Muuttolinnut ovat saapuneet! Kalkkuna Jamien neuvoin

joulukukkien loppukäyttö ennen kompostia

Koko syksyn katsoin semihimoiten marketin pakastealtaan seitsenkiloisia kotimaisia luomukalkkunoita, joita myytiin 2,99 €/kg (vai olikohan se 3,99). Taisinpa kirjoittaa niistä ystävälleni sauvajyväsellekin useita kertoja, ihme ettei hän hermostunut ja kirjoittanut takaisin, että osta jo tai lopeta se jaarittaminen! Tsuumailin birdejä käsi poskella, mahtuisikohan sellainen meidän uuniimme? En kuitenkaan ostanut. Suurin este ostokselle oli se, että pakastimet olivat kotona ihan täynnä, eikä sellainen mötikkä olisi mahtunut niiden viereenkään. Toisekseen epäilin taitojani saada niin iso lintu maistumaan hyvältä. Niinpä edullinen luomulintu jäi ostamatta ja ne hävisivätkin sitten marketin altaasta kinkkujen saavuttua. 

Joulun alla näin germaanimarketin altaassa hieman kohtuullisemman kokoisia kalkkunoita, ne eivät varmasti ole nähneetkään kotimaata saati luomua. Tai toivottavasti ne kuitenkin ovat nähneet kotimaansa, mutta luomusta lienee turha haaveilla. Kompakti koko ja huokea hinta veivät minua kuin pässiä narussa ja ostin kalkkunan odottamaan joulun jälkeistä olotilaa, jossa sianlihan houkuttavuus olisi alimmalla vuotuisella tasollaan, eikä vastikään hankittuja poropaloja vielä raskisi syödä. 

Lintu oli umpitunnelissa, korjaan -jäässä,  koko joulun ja eilen nostin sen aamulla varaston viileyteen sulamaan pikkuhiljaa. Töiden jälkeen kalkkuna (siis minun töitteni jälkeen, ei lintuparalla enää ollut muuta työtä kuin sulaa ja paistua, tulla syödyksi ja sitten lopulta liemiksi keitellyksi) pääsi sisälle sulamaan. Illalla viimetöikseni kiikutin linnun uudelleen varastoon, sillä en halunnut päästää sitä liian lämpimäksi yön aikana. 

Olin katsellut jonakin joulunalusajan luppohetkenä Jamie Oliverin joulusarjaa. Heppu veti aivan överiksi, mitä tuli joulukoristeluun ja sarjan tekoaikaan kauniina vihertävä luonto tekolumella kuorrutettuna oli jokseenkin amerikahtava, mutta pätevänoloisesti hän lintuja lykki uuniin ja sieltä ulos. En tietenkään kirjoittanut muistiin mitään, mitä hän kalkkunoista haasteli. Arvelin voivani myöhemmin katsoa pätkän uudelleen. No, eihän sieltä Katsomosta enää juuri sitä osaa löytynyt, mutta onneksi minulla on valtavan hyvä muisti. Sillä mennään!

Ensitöikseni tänään otin sulan kalkkunan tarjottimelle, jolla saattaisin pyöritellä sitä mielinmäärin. Kuivasin sen pinnan ja kastelin sen sitten oliiviöljyllä, se sai oikein viimeisen voitelunsa (anteeksi mauton ilmaisuni), tämän öljyämisen pitäisi Mr Oliverin mukaan taata linnulle rapean pinnan. Noin sanottuna voisi kuvitella, että siitä olisi linnulle itselleen jotain iloa, mutta se ilo taitaa olla kokonaan syöjien puolella.

Lintu sai jatkaa edelleen hieman lämpenemistä kohti uuniinmenotemperatuuriaan ja minä valmistin yrttivoin hyvään muistiini tukeutuen. Pilkoin pussinpohjallisen kuivattuja karpaloita karkeaksi silpuksi. Otin puolet eilen ostamastamme tuoreen timjamin nipusta ja silppusin sitäkin vähän. Hain kasvihuoneesta muutaman oksan rosmariinia. Siellä tosiaan on ruukussaan hyvälle tuoksuvaa rosmariinia, vaikka kasvihuone jäisine laseineen muistuttaakin Lumikuningattaren huvimajaa. Keräsin astiaan yrtit, karpalot, kunnon ripauksen suolaa, vielä kunnollisemman pippuria ja 150 g voita. Puristelin kaikki sekaisin yrttivoiksi ja laitoin seoksen hetkeksi jähmettymään jääkaappiin.

