

Tämä possuruoka ottaa aikansa, juuri sen vuoksi olen usein aikonut sitä tehdä, mutta unohtanut sen, että valmistelut aloitetaan jo ateriaa edeltävänä päivänä. Eilen muistin ja possu olikin jo puolilta päivin kattilassa kypsymässä. Olin jopa kirjoittanut kauppalistan, sillä muutamia mausteliemen aineksia meillä ei ollut ennalta. Liemeen tuli (olisi tullut):

• 1 l vettä
• 4 dl soijakastiketta
• 2 dl valkoviiniä
• 1 dl osterikastiketta
• 1 dl sokeria (jonka unohdin kokonaan)
• 0,5 dl ketjap manisia
• 4 tähtianista
• 1 kanelitanko
• 3 rkl inkiväärisilppua
• 2 valkosipulinkynttä
• 1 rkl korianterin siemeniä

Mittasin kaikki ainekset isoon kattilaan, mutta tosiaan tuo sokeri ei osunut silmiini ollenkaan, nyt vasta Hannelen postauksesta sen bongasin. Olin myöskin unohtanut kirjoittaa kauppalappuuni inkiväärin, eikä sitä ollut talossa yhtään, käytin tuoreen inkiväärin sijasta kuivattua inkivääriä reilun ruokalusikallisen verran. Kuumensin liemen kiehuvaksi ja nostin sitten kasslerpalan liemeen kypsymään. Possu uiskenteli hyvän 4 tuntia liemessä, joka poreili maltillisesti. Käänsin palan kylkeä pariin otteeseen, lientä ei ollut aivan niin paljon, että koko pala olisi peittynyt. Kun liha alkoi olla niin kypsää, että siitä irtosi suikaleita haarukalla uhaten, nostin palan varovasti vuokaan jäähtymään. Lihapalan päälle nostin toisen lasivuoan ja siihen painoksi tiilen. Tarkoitus oli jäähdyttää liha ja litistää sitä yön yli, jolloin se olisi tiivistä ja helposti kuutioiksi leikattavaa. Siivilöin keitinliemestä maustesattumat ja peittelin liemenkin kylmään odottamaan seuraavaa päivää.

Tänään sitten keittelin makean ja tahmean karamellikastikkeen. Siihen tuli:

• 400 g palmusokeria
• 1 dl vettä
• 2,5 dl possunkeittolientä
• 1 kanelitanko
• 4 tähtianista

Palmusokeri on melko tahmaista tököttiä ja sen saaminen purkista kattilaan olikin aika homma. Koska purkki oli menossa tyhjäksi tällä kokkailulla, kiehautin kastikkeeseen tulevan veden ja kaadoin sen sokeripurkkiin, se hieman notkisti sokeria ja sain sen purkista ulos. Kuumensin sitten sokeria ja vettä paksupohjaisessa kattilassa varovasti niin, että sokeri suli vähitellen. Annoin sokerin vähän aikaa kiehua omin nokkineen. Sillä välin kuorin kylmässä olleen keitinliemen pinnalta rasvan pois ja mittasin liemen toiseen kattilaan ja kuumensin senkin kiehuvaksi. Tässä kohtaa unohdin nuo uudet mausteet kokonaan, joten makean kastikkeen kanelin ja aniksen maku tuli vain liemestä. Kun liemikin oli kuumaa, lirutin sen varovasti kuumaan sokeriin ja sekoitin kastikkeen tasaiseksi. Kastike sai sitten kiehua kasaan puolitoista tuntia, jonka aikana sen väri syveni kauniin kiiltäväksi ja rakenne muuttui tahmeaksi ja paksuksi. Tuoksu oli aivan huumaavan hyvä. 

