Tätä se mun uneni tiesi, hillajäätelö vohvelilautalla

Lupauduin jo aikoja sitten mukaan Ravintola Postresin ja Jules Destrooper-tuotemerkin järjestämään jälkiruokahaasteeseen, jossa palkintona on illalliskortti kahdelle Ravintola Postresiin ja voittoisan kehitelmän pääseminen Postresin jälkiruokalistalle viikoksi. Vaikka minulla on yleensä aivan rautainen itseluottamus (uskokoon ken tahtoo), en ole ajatellut kehitteleväni itse varsinaisia ruokaohjeita. Onhan tietysti niinkin, että pyörä on jo keksitty jne, mutta jotain pientä omaa ajatusta voisi kai yrittää kehitellä. Tästä siis lähdin ja niistä kahdesta vohvelipaketista, jotka posti toi jo monta viikkoa sitten. 

Sittemmin olen lähinnä tuuminut, että on se ilmoja pidellyt. Viime viikolla päätin, että tällä viimeisellä lomaviikollani minun on otettava vohvelia reunasta ja ruvettava hommiin. Sen verran olin tehnyt taustatyötä, että eräänä yönä näin unta, millaisen jälkiruoan tekisin. Itse asiassa näin monta unta, joissa ei ärsyttävästi näytetty, millainen lopputulos olisi. Valmistin vaikka mitä keittiössäni ja unien tapaan vähän kummallisemmissakin paikoissa, mutta aina uni loppui siihen, että otin esille jonkun hienon lautasen (jollaista minulle ei ole). Sitten yhtenä yönä näin unen loppuun. Nyt piti vain yrittää valmistaa uneni jälkiruoka-annos. 

Pohjoisen ihmisenä olen ollut hillasoilla aika monta kertaa ja suon ominaistuoksu on ollut minusta aina hyvä. Pidän siitä vähän tunkkaisesta tuoksusta, joka on usein soilla, etenkin aurinkoisina päivinä. Tunkkaisuutta en tietenkään tavoitellut sen enempää unessa, kuin valveillakaan tätä jälkiruokaa tehdessäni. Hillat sen sijaan olivat merkittävässä osassa, sillä niitä äitini on tuonut minulle.

Aloitin tekemällä perusjäätelöpohjan, johon käytin ensimmäistä kertaa glukoosisiirappia, vinkit otin DanSukkerin sivuilta, sillä olin kadottanut Kitchen Aidin jäätelölehtisen. Jäätelöä ilmiintyi jäätelökulhoon operaation lopussa noin litran verran, josta arvelen riittävän kuudelle.

• 4 luomukananmunan keltuaista
• 1 dl erikoishienoa sokeria
• 2 dl kermaa
• 1,5 dl maitoa
• 1 dl glukoosisiirappia

Muuta tilpehööriä

• 1,5 dl hilloja
• minipullo lakkalikööriä
• Jules Trooper-vohveleita
• nokare voita
• 25 g valkosuklaata
• 25 g tummaa suklaata
• muutama ehjä hilla koristeluun

Olin laittanut jo edellisenä päivänä jäätelön tekemisessä tarvittavan kulhon pakastimeen jäätymään. Mitä rautaista suunnitelmallisuutta! Aamulla sitten vatkasin sähkövatkaimella sokerin ja keltuaiset kellertäväksi vaahdoksi. Kuumensin maidon, kerman ja glukoosiirapin niin, että ne juuri ja juuri kiehahtivat. Kaadoin kuuman nesteen keltuaisvaahtoon ja toivoin, ettei se menisi kokkeliksi. Ei mennyt. Jäähdyttelin massaa jonkun aikaa ja sillä välin pipertelin muita osasia jälkkäriini.

Pusersin hillat tiheän siivilän läpi saaden aikaan noin desin verran rakenteeltaan ohutta hillasosetta, jonka maustoin lakkaliköörilorauksella. Kuumensin uunin 175 asteeseen ja silppusin leivinpaperille valkosuklaan ja tumman suklaan. Paahdoin niitä uunissa noin viisi minuuttia, jossa ajassa suklaat saivat uuden olomuodon. Valkosuklaa paahtui vaaleanruskeaksi ja sai toffeisen maun ja tumma suklaa muuttui vielä tummemmaksi ja paahteisen makuiseksi ja suutuntuma ilmavaksi. 

Rikoin vohvelin aika pieniin paloihin ja kuumensin pienen pannun. Sulatin sillä nokareen voita ja kumosin vohvelimurut pannulle. Lisäsin niiden joukkoon lorauksen lakkalikööriä ja seos muuttui tahmean, makean aromikkaaksi murumassaksi. Vohvelit olivat melko makeita alunalkaenkin. Kumosin muruset jäähtymään leivinpaperin päälle. 

Kun jäätelömassa oli jäähtynyt, laitoin jäätelökulhon jäätelövispilöineen paikoilleen yleiskoneeseen ja laitoin sen pienimmällä nopeudella pyörimään. Vispilän on ehdottomasti pyörittävä, kun jäätelöpohja kaadetaan kulhoon, muuten se jäätyä jätkähtää heti kulhon seinämiin. Kone sitten pyöritteli  massaa noin vartin verran, kunnes massa tuli sen verran paksuksi, että vispilämekanismi ilmoitti jäätelön valmistumisesta pienellä naksutuksella. Ilman tätä varotoimenpidettä kaltaiseni lahopää unohtaisi jäätelönsä pyörimään niin kauan, että se rikkoisi koneen. 

Kaavin pehmismuotoisen jäätelömassan litran pakasterasiaan ja tasoittelin pinnan. Kaadoin pintaan noin puolet hillakastikkeestani ja pyöräyttelin hieman lusikalla, että kastike sekoittuisi massaan. Ja sitten vain pakastimeen jäätymään. Siis jäätelö, en minä. 

Myöhemmin sitten oli sommittelun aika. Otin isohkon valkoisen lautasen, jolle asetin lautaksi yhden vohvelin. Otin jäätelökauhalla niin täydellisen pallon jäätelöstäni, kuin suinkin osasin yrittäen saada palloon mukaan hillakastikkeista raitaa. Nostin pallon vohvelilautalle ja ripottelin sen liepeille paahdettua suklaata, karamellisoituja vohvelimuruja ja koristelutarkoitukseen säästämiäni täydellisiä hillayksilöitä. Viimeistelin annoksen hillakastikkeella.

Oikein hymyilytti, sillä oloni oli kuin Masterchefissä, taisi vähän kädetkin tutista. Otimme tästä jälkiruokaehdotuksestani kuvia edestä ja takaa, ylhäältä ja sivusta ennen kuin söimme se suihimme. Lakkajäätelö oli hyvää ja kaikki tekemäni muruset, kastikkeet ja paahtopalat olivat  mukavia lisukkeita. Jäätelö oli aavistuksen makeaa minun suuhuni, ehkä glukoosisiirapin määrää voi hieman säätää. Rakenne oli sileä, eikä siinä ollut jääkiteitä. Jäätelö myös säilytti pallomuotonsa melko hyvin eikä sulanut lätäköksi kovin nopeasti, sekin ehkä selittyy tuolla siirapilla. Tältä annokseni näytti:

vohvelit tarjosi Jules Destrooper