Seuraavaksi oli se ikävä vaihe edessä. Sain monta vuotta sitten sisareltani ja langoltani hyvän neuvon  koskien kokonaisina paistettavia lintuja. Niitä pitää voidella "takin alle". Kun kerran saa hyvän neuvon, sitä on vaikea unohtaa. Linnun voi toki päällystää pekonilla, sitä voi valella voilla, mutta mikään ei ole niin hyvä konsti, kuin voidella takin alle. Harmi vain, että se on minusta oikein vastenmielistä, vaikkei siinä ole mitään ihmeellistä, eikä se ole vaikeaa. Minusta se vain tuntuu niin kovin tunkeilevalta, mikä on tietysti aivan typerä tunne, kun ottaa huomioon mikä on linnun tietoisuus ja yksityisyydentarve tuossa vaiheessa ruoanvalmistusta. Mutta tämä on niitä juttuja, joille vaan ei oikein voi mitään. Kun ilettää, niin ilettää. Sama juttu, kun pitää poistaa kalalta kidukset. Sekin tuntuu liian tunkelevalta.  

Jamie sai kuitenkin tämän vaiheen näyttämään joulusarjassaan siltä, että kai minäkin siitä selviäisin. Hän otti käteensä ison lusikan, tunki sen linnun peräpäästä nahkan alle ja alkoi hivuttaa sitä kupera puoli linnun nahkaa vasten kohti rintaosaa, tällä tavalla saadaan tasku ja tilaa yrttivoille. Minä parhaani mukaan, ajatellen jotain muita mukavia ajatuksia, kuten vaikka ensi kesää, hivutin myöskin isoa lusikkaa linnun nahan alla. Sitten otin yrttivoin jääkaapista, se oli parahultaisen jähmeää. Otin sitä suuren lusikallisen ja tuuppasin linnun lihan ja nahkan väliin ja päältäpäin nahkan pintaa pitkin pusersin voin tasaisesti (no miten sen nyt ottaa) pitkin rintaosan pintaa kohti linnun kaulapäätä. Sain kuin sainkin yrttivoin ängettyä kalkkunan takin alle melkoisen kattavasti. 

En aikonutkaan tehdä mitään varsinaista täytettä, stuffinkia. Sen sijaan tein kuten Jamie, halkaisin kaksi mandariinia ja laitoin ne linnun sisälle. Ne toisivat kosteutta ja sitruksista aromia lintuun, mutteivat hidastaisi sen kypsymistä. Jamie neuvoi, että lintua kannattaa vähän parsia kokoon sekä kaulapuolelta, että peräpäästä niin, ettei kaikki voi hetimiten valu pois maustamasta ja mehevöittämästä lintua. Tein pienen cocktailtikkuvirityksen, jonka toivoin riittävän. Suojasin kalkkunan koivet foliolla, etteivät ne kuivuisi ennen aikojaan. Oi, miten hämääväishuomaavaiselta sekin kuulostaa.

Lämmitin uunin 250 asteeseen ja nostin linnun uunipannulle, jonka pohjalla on kätevä ritilä, kiitos Ikean. Heti kun laitoin linnun uuniin, laskin uunin lämpötilan 180 asteeseen ja varauduin paistamaan lintua 35 minuuttia/kg. Linnussa oli erittäin epäluomu paistovahtikin, joten sitäkin meinasin tiirailla, mutta myös käyttää nenääni, vaistoani ja tuuriani sen suhteen, että linnusta tulisi prikulleen sopivan kypsä.

