Kiitos, riittää!

Osaatteko tunnistaa hetken, jolloin joku asia tosiaankin riittää? Tiedättekö, että nyt on kiintiö täynnä ja pitää keksiä uutta puuhaa? Minä en. Yleensä. Mutta nyt tiedän ainakin yhden asian tiimoilta. Tiedän, että olen nyt nähnyt tarpeeksi J. Karjalaisen keikkoja vähäksi aikaa, kolme keikkaa 26 päivässä on tarpeeksi. Kuopion keikan jälkeen leijuin metrin korkeudella pari vuorokautta. Lutakon setin jälkeen olin, että no jaa. Eilisiltaisen Äänekosken KeiteleJazzin keikan jälkeen olen niin tyytyväinen, että on viisainta lopettaa kesäiset kulttuuririennot tähän. J. Karjalainen oli jälleen hyvässä vedossa, ei vain töissä ja yleisökin hoiti hommansa. Don't push your luck, sanoo amerikkalainen ja on ihan oikeassa. Ainoa mikä jäi ihmetyttämään oli tapahtuman nimi, tai sitten olen ollut tietämättäni  jo pitkään jazz-entusiastikko. Tapahtuman ohjelmaa katsoessani uskallan päätellä, että festivaalin loppupuolella paikalla nähtäisiin ja kuultaisiin myös jazzia. 

J. Karjalaisen lisäksi kuulimme eilen Kari Peitsamoa. Tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että Peitsamo on täyttä rautaa, ellei jopa nero. Tampereella näimme trubaduurin kitaroineen, eilen lavalla oli täysiverinen rokkari. Peitsamo osaa ottaa yleisönsä, lempeä itseironia ja hersyvä huumori upposi, until the absolutely bitter end. 

Mä oon ihan puhki!

Kolmas Nainen päätti illan ja komeasti päättikin. Korkeaa ikääni puolustuksena käyttäen voin sanoa olevani vanha Kolmas Nainen-fani. Olen sittemmin kyllä pudonnut kelkasta, enkä ollut tiedostanut, että jo vuonna 1994 hajonnut bändi teki paluun 2009 ja on viime vuosina keikkaillut harvakseltaan. Sen siitä saa, kun kuuntelee vain omia vanhoja levyjään, roskacountrya ja Eläkeläisiä. Eilen illalla Kolmas Nainen antoi hieman odotuttaa itseään, mikä minua iltaunista pikkuisen ärsytti, mutta odotus kannatti ja Keiteleen rannalle pystytetty festivaaliteltta jyrähti täyteen pauhuun, kun orkesteri viitsi aloittaa. Vasta kotimatkalla hoksasin tuumia, eikö yhtyeellä ole lainkaan uudempaa materiaalia. Eikä pikawikittelyn mukaan tosiaan olekaan, ellei lukuun oteta Sydänääniä-levyä vuodelta 2009. Siltä he soittivat muistaakseni vain yhden kappaleen. Pauli Hanhiniemen charmi on tallella, se on sanottava. Kaikki kappaleet oli sovitettu selkeästi rankemmin kuin alkuperäislevytykset, täytyykin verrata kuuntelemalla vanhoja levyjä tänään tuolta levykaapin uumenista. 

Tapahtumasta on muutoin vaikea sanoa kovin paljon yhden illan perusteella. Pidimme hyvänä juttuna sitä, että alaikäinenkin nuori pääsee K-18-tapahtumaan vanhempiensa seurassa. Pikkulapsia paikalla ei näkynytkään, mikä oli myönteisesti merkillepantavaa. Yleisössä alkoi loppuillasta ilmetä melkoisia toikkarointiesityksiä, eivätkä sellaiset ole lapsille (jos kenellekään) kivaa katsottavaa. Olematonta hattua nostaen on todettava, että nuorempi polvi näytti jälleen festaroivan meitä keski-ikäisiä fiksummin. 

Haluatteko tietää mikä on ehdoton keski-ikäisyyden määritelmä? Tietysti se, että lähdetään keikalta juuri ennen encorea, ettei joutuisi tungeksimaan alueelta ulos ja ehtisi autolle ennen muita!

Nämä kesäiset vapaapäivät tekevät minut hetkessä viikkopöllöksi. Tällä viikolla on minun laskujeni mukaan ollut ensin maanantai ja tiistai, siihen asti pysyin töiden vuoksi ihan viivalla. Sitten tuli lauantai ja eilen tuntui perjantailta,  sillä ei tuntunut yhtään sunnuntailta, vaikka se tavallisesti seuraa lauantaita. Kalenterista tulkkaan, että nyt on perjantai, ihan aamusta asti ja se ilahduttaa mieltäni, sillä työt kutsuvat vasta maanantaina, joka perinteisesti tulee viikonlopun jälkeen. Mikähän siinäkin muuten on, että jotkut päivät tuntuvat omiltaan, mutta harvoin mikään päivä tuntuu tiistailta tai torstailta, tiistai tai torstaikaan? 

