Minähän en anna periksi - tuulihatut, toinen yritys

Viime viikolla parantelin omaatuntoani käyttämällä jääkaapista pois vanhentumassa olevia maitotuotteita. Yksi kokeiluistani olivat tuulihatut. Olen tehnyt niitä joskus 90-luvun alussa enkä ollenkaan muista onnistuivatko ne. Luultavasti eivät. Viime viikolla ainakin kämmäsin oikein kunnolla, mistä mainitsinkin postauksessani. Uuninluukku lipesi otteestani ja rämähti kiinni, eikä tuulihatuillani muutenkaan ollut mitään mahdollisuuksia, sillä otin ne uunista keskeltä raakoina. Harmittelin asiaa mielessäni, etenkin kun reunuksen kypsä osuus maistui oikein hyvälle. 

Kuten aina, tällaiset epäonnistumiset jäävät kaihertamaan mieltäni, eivätkä oikeastaan jätä minua rauhaan, ennen kuin kokeilen uudelleen. Tänään oli toisen erän aika. Kello kumahti kymmeltä ja aloitin. Käytin samaa ohjetta kuin viime viikolla, viehättävästä Seasons & Suppers-blogista.

• 2,5 dl vettä
• 100 g suolatonta voita
• 2,5 dl vehnäjauhoa
• 1 rkl sokeria
• 0,5 tl suolaa (vähemmän, jos käytät suolattua voita)
• 4 kananmunaa

Kuumensin uunin 220 asteeseen ja varustelin pursotinpussini. Koska olin kokkaamassa ilman apukäsiä, viritin valmiin, tyllan yläpuolelta pussinsulkijalla nipistetyn pursotinpussin korkeaan kapeaan maljakkoon avonaiseksi, siten saa taikinan parhaiten kaavittua pussiin nuolijalla. Otin esille pellin ja laitoin sille arkin leivinpaperia. (pussinsulkijavinkit poimittu täältä)

Mittasin kaikki ainekset valmiiksi ja laitoin veden paksupohjaiseen kattilaan yhdessä voin, suolan ja sokerin kanssa. Kuumensin kunnes vesi kiehui ja voi suli veteen kokonaan. Pienensin kaasun kaikkein pienimmälle ja kumosin jauhot mukaan kerralla. Sekoitin puulastalla rivakasti jauhon nesteeseen ja sain aikaan kiiltävän taikinapallosen, jota sekoitin hetken aikaa niin rivakasti kuin jaksoin. Otin kattilan tulelta ja nostin sen pesualtaaseen hieman jäähtymään. 

Muutaman minuutin kuluttua lisäsin taikinaan kananmunan kerrallaan edelleen rivakasti sekoittaen. Lähdeblogin Jennifer kuvailee taikinaa tässä vaiheessa osuvasti hieman limaiseksi ja siitä helposti pluiskahtaa paakkuja altaaseen, siksikin allas on siistein paikka tehdä tämä ja lyhyenpuoleisena ihmisenä yllän paremmin pistämään olkavarteni töihin. Pian kaikki kananmunat kyllä asettuvat nätisti taikinaan, josta tulee kiiltävää ja joustavaa tahnamaista massaa, joka on helppo kaapia valmiiksi viritettyyn pursotinpussiin.

Nipistin isolla pussinsulkijalla pussin kiinni juuri taikinamassan yläpuolelta ja leikkasin ylijäävän pussin poikki (tunnustan, en pese kertispusseja uutta käyttöä varten, niiden alasuut venyvät yleensä sen verran tyllan kohdalta, ettei niitä saa nätisti pois eikä voi(ne) käyttää uudelleen). Otin sitten tyllan yläpuolella olleen varmistussulkijan pois ja käänsin pussia hieman yläreunan sulkijan ympärille, jolloin taikinamassa painui aivan pussin kärkeen asti ja oli helposti pursotettavissa pellille. Tai siis olisi, jos osaisi pursottaa. En nyt saanut aikaan niin pahasti kääkäleitä muistuttavia otuksia aikaan, mutta mitään kauniitakaan ne eivät olleet. Annoksesta tuli noin 20 pienehköä tuulihattua. 

Paistoin tuulihattuja ensin 200 asteessa 15 minuuttia ja pienensin sitten lämmön 160 asteeseen ja paistoin vielä noin 12 minuuttia. Tuulihatut nousivat ja hieman ratkeilivat ja alkoivat ruskettua melkoisesti. Maltoin mieleni, en aukonut uuninluukkua, enkä varsinkaan täräyttänyt sitä kiinni. Kun hatut näyttivät siltä, että ihan kohta me kärvennytään, otin pellin varovasti pois. Minulla oli valmiina jäähdytysritiläkin, mutten uskaltanut luiskauttaa tuulihattuja papereineen päivineen ritilälle korkeareunaiselta pelliltä heti, etteivät ne lässähtäisi. Mutta ehkä ne lässähtivät sitten siitä, että ne jäivät kuumalle pellille liian pitkäksi aikaa? Eivät ne kaikki lässähtäneet tosin, vain muutama, joka oli ollut tosi lähellä kaveriaan uunissa. Ilmeisesti sitä pitää varoa sitä, että tuulihatut koskettavat toisiaan. Eli riittävästi väliä pellillä? 

Lässähtäneetkin ovat kypsiä ja kuohkeina pysyneet lähes nättejä! Tein tuulihattuihin täytteen, johon tuli:

• 1 purkki mascarponea
• 1,5 dl kermaa
• 1 dl mansikkasosetta pakastimesta
• liraus sitruunamehua
• 0,5 dl tomusokeria + vähän koristeluun

Vatkasin kerman ja notkistin mascarponen ennen kuin sekoitin sen kermaan. Sirottelin mukaan tomusokeria vähän kerrallaan, kunnes makeus oli sopiva. Sekoitin massaan mansikkasosetta ja maistelin ja laitoin hieman sitruunamehua tuomaan kirpeyttä. 

Halkaisin tuulihatut varovasti terävällä veitsellä ja täytin ne lusikallisella mansikka-mascarponea, sirottelin päälle valokuvaamista hankaloittavaa tomusokeria ja pyysin esikoista maistiaisille. Tällä kertaa voin sanoa ainakin melkein onnistuneeni tuulihattujen teossa. Hieman korkeampia olisivat saaneet olla ja tietysti puolet mielellään lässähtämättä, mutta parempi tämä kuin ensimmäinen kokeilu. Jos teillä on takuuvarmoja tuulihattuvinkkejä, otan niitä mielelläni vastaan! Toistaiseksi lisään postaukseen tunnisteen "vaikeat". 

Koska tavallinen tomusokerini meni loppuun, käytin ruokosokerista tehtyä tomusokeria ja sepä olikin yllättäen parempaa kuvausta ajatellen, kamera ei ollut tarkentamisen kanssa niin ihmeissään, ilmeisesti siinä on juuri sen verran väriä, että automatiikka ei hämäänny.