Kastikkeen kiehuessa otin possupalan käsittelyyn. Se oli painunut kiinteäksi ja helposti leikattavaksi, leikkelin sen noin 2x2 cm nopiksi, jotka nostin vielä jääkaappiin odottamaan ruoan viimeistelyä. Ruoka-ajan lähestyessä kuumensin padassa muutaman sentin korkeudelta rypsiöljyä 180 asteen lämpöön. Paistoin pari kauhallista lihanoppia kerrallaan öljyssä ja nostin ne talouspaperilla vuorattuun vatiin odottamaan. Lihapalojen pinnasta tuli herkullisen rapea, mutta sisus pysyi mehukkaana. Kun kaikki lihapalat olivat saaneet rapean pinnan, sekoitin ne makeaan karkkikastikkeeseen. Söimme tätä yllättävän makuista possukastiketta basmatiriisin kera, ripotimme pinnalle tuoretta korianteria ja mietoa punaista chiliä silputtuna. 

Perheen teinien ilme ensimmäisen haarukallisen jälkeen oli kyllä näkemisen arvoinen, ruoka oli jotain erilaista ja jänskää. Saa kuulema tehdä toistekin. Se on kyllä sanottava, että tiskiä tämän ruoan tekemisessä tulee aika paljon, kattiloita, pannuja, patoja, siivilöitä, vuokia ja kauhoja. Samoin aikaa tarvitaan runsaasti, mutta mielestäni karkkipossu on kyllä vaivan väärti. Loput possun keitinliemestä pistin pakkaseen, arvelin että sitä voisi vielä käyttää johonkin tuonnempana. 

On taas se aika vuodesta - Beaujolais Nouveau 2012

orvokit kukkivat edelleen

Tänä vuonna Alkossa on saatavilla vain yhtä Beaujolais Nouveauta, kuulema huono satovuosi vaikuttaa selkeästi,  myös kympin kipuraja ulosmyyntihintana tuli hätyytellyksi. Kävimme ostamassa muutaman pullon heti aamupäivällä ja yksi on jo avattukin. En edelleenkään teeskentele viiniasiantuntijaa, sanonpahan vain, että mehumaisuus tulee juomasta ensimmäisenä mieleen. Mutta perinnettä emme halunneet katkaista ja tänä vuonna sattui vapaapäiväkin mukavasti, samoin kuin palkkapäivä tälle marraskuun kolmannelle torstaille, joten mikä sen mukavampaa, kuin avata pullo uuden sadon viiniä ja leikkiä viini-intoilijaa! Moitimme vähän imelää etikettiä, edellisvuosien modernit ja iloiset etiket miellyttivät enemmän. 

ihme vieraat lintulaudalla

Viime viikolla mainitsin, että vähän vastusti. Nyt huolet ovat ohitse ja asiat enemmän kuin hyvin siltä osin, mikä hiersi. Täytyy kyllä myöntää, ettei se ehkä ole ihmiselle pahaksi välillä kompuroidakin, siinä voi oppia pistämään asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Nyt on taas intoa kokkailla ja bloggailla. Keittiössä liedellä talouden suurimmassa kattilassa muhii kasleria karkkipossua varten ja uunissa ankankoivet saavat rasvakylpyä. Tällaisista vapaapäivistä minä pidän! 

Pull-apart rolls - kateleivät

Tänään seikkailin aamusta amerikkalaisissa ruokablogeissa ja osuin High Heels and Grills-blogiin, jossa oli tehty pari viikkoa sitten kivoja kateleipiä. Ne näyttivät niin hauskoilta, että päätin tehdä niitä meidän isänpäivän päivällisellemme. Meillä on hyvin harvoin leipää päivällisellä ja itseleivottua vielä harvemmin. Tällä kertaa makeat juhlaleivonnaiset jäivät väliin, joten simuloidakseni huomaavaista vaimoa tein näitä leipäsiä ja toivoin, ettei tämä kostaudu äitienpäivänä. Onneksi siihen on vielä aikaa. 