Parahin ystäväni Jamie näytti ohjelmassaan hyvää hyvyyttään myös muutaman konstin, jolla tietää kokonaisen linnun olevan kypsä. Muistan niistä ainakin yhden. Siinä lintu otetaan uunista ja sitä nostetaan ilmaan kahdella kunnon haarukalla valkoisen tarjottimen tai vadin päälle ja katsotaan valuuko siitä vähääkään punertavaa nestettä. Jos näin olisi, lintu takaisin uuniin, luukku kiinni ja kypsymistä odotellessa hoidellaan palovammoja, joita saatiin, kun painava lintu luiskahti haarukoista. Jamielle ei tietenkään käynyt niin.

Muistan minä toisenkin konstin. Siinä otetaan pitkä- ja teräväpiikkinen haarukka tai joku  muu piikki ja tökätään se linnun rintaan paksuimpaan kohtaan. Pienen hetken päästä haarukka nyhtäistään irti ja kokeillaan huulenpieleen onko ase kuuma. Jos se on polttavan kuuma, lintu on kypsä. Tällöin linnun voi peitellä folioon ja keittiöpyyhkeisiin pariksi tunniksi, jonka aikana hoidellaan huulen palovammaa. 

Kun tässä nyt aivan huippumuistiseksi ryhdyin, muistin kolmannenkin neuvon. Ilmeisesti jossain vaihetta paisto-operaatiota Jamie, tuo kullankallis neuvonantajani, oli ottanut foliokääreet pois linnun koivista, koska ne olivat myös saaneet kauniin paistopinnan. Koivesta Jamie otti puristusotteen palovammoista piittaamattomilla sormillaan ja puristi. Jos liha irtoaisi vaivatta koivesta, olisi lintu kypsä. 

Koska minulla oli näin kosolti hyviä neuvoja, arvelin että selviäisin tästä hommasta. Kalkkuna painoi kääreen tarran mukaan 3,8 kg. Mahdollisimman lyhyen lukion matikkani ja siitä saadun B:n turvin (tuo on elämäni lähes synkin salaisuus, joten kerrottehan sen vain kaikkein luotetuimmille ystävillenne) kalkuloin paistamiseen menevän parisen tuntia. Ja niin menikin. Lintuun rakennusvaiheessa asennettu paistovahti pompahti ylös kahden tunnin kohdalla ja kymmenen minuuttia sen päälle tekee aina hyvää, eikö vaan? Nostin sitten linnun vuokineen päivineen uunista, pistelin, nostelin ja puristelin sitä. Kypsää on, päätin. Joten käärin linnun folioon ja Jamien neuvojen mukaan myös keittiöpyyhkeisiin ja jätin sen jäähtymään pariksi tunniksi. 

Lisäkkeiksi päätin valmistaa ruusukaalia pekonilla ja uuniperunoita. Minulla oli joulusta jäljellä tuskastuttavan pieniä ruusukaaleja, joiden siistiminen oli yhtä tuskaa. Mutta hyviä niistä tuli, kun esikeitin niitä muutaman minuutin ja sitten viimeistelin ne pannulla yhdessä pekonisilpun ja kermatilkan kanssa. Maustoin pippurilla ja dijonsinapilla, suolaa nämä suloiset pallerot eivät pekonin myötä tarvineet. Kapriksia minun piti myös laittaa, mutta unohdin.

Uuniperunat valmistin Nigellan tapaan. Onpa minulla näitä brittiystäviä nyt ihan pilvin pimein! Nigella säästää luontoa jättämälllä foliokääreet pois uuniperunoista. Hän tökkää isot perunat grillivartaisiin ja laittaa sellaisinaan uuniin 200 asteeseen noin 45 minuutiksi. Metallinen varras kuumenee perunan sisällä ja kypsentää perunaa sitäkin kautta nopsemmin. Tämä on minunkin suosikkitapani nykyään. Etenkin jos uuniperunoita jää tähteeksi, niille ei käy ikävästi, kuten helposti käy, jos ne unohtaa foliokääreeseen. Siinä jäähtyessään peruna tummenee ilkeästi ja muuttuu kumiseksi, eikä sitä enää tee mieli käyttää tähdenlentoihin seuraavana päivänä.