Ahneella on kylläinen loppu

Pidän elämästä eniten silloin, kun se soljuu verkkaista tahtia ilman turhaa kiirettä ja vauhtia. Joskus tapahtumia kuitenkin kinostuu lyhyelle ajanjaksolle niin paljon, että niitä sulatellessa menee muutama päivä, aivan konkreettisestikin, mutta myös ajatuksen tasolla. Kun kyse on vapaa-ajan tapahtumista, saa sumasta kiittää tietysti vain itseään ja jos tuntuu, että tulipa liian isoja lapiollisia, voi vain katsoa peiliin. Ja uniin, sillä runsas tapahtumien vyöry siirtyy absurdipusertimen kautta aina uniini. Siitä riittää hupia moneksi yöksi.

Edellisessä postauksessa mainitsin jo meidän syöneen perjantaina mainiot blinit Ravintola Lasipalatsissa. Koska blinit päätyivät vatsoihimme jo yhden aikaan, olimme varmoja, että klo 20.30 olisimme juuri sopivan nälkäisiä Spisin pöytävarauksemme koittaessa. Olin lukenut Spisistä Sillä Sipuli-blogin postauksesta ja odotukset olivat korkealla. 

Saavuimme ravintolaan täsmällisesti, mikä minuksi tarkoittaa viisi minuuttia etuajassa. Se on erittäin hyvä strategia omalta kannaltani, mutta voi olla ärsyttävää ravintolalle. Pienessä, 18 asiakaspaikan ravintolassa oli juuri menossa aikaisemmin saapuneiden, lopettelemassa olevien seurueiden poistuminen ja me saimme mielestäni parhaan pöydän. Istuin siis pienen huoneen nurkassa, selkä kulmaa kohden ja näin aivan kaiken, mitä ravintolasalissa tapahtui ja aika paljon keittiöönkin. Decor oli harkitun  (?) keskeneräinen, joka lienee trendikästä, rapattujen seinien pinta oli sopivan epätasainen ja toi seinän puolen kyynärpäälle pari senttiä lisää tilaa, sillä naapurit istuivat aivan vieressä.

Aloitimme illan lasillisilla kuohuvaa ja nopeasti päätimme ottaa pidemmän, kuuden ruokalajin menun suositeltuine viineineen. Valitsimme kokonaan kasvismenun sijaan kalaa ja lihaa sisältävät paketit. En ole käynyt hyvissä ravintoloissa vielä kovin kauan, enkä kovin monissa ja alussa olin aivan ihastunut keittiön tervehdyksiin ja olin pettynyt mikäli niitä ei tullut. Tällä kertaa keittiö muisti ainakin tarpeeksi. Voisin melkein sanoa, että liikaa, sillä kuuden ruokalajin lisäksi iltaa venytti viisi keittiön tervehdystä. Spis oli kolmea paikkaa vaille täynnä tuona perjantai-iltana ja aloitimme vartin sisään koko sakki. Osa asiakkaista söi lyhyempää menua, alku sujui hyvin tasa-tahtisesti. Oli kiinnostava nähdä keittiöön, miten siellä nostettiin tervehdykset tasaiseen tahtiin, välillä annoksia myös tuotiin keittiön toimesta pöytiin ja silloin saimme niistä tarkemmat kuvaukset. 

Alkuun siis maistelimme näkkileipää hapankaalimajoneesilla, sitten pieniä juureskuutioita lankunpalalta ja kolmantena minikokoisen annoksen sienivorschmackia. Viimemainittu oli eniten minun makuuni. Pöytään tuotiin myös pikkuruiset leipäpalaset ja ronskisti suolattua hyvää voita. Useampaa leipälaatua näytti virtaavan muihin pöytiin pyytämättä koko illan ajan, meille ei ensimmäisen palan jälkeen yhtäkään. Suunsa avaamalla sitä varmasti olisi saanut, mutta oli tavallaan mielenkiintoista huomata, että joku pikkujuttu jää tekemättä koko pitkän illan ajan. On kyllä vähän turha narista sellaisesta, mitä ei välttämättä olisi halunnutkaan. Vai onko? On.

Oli hauska syödä ruokaa samanlaisilla aterimilla, joita olen itse haalinut kirppiksiltä, Sorsakoski toimii edelleen. Laseina pöydässä oli Riedelin jalattomat, joita kotonakin suosimme. Pidin myös siitä, että välillä sama ruokalaji oli meille eripuolille pöytää laitettu erilaisille tai erivärisille lautasille, suloinen kattaussekamelska sopi paikan ilmapiirin mitä parhaiten. Ehkä sekin toi kotoista tunnelmaa, sillä meilläkin on kaapeissa sekalaisia lautaspinoja