Lähdeblogissani taikina vaivattiin yleiskoneella, mutta minä tein koko homman käsin ja onnistui se niinkin. Aloitin öljyämällä kevyesti keskikokoisen pyöreäpohjaisen lasikulhon. Olen usein nähnyt amerikkaisissa ruokaohjelmissa tehtävän näin, taikina kohotetaan öljytyssä kulhossa eikä se niin ollen tartu kulhoon ja sen kulhoa vasten oleva pinta pysyy joustavana. Taikinaan tuli pienin muunnoksin:

• 3,5 dl lämmintä vettä
• 1 rkl kuivahiivaa
• 2 rkl sokeria
• 2 rkl öljyä
• 1tl suolaa
• n. 8-9 dl vehnäjauhoja
• 50 g voita
• 1 rkl hunajaa
• 1 tl suolaa

Sekoitin kuivahiivan, sokerin ja veden keskenään ja annoin seoksen hetken aikaa muhia. Lisäsin suolan, öljyn ja noin puolet jauhoista ja aloin sekoittaa taikinaa tukevalla nuolijalla. Lisäsin jauhoja pikkuhiljaa ja kun taikina alkoi olla aika paksua, jatkoin alustamista käsin. Alustin taikinaa, kunnes siitä muodostui kiinteä, pehmeä pallo, jonka nostin öljyttyyn kulhoon peitettynä kohoamaan. Taikina kohosi kaksinkertaiseksi noin 40 minuutissa.

Kuumensin uunin 190 asteeseen ja sulatin kattilassa voin, johon olin lisännyt suolan ja hunajan. Jauhotin leivinalustan kevyesti ja kumosin taikinan alustalle. Kaulitsin taikinan noin uunipellin kokoiseksi puolen sentin paksuiseksi levyksi. Sutikoin (Nellen sanalle heti käyttöä!) taikinalevyn pinnan voi-hunajaseoksella ja leikkasin taikinan taikinapyörällä noin 5x5 cm paloihin. Nostelin neljä palaa päällekkäin ja asetin pinon pystyasennossa muffinivuoan voideltuihin kolosiin ja vähän erottelin taikinapaloja yläreunastaan toisistaan. Sudin vielä loput voi-hunajaseoksen kaikkien leipästen päälle, kun ne olivat valmiina vuoassa. Paistoin kateleipiä noin 18 minuuttia. Niiden ulkonäkö ei ollut niin kaunis, kuin lähdeblogissa, mutta ne maistuivat tosi hyviltä pitkään uunissa hautuneen lammaspadan ja paistinperunoiden kanssa. 

Pannu kuumana - lohiconfit

Joitakin kuukausia sitten mainitsin tulossa olevan keittokirjan, jossa kaikki ruoat tehdään kahvinkeittimellä. Ideasta voi olla montaa mieltä, Campakeittiössä homma otettiin heti huumorilla. Kirja ilmestyi jonkin aikaa sitten ja tänään meillä oli aikaa ottaa kahvinkeitin varaston hyllyltä ja kokeilla yhtä kirjan ohjeista. 

Confit oli minulle ankankoipien verran tuttua. Ilman sitä onnistunutta kokeilua en välttämättä olisi uskaltanut tarttua lohiohjeeseen. Mutta nyt olin varma, että tämähän on helppoa ja niin se olikin. Aloitin leikkaamalla annospalat merilohta, noin korttipakan kokoiset ja suolasin ja pippuroin ne odottamaan kypsennyksen aloittamista. 

Kaadoin kahvinkeittimen kannuun puoli litraa rypsiöljyä ja nostin kannun kansineen keittimen levylle. Asetin lämpömittarin anturin öljyyn kaatonokan kohdalta ja säädin hälytyksen 60 asteen kohdalle. Napsautin keittimen molemmat katkaisijat päälle ja jäin odottamaan. Öljy oli alussa 20-asteista ja sen kuumeneminen 60 asteeseen vei noin 15 minuuttia. 

