Nyt voisi rauhoittua

Minulle ihan paras kalenteriaukeama on sellainen, jossa ei ole yhtäkään merkintää, korkeintaan se joka neljäs perjantainen roskiksen tyhjennyksen merkkinä. Toisinaan merkintöjä kertyy vähän enemmänkin, kuten tällä viikolla. Kävimme Kammenpyörittäjän kanssa Helsingissä muutaman päivän reissun ja palasimme eilen, vuorokautta suunniteltua aikaisemmin. Siitä voi päätellä, että piisasi ja tahdoimme kotiin.

Tarkoituksemme oli viipyä Helsingissä sunnuntaihin asti, majoittua sukulaisten hoiviin, käydä lähinnä ruoka-aiheisilla ostoksilla pääkaupungin kaupoissa ja halleissa, syödä hyvissä ravintoloissa ja osallistua lauantaina toisiin Wauhtiajoihin. Torstaina ehdimme pääkaupunkiin alkuiltapäiväksi ja keskustaankin hyvissä ajoin ennen Farangin pöytävaraustamme. Sää oli  kaunis ja kesäinen, mikä ilmeni hyvin suomalaisten pukeutumisesta. Turistien sääkartoilla oli ilmeisesti näkynyt jotain muuta, sillä moni oli pukeutunut toppatakkiin ja saappaisiin. 

Otimme Farangissa Sarikatang-maistelumenun viineineen. Alkuillasta paikka oli jo melkoisen täynnä ainakin niiltä osin, mitä pöydästämme näkyi. En millään muotoa ole Kaakkois-Aasian makujen asiantuntija, mutta maistelumenun kaksi ensimmäistä ruokaa olivat oikea makujen ilotulitus. Sittemmin maut tuntuivat hieman tasaantuvan pähkinäiseen suuntaan, joskaan eivät vähenevän. Se on kyllä sanottava, etten vieläkään ryhtynyt tofun ystäväksi, vaikka uskon sen valmistetun hyvin. Aterian päättävä minikokoinen jälkiruoka (toinen kahdesta, yhtä aikaa tarjotusta) oli aivan loistava ja espressokin teki mielen iloiseksi. Tarjoilu säilyi loppuun asti ystävällisenä, myös sen jälkeen, kun olin onnistunut, en vain kaatamaan viinilasin, vaan myös rikkomaan sen. Sotku ja sirpaleet hoidettiin todella nopsasti ja huomaamattomasti pois ja olin kiitollinen melkoisen korkeasta melutasosta, joka paikassa vallitsi, kun pöydissä kävi vilkas keskustelu. Saattaa olla, että joku ei huomannut kämmellystäni. 

Seuraavana päivänä lähdimme jo aamusta liikkeelle kohti keskustaa. Pikkukaupunkilaisina usein marmatamme pysäköintimaksujen korkeutta, mutta nyt taas muistamme hetken aikaa olla valittamatta. Sään ollessa edelleen kaunis, oli mukava kävellä kesäisiä katuja ja katsastaa missä se Muru sijaitseekaan ja käydä lempikaupassamme, Eiringillä. Saimme heti eteemme kupposet oivaa espressoa samalla, kun valitsimme 00-jauhoja, kahvia ja muita tarpeellisuuksia. Muistin, että meidänhän piti ostaa leivinkivi, se jota en ollut junareissulla jaksanut laahata, enkä tahtonut pyytää lähetettäväksi, sillä se on varmaan arka rikkoutumaan. Emme nytkään halunneet ottaa painavaa kiveä kannettavaksemme, vaan sovimme jättävämme kaikki ostokset liikkeeseen odottamaan ja poikkeavamme sinne uudelleen iltapäivällä autolla. 

Toukokuisella minilomasellani Helsingissä tulin majoittuneeksi hyvin lähelle Hietalahden kauppahallia, jossa tällä erää evakostaa Wanha Kauppahallin kauppiaita (miksi pitää kirjoittaa vanha w:llä?). En silloin tiennyt olevani aivan likellä ja vierailu meni minulta sivu suun. Nyt tahdoin nähdä paikan ja Kammenpyörittäjä kuskasikin minut sinne, kun olimme saaneet tarpeeksemme kävelystä ja noutaneet auton Forumin käänteisedullisesta, mutta pätevästä pysäköintikellarista. Katselimme kauppahallin liikkeitä ja muistelimme lukeneemme, että moni kauppias on ollut tyytyväinen väistöpaikkaansa ja harkitsevansa muuttavatko ollenkaan takaisin, kun Wanhan Kauppahallin remontti valmistuu ensi kesänä. Perjantaina lounasaikaan hallin ruokapaikat olivat melko täynnä, niin myös Soppakeittiö, jossa söimme isot kulholliset pätevää bouillabaissea. 