Campasimpukka on muistaakseni ruokablogi, joten palataanpa asiaan. Hankimme vastikään hiiligrillin. Olemme vuosia käyttäneet kaasugrilliä, erilaisia nuotiovirityksiä ja savustuspönttöä (joka sivumennen sanoen paloi viime loimutuskerralla pohjastaan puhki) ulkokokkailussa, mutta pallogrilliä meillä ei ole ollut sitten 90-luvun alun. Sekin taisi olla edellisen vuokralaisen kellariin hylkäämä ruosteinen ufoa muistuttava vempele, jonka kolme jalkaa eivät todellakaan taanneet vakaata pystyssä pysymistä. Emme tosin kokkailleetkaan siihen aikaan kovin kummoisia ja ruosteenpunainen kaukalo mahtoi täyttää tehtävänsä sitenkuten. 

Nyt olimme päättäväisiä asian suhteen, Weber meille heti tänne nyt, mieluiten eilen. Ennen kaupoille lähtöä tsuumailimme autojemme takakontteja ja yhteisesti totesimme, että ne ovat kaikki turkasen pieniä, ei ole enää farmaria eikä tila-autoa, ei isoa tilaa kuljettaa kookkaita tavaroita. Mutta onneksi on avoauto, Ministä katto alas ja menoksi. Ei satanut. Kiersimme muutamat potentiaaliset vähittäisliikkeet lievä bonuksenkiilto silmissämme (edelleen kaihertaa se bonusten keruu Kuopion viinifestivaaleilla, joten koko kuukauden olemme luontomme vastaisesti käyttäneet S-ryhmän liikkeitä epätavallisen paljon kuukausibonuksen maksimoimiseksi), mutta turhaan. Kaihoamaamme mallia ei ollut tarjolla tai sitten sen värisenä, että grillaaja mielellään olisi punavihersokea, niin ätläkkää vihreää väriä löytyi. Olimme jo luovuttamassa, kun muistimme, että Plantagenissakin myydään Weberiä. Sieltähän löysimmekin juuri haluamamme mallin iloisen mustana ja vieläpä edullisempaan hintaan, kuin ääskaupassa. Viis bonuksista, grilli Minin takapenkille ja kotia kohti. Mukaamme lähti myös pussillinen brikettejä ja muita tykötarpeita. 

Tähän asti kaikki sujui siis hyvin. Laatikkoa purkaessamme kiitimme pahvisia pakkausmateriaaleja, ei palleroakaan styroksia, jota Kammenpyörittäjä kammoaa yhtä paljon kuin minä itäneitä perunoita tai edellisen istujan jäljiltä lämmintä toimistotuolia. Siis paljon. Kammenpyörittäjä kokosi grillin ripeään tahtiin, eikä ylitse jäänyt isoakaan pussillista osia, tai siis jäi pari ylimääräistä prikkaa, sillä renkaiden kiinnityksen voi helposti sössiä grillausinnon käydessä liian suureksi. Kyselin tarvitseeko grilli talvirenkaita, mutta ei kuulema tarvitse, jos ei lähdetä yleisille teille. 

Meiksi epätavallisen suurta malttia osoittaen aloimme grillauspuuhiin vasta ostotapahtumaa seuraavana päivänä. Missio oli valmistaa hampurilaispihvejä kyseisen päivän synttärisankarin toiveesta. Brikettien sytyttäminen siihen tarkoitetussa lieriössä onnistui aika hyvin, luulen. Mutta sittenpä tulikin tenkkapoo. Ohjeessa kuvailtiin brikettien tulevan noin puolessa tunnissa harmaan tuhkan peittoon ja olevan siinä vaiheessa valmiit. Briketeistä tuli ruskeita ja niiden pinta oli aivan kuin hiekkainen. Kippasimme ne kuitenkin grilliin ja siirtelimme niitä sieväksi kerrokseksi grillin pohjalla olevalle ritilälle. Sen jälkeen ei tapahtunutkaan paljon mitään. Lämpö nousi tuskin sataan asteeseen ja rakkaudella ja hellyydellä valmistamani paistijauhelihapihvit värisivät viluissaan grillausritilällä. Jonkun ajan kuluttua luovutimme siltä erää, sillä nälkä oli melkoinen. Löin luotettavan Grand Hallin tulille ja kymmenessä minuutissa äidinrakkauteni ilmentymät olivat grillatut. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Kävimme toissapäivänä ostamassa muutaman pussin erilaisia hiiliä, kaiketi mustia kaikki. Niillä aiomme tänään kokeilla uudelleen, kunhan perhe eilisen konserttipläjäyksen jälkeen ylipäätään kömpii hereille. Nyt olisi oiva tilaisuus neuvoa noviiseja, otamme mielellämme vastaan kaikki neuvot hiiligrillaamisen ja myös noiden brikettien suhteen. Iltapäivällä seuraa otto 2 ja raaka-aineena on naudan sisäfile tavanomaisine kesäisine kasvislisukkeineen.

HS:n arkistosta