Nostin kannun pois keittimestä lämpöä kestävälle alustalle ja avasin kannen varoen öljyn roiskumista. (keittimemme kannun kannessa on suppilo, jota pitkin potentiaalinen kahvi valuu kannuun) Työnsin lämpömittarin anturin yhden kalapalan kyljestä sen keskelle ja nostin kalapalat varovasti pihdeillä öljyyn mittarin piuhan jäädessä taas kaatonokan kohdalta roikkumaan pannun ulkopuolelle. Sommittelin kannen takaisin paikalleen ja nostin kannun takaisin keittimen levylle. Säädin mittarin hälyttämään 39 asteen kohdalla. Kala oli 15 asteista päästessään öljyyn ja sen lämpeneminen 39 asteeseen vei hämmästyttävän vähän aikaa, vain noin 10 minuuttia. Arvelin kalan tarvitsevan hieman lisää aikaa ja annoin lämmön nousta 43 asteeseen, jolloin nostin palaset vuokaan ja peittelin ne foliolla odottamaan muiden aterian osien valmistumista. 

Kalan rakenne oli miellyttävää ja pehmeää eikä suutuntuma ollut öljyistä tai rasvaista. Ehkä aste pari lisää sisälämpötilaan olisi vielä ollut paikallaan, mutta maistui lohiconfit näinkin. Ennen kaikkea oli hauska kokeilla! Emme hautaa keitintä vielä varastoon, vaan kokeilemme You did what?!-kirjasta jotain muutakin lähiaikoina, ehkä jotain jälkiruokaohjeista!

Tiedän mitä teit eilen ja tänäänkin!

tällä hetkellä vaihtaisin paikkaa tämän kanssa

Tavoittelin otsikolla kauhuelokuvamaista tunnelmaa siinä varmaankaan onnistumatta. Muutenkin se oli aivan liioittelua. Oli vain hauska huomata (ikäänkuin sitä nyt ei muuten tietäisi), että muutama muukin tykkää katsoa Australian Master Chefiä. Campasimpukkaan tuli  eilisillan jakson aikana, illan kuluessa ja vielä tänäänkin monta käyntiä, joissa hakusanana oli lamingtonit. Nykersin lamingtoneita ammattilaispyöräilykauden avajaiskisan aikaan tammikuussa viikon teeman  ollessa aussiruoat. Eilisen jakson aikana teki mieli ruudun läpi neuvoa Callumia ja Adamia, antakaa pojat kuin täti neuvoo!

Silloin kun itse tein näitä aussileivonnaislegendoja, en tainnut löytää yhtään suomenkielistä blogipostausta aiheesta, jolloin päädyin Martha Stewartin ohjeistukseen. Olisi hauska tietää, jos joku kokeilee lamingtoneita ohjelman ja ehkä vähän postauksenikin innostamana! Tämä pikkuinen juttu ilahdutti ehkä suhteettoman paljonkin minua tänä vastoinkäymisten viikkona, josta ei paljon jää lastenlapsille kerrottavaa. Toivonmukaan henkisiä hiertymiä aiheuttavat asiat sukeentuvat ensi viikolla, jolloin mielenkiintoa ja tarmoa löytyy taas kokkailuunkin. 

Tryffeliä ja pastaa

pastan kotimaassa

Jokunen aika sitten kirjoittelin to-do-listallani, että haluaisin uskaltaa kokeilla tryffeliä, sillä sellaista minulla on jemmassa, en vain ole tohtinut sitä käyttää. Olen myös muutamaan kertaan kokeillut pastan tekoa alusta asti, etenkin raviolien kanssa olen taistellut muutamaan otteeseen. Viimeisimmällä kerralla saatoin jo sanoa, ettei pastakone pistänyt minua polvilleen, vaikken vieläkään voi kehuskella pastantekotaidoillani. Viikon alussa masutoaitemu-blogissa oli tehty itse pastaa ja sille kastiketta, jossa oli tryffeliä. Mitäs muuta minä meninkään tekemään kuin uhoamaan, että tekisin tänä viikonloppuna tryffelillä höystettyä pastakastiketta ja sen pastankin itse. Joskus pitäisi miettiä hieman pitempään. 

Tein pastataikinan käsin vaivaten. Minulla on ilmeinen pastaranne, sillä hyvin pian aloittamisen jälkeen alkoi oikean käteni ranteeseen sattua ikävästi, oikein juili, kun koitin saada aineksia sekoittumaan. Onneksi minulla sentään oli toinen joutilas käsi ja vasurilla sitten vaan hommiin. Tein pastataikinaa maltillisen annoksen, 300 g durumvehnää, 4 kananmunaa (olivat taas niin pieniä, muutoin olisin laittanut 3), ripaus suolaa ja pari lurausta oliiviöljyä. Vaivasin taikinaa noin kymmenisen minuuttia, kunnes siitä muotoutui joustava pallo, jonka käärin kelmuun ja laitoin jääkaappiin vähän lepäämään.

Taikinan vetäessä lonkkaa jääkaapissa minä etsin kadonnutta pastakonetta, joka loppujen lopuksi oli ihan siellä missä pitikin, luulin sitä laatikkoa fonduepadan laatikoksi. Siitä voi päätellä kuinka usein tulee kumpaakin käytettyä. Virittelin pastakoneen leivinalustan ja pöydän reunaan ja tulin sohvalle pelkäämään. 

Puolen tunnin pelkäämisen jälkeen aloin käsitellä pastataikinaa, joka olikin mukavan sileän oloista. Ensin otin puolet taikinasta ja ajoin sen muutamaan kertaan pastakoneen läpi suurimmalla asetuksella, taittaen aluksi aikaansaamani taikinapötkön puolivälistä kaksinkerroin. Sitten laitoin asetuksen pienemmälle ja ajoin taikinan taas koneen läpi. Tässä kohtaa huomasin, ettei olisi kannattanut ottaa niin isoa palaa taikinaa kerrallaan, levystä tuli niin pitkä, että sen käsittely oli hieman työlästä. Jatkossa otin pienempiä paloja. Ajoin sitten pitkät pastalevyt nauhapasta-osion läpi ja ripustelin nauhat tuolin selkänojalle asetetun keittiöpyyhkeen päälle taas levähtämään. Kuten edellisilläkin kerroilla, kun homma alkoi sujua, loppui taikina. 

Kastikkeen valmistin sillä välin kuin pastavesi kiehui. Raastoin yhden sitruunan kuoren isoon kulhoon ja lusikoin päälle purkillisen ricottaa. Riitta oli käyttänyt persiljaa omassa ruoassaan, mutta sitä meillä ei nyt ollut. Kastikkeeseen tuli myös suolaa ja pippuria ja laitoin persiljan puutteessa mausteeksi persiljasuolaa, jota tein kesän lopussa. Riitta oli raastanut tryffelin, mutta minä tahdoin käyttää ties kuinka kauan omistamaani tryffelihöylää. Sillä sai pikkuisesta sienestä aivan paperin ohuita viipaleita, en muuten höylännyt sormiani, mistä olen ylpeä. 

Suolasin pastaveden reippaasti ja keitin hieman kuivahtaneet pastanauhat al denteksi, juuri tehty pasta ei paria minuuttia kauempaa tarvitse. Sekoitin pastan kastikkeeseen ja sirottelin tryffelilastuja annoksen pinnalle. 

No miltä maistui? Pasta onnistui todella hyvin ja pidin ricottasta tässä ruoassa, mutta ei se tryffeli kyllä tajuntaa räjäyttänyt. Taas kerran pitäisi päästä syömään varmasti ihan priimaa tryffeliä jonkun asiantuntijan valmistamana, niin voisi sanoa vähän viisaampana, menikö ihan syteen vai saveen. Mutta annos oli kyllä hyvä ja vatsa tuli täyteen. On hauska, että olen nyt kokeillut tryffeliä ja sitä hienoa höylää. Yksi to-do-listani kohta voidaan vetää ylitse! Kiitos Riitalle rohkaisusta!

Pitää olla substanssia!

Sain Kärähtäneet-blogin Heidiltä tunnustuksen, jonka nimi on A Blog with Substance. Kiitos, Heidi! Minä tykkään kovasti siitä, että blogeissa on substanssia. Mielellään paljon! Tästä voi päätellä, että vaikka j-sana on nyt pannassa, on substanssi pinnassa. Omalla suosikkilistallani on vain blogeja, jonka jokaisen postauksen luen ja jokaiselta odotan innolla uutta postausta. Pidän niiden sisällöstä. Ja mitä enemmän opin bloggaajia tuntemaan, sitä enemmän pidän ihmisistä blogien takana. Tulee lihaa luiden ympärille, mikä vertaus sopii ruokablogeihin vallan mainiosti. On aina riemastuttavaa löytää uusi blogi, jonka sisällöstä innostun, se on kuin yksi uusi pala tähän valtavaan blogien palapeliin. Joku on kauniin sinistä taivasta, toinen on palanen, johon sattuu kukkaketoa, kolmannessa on juurevat, maanläheiset sävyt. Campasimpukka voi olla se kohta, jossa näkyy katulamppu tai sähköjohto. Yhdessä niistä tulee kiinnostava kuva. 

Olen viskonut erilaisia haasteita ja tunnustuksia viime aikoina paljon eri suuntiin, joten tällä kertaa kerron vain, että pidän jokaista suosikkilistallani olevaa blogia sellaisena, jossa on sisältöä! Jos sieltä joku tahtoo tarttua tähän tunnustukseen ja jakaa eteenpäin, be my guest.

Tunnustukseen kuuluu osa, jossa kerrotaan itsestään kahdeksan asiaa. Itseriittoinen ihminen ajattelee tietysti ensin, etteihän tuo riitä alkuunkaan, mutta kuutosen kohdalla yleensä jo alkaa tuntua siltä, että kuka kumma tätä jaksaa lukea! Mutta kokeillaan:

1. Olen tuore kirkasvalolampun omistaja ja tykkään keittiömme pikkuauringosta kovasti. Mahdollisen hyödyn näemme tulevaisuudessa.
2. Olen vähän peloissani, kuinka minun käy sunnuntaina, kun tartun tryffeli-pastahaasteeseen. 
3. Tein toissailtana kepposen pienille halloween-kiertäjille. Näin ikkunasta heidän tulevan ja avasin oven isolla pöö-huudolla. Reppanat hyppäsivät metrin taaksepäin. Onneksi löysin pienet keksipaketit heille. Kun kysyin, mikä heidän kepposensa olisi ollut, he sanoivat pienillä äänillä: "En mie tiiä". Heillä oli vielä työn alla se, että uhkauksessakin tulee olla substanssia.
4. Ensi tiistaina matkustan junalla ensimmäistä kertaa vuosiin, pikkulapsimaisesti minua vähän jänskättää. Myös matkan syy jännittää, mutta sitä kieltäydyn vielä ajattelemasta enempää. 
5. Jo kohdassa viisi tuntuu, etten keksi mitään.
6. Sain tänään kaupasta ostettua kaikki mitä pitikin ja vähän päälle, se on harvinaista.
7. Minulla on missio: Pitää ostaa talvikengät. Ties monetta vuotta. Ehkä päädyn kitkojen sijaan nastoihin.
8. Olen täpinöissäni, keittokirjakokoelmani uusi tulokas saapui viimein, pääsen yövuoron hiljaisina tunteina selaamaan sauvajyväsen suosittelemaa Hugh Fearnley-Whittingstallin River Cottage Everyday-kirjaa!