Hallista poistuessamme taivas pärähti täyteen synkkiä pilviä ja kesä tuntui menneen sen siliän tien. Autolle juostessamme vihmoi isoja, kylmiä vesipisaroita. Ennen kuin haimme painavat ostoskassimme Eiringiltä, poikkesimme läheisessä Kaffecentralenin liikkeessä kupposella.

Ennen illan murustelua kävimme Fredrikintorilla hakemassa osallistumisnumeromme seuraavan päivän Wauhtiajoihin (en tällä kertaa purnaa tuplaveestä). Näimme siellä monta pyöräilytuttavaa ja saimme osallistumisnumeromme paitoihimme ja pyöriimme. Kammenpyörittäjä polkisi numerossa 12 ja minä numerossa 13, jota en ole onnekseni koskaan pitänyt mitenkään pahaenteisenä. Yleisin puheenaihe oli sää, joka oli pitkin viikkoa näyttänyt ylen ankealta, vesisadetta oli ollut lupeissa liiankin kanssa. Tuolloin näytti hieman valoisammalta ja paremminkin siltä, että reitit saataisiin ajettua kuivin nahoin.

Palatessamme Fredrikinkatua Murua kohti, poikkesimme Chez Mariukseen, jossa voisi ihmetellä keittiötarvikkeita pitempäänkin. Hankimme kaksi tähdellista tavaraa. Toinen niistä oli pora, jolla saa perunasta kierteisiä suikaleita (en vielä tiedä miten) ja toinen on jotain, jota en nyt muista, mutta ihan varmasti se on tuikitarpeellinen. Mariuksessa on tulossa loppukuusta pieni sulku liikkeen laajenemisen vuoksi, joten jos olette aikeissa käydä liikkeessä, tarkistakaa aukiolot. Fredrikinkadusta huomasi, että kivijalkaliikkeissä on tapahtumassa suuria muutoksia, lukuisissa kenkä- ja vaatekaupoissa oli menossa loppuunmyynti, mutta erilaisia kahviloita ja hyvinvointipalveluita näyttäisi syntyvän kiivasta tahtia. Koska olimme hieman etuajassa, kävelimme Murun ohitse ja huomasimme Kaffecentralenilla olevan liikkeen myös Fredrikinkadulla. Heillä olisi kahvikone kuumana seuraavana aamuna myös Fredantorilla Wauhtiajojen lähtöpaikalla.

Olin tehnyt varauksen Muruun kätevästi netin kautta jo toukokuussa, heti kun varmistui, että Wauhtiajot pidetään ja me osallistuisimme niihin. Tällä viikolla sain vielä muistutustekstarin (Farangista soitettiin, pidin molemmista varmistustavoista) ja pyynnön ottaa yhteyttä, jos olisi jotain muutosta varaukseemme. Tullessamme paikalle, ravintola oli melkein täynnä ja saimme paikat kahden hengen pöydästä, joka oli miltei tiskin takana. Päiväinen sadekuuro oli mennyt ohitse ja lämmin kesäilta tuntui melko kuumalta täydessä ravintolasalissa. Olo kyllä tasaantui, kun istahti, sai eteensä lasillisen kuohuviiniä ja rauhoittui. 

Tilasimme päivän menun ja siihen sopivat viinit. Ruokakuvien ottamisen ujous vaivaa edelleen, etenkin näin kotimaassa, joten mitään kuvallista materiaalia meillä ei ole, kuin omissa aivoissamme ja pari vuorokautta eilisine perusteellisine sateessa likoamiseen, on vienyt osan muistikuvistakin, mutta kerron mitä muistan. Alkuun söimme siikatartarin ravun kera, anteeksi jos muistan kalan väärin. Mukana oli viileä vaahtoinen bisque. Pääruoka oli (tekisimielisanoanyhtö)karitsaa ja tatti-perunapyrettä, sekä hieman oikein tiristettyä possua. Annos oli suurenpuoleinen ja aloin toivoa, etten olisi päivällä syönyt niin paljon sitä hyvää keittoa. Liha oli mureaa ja pidin siitä, että maut olivat syviä, mutteivat missään määrin voimakkaita. Miten sen sanoisi? Pidän siitä, että ruoka maistuu raaka-aineille, ei maustepurkeille. Tattisen pyreen pehmeys sai minut miettimään, josko sittenkin uskaltautuisin joskus sienimetsään, pitäisi pyytää luimupupua oppaaksi. 

Seuraavaksi saimme eteemme juustot, joita oli tällä kertaa kaksi. Olin iloinen, ettei kumpikaan ollut sinihometta. Olin varautunut kyllä syömään senkin, vaikka olen sinihomejuustojen kanssa vasta sillä asteella, että joku niistä ei ole ollut hirveän pahaa. Juustojen kanssa oli paikan omaa kirsikkahilloa. Jälkiruokana tuona iltana oli suklaalla täytetty tuhatlehtinen ja mustaherukkaa. Orvokin kukka, pienet muruset pähkinää ja jotain keksiä kruunasivat kauniin annoksen. Aivan lopuksi otimme espressot. (taisi olla päivän neljännet, joka lopulta hieman vaikutti minun yöuniini, kaksi on kyllä riittävä määrä minulle) Kammenpyörittäjä ei aivan vakuuttunut shoteistamme, jotka sitten olikin otettu pois laskustamme. Kaksi hyvin tyytyväistä ja kylläistä asiakasta poistui paikalta vähän ennen kahdeksaa ja lähti hankkiutumaan kohti yöpaikkaansa. Voi kun meilläkin olisi paikallisjuna, joka veisi meidät lähelle kotia kahdessatoista minuutissa ja alle kahdella eurolla! Mutta ei taida olla tulossakaan?

Eilen sitten oli Wauhtiajojen päivä. Niin oli myös Helsinki City Marathonin päivä. Ajoitus oli siis sama kuin viime vuonna. Toki juoksutapahtuma on muutamaa (lue:monta) pykälää isompi ja vanhempi, mutta kyllä Helsinkiin useampikin tapahtuma mahtuu samalle päivälle. Pyöräily sitä paitsi sijoittuisi aamupäivään ja olisi perillä jo ennen kuin marathon alkaisi. Sääennusteita lukiessani olin päättänyt, että olen sen verran sokerista, etten lähde ajamaan omaa, lyhyempää matkaani, jos sataa vettä. Kammenpyörittäjän lähtö sadan kilometrin reitille tapahtui aamulla kahdeksalta ja sinne hän pyyhälsikin noin 50 muun pyöräilynystävän kanssa. Minä palasin lähtöpaikalle vähän ennen yhtätoista ja meitä starttasi noin saman verran väkeä 25 kilometrin fiilistelyreitille. Mukana oli muutamia tuttuja kasvoja kevään Retrokilpurit-ajoista. Tarkoitus oli, että pitkän matkan tosissaanajajat ja lyhyemmän matkan fiilistelijät kohtaisivat Vanhankaupungin lahden taukopaikalla ja ajaisivat sitten loput matkasta yhdessä takaisin Fredantorille. Tällä kertaa loppumatka taittuisi poliisisaattueessa, mikä olikin todella hyvä ratkaisu, samoin aamulla oli poliisimoottoripyörä saatellut pitkämatkalaiset matkan alussa väljemmille teille. 

Olen ajanut nyt kaksi kertaa porukka-ajoa, eikä se olekaan niin vaikeaa, kun vain keskittyy koko ajan ja seuraa muiden liikkeitä, eikä etenkään itse hötkyile liiaksi. Selvästi se auttaa, että olen ajanut jonkun verran Kammenpyörittäjän peesissä lenkeillämme, osaan ajaa melko lähellä, mutta reagoida toisen ajoon edes jotenkuten. Moni tuntui pitävän vauhtia liiankin hitaana, mutta kyllä siinä oli minulle sotkemista, etenkin sen vuoksi, etten pysynyt päähäni piirtämälläni kartalla enää Lauttasaaren jälkeen. Seuraavaksi tunnistin sisareni asuintalon Pikkuhuopalahdessa ja sen jälkeen jouduin taas kysymään muilta, missä mahdammekaan olla. Käpylän tunnistin.

Ennustettu poutasää kesti aina taukopaikalle asti, sitten alkoikin sataa melkoisesti. Iloinen pyöräilijäjoukko ei siitä ollut moksiskaan, monien vanhanajan villaiset ajovaatteet alkoivat saada uusia muotoja materiaalin vettyessä hiljalleen. Minä kiskoin sadetakin päälleni, mutta en ole varma tekikö se olon kaksinverroin nihkeäksi, koska ajopaitakin oli ehtinyt jo kostua. Moko Market oli toimittanut paikalle syötävää ja hetken kuluttua jatkoimme poliisisaattueessa loppuosuudelle. Oli hyvä, että meillä oli tien raivaajat, sillä liukas tie, etenkin Esplanadin mukulakiviosuus ja melko vilkas autoliikenne tekivät ajosta haastavaa. Minun piti todella keskittyä, että pysyin mukana ja pystyssä. Viimeiset ylämäet Lönnrotin- ja Albertinkatuja ennen kääntämistä takaisin Fredantorille menivät jo silkalla innostuksella ja saavuimme maaliin taivaan mättäessä vettä aivan huolella. 

tästä se bianchi-projekti alkaa

Maalipaikalla oli tiedossa ilonpitoa iltaan asti, ruokaa, juomaa, musiikkia ja yhdessäoloa. Kun saimme vähän kasvoja kuivattua ja hetken tuumattua, ehti Kammenpyörittäjä juuri ennen minua ehdottaa, että jospa lähtisimme kotiin. Keli ei näyttänyt selkenemisen merkkejä, joten vaihtovaatteetkin auttaisivat vain hetken ja ainakin minua palelsi melkoisesti, kun takin kauluksesta valui vettä niskaan ja lokasuojattomasta pyörästä oli roiskunut vettä peräpäähän viimeiset kilometrit, kenkien uittamisesta nyt puhumattakaan. Oli ollut tarkoitus, että ajelisimme sukulaispaikkaan illan hämärissä (valot mukana tietty), mutta nyt tuntui kyllä siltä, että tarjottu kyyti maistuisi. Kyytiä odotellessamme söimme Eat & Joyn toimittamia hyviä ruokia, jaoimme Rekolan panimon Wauhti-oluen ja juttelimme vielä muiden osallistujien kanssa.

Kammenpyörittäjä on osallistunut useisiin erilaisiin pyöräilytapahtumiin ja minäkin nyt kahteen. Wauhtiajoissa järjestelyt olivat hyvin onnistuneet, porukasta huolehtiminen, merkkien näyttäminen, reitillä pysyminen, poliisisaattueet ja taukoeväät olivat mainiot. Pelago-pyöräliike oli mukana tapahtumassa niin ajajina, kun pikahuollon muodossa. Säälle nyt ei mitään voi, eikä se mieltä lannistanutkaan. Sen kyllä myönnän, että jos lähdön hetkellä olisi satanut edes puolta siitä, mitä palatessa, en olisi lähtenyt mukaan. Mutta hyvä näin. Maratonin vuoksi tehdyt liikenteen poikkeusjärjestelyt hidastivat paluukyytimme pääsemistä Fredantorille, mutta sekään ei haitannut, sen verran iloisin mielin olimme. Kävimme pikaisesti kokoamassa tavaramme, vaihtamassa kuiviin vaatteisiin ja ennen viittä olimme jo pyörät auton katolla kotimatkalla. 

Matkamuisto-olut

Juuri nyt on menossa empiirinen koe entisaikaisen hokeman todenperäisyydestä, jonka mukaan ihminen sairastuu kunnolla flunssaan, jos kastelee jalkansa. Emme eilen tyytyneet vain jalkojen kasteluun, joten koe on hyvällä mallilla. Vielä ei tunnu kuin lievää jäykkyyttä ja äänen käheyttä. Jospa säästyisimme flunssalta. Nyt on edessä vielä lomaviikko, jolle emme ole ottaneet minkäänlaista ohjelmaa. Kiire ja hoppu riittää, samoin monenlaiset rahaavievät huvitukset joksikin aikaa. Kotona on kiva olla.

ps. Meidän oli aiemmin tarkoitus jatkaa tänään sunnuntaina Helsingistä Pietariin. Olimme jo pitkään arponeet, että lähteäkö sinne vai ei ja nyt oli jo junaliput ja hotellit varattuna. Viisumien hakeminenkin oli puolivälissä. Kun saimme muutama viikko sitten ajatuksen singahtaa perillisten kanssa Espanjaan päätimme yhtäaikaisesti ehdottaa, että peruisimme Pietarin matkan. Eilen Heinolan kohdalla mietin, että millähän mielellä sitä olisi tänään astunut Allegro-junaan, kun näin iloisena olin kotimatkalla... Kyllä me sinne Pietariinkin menemme, mutta nyt ei ollut vielä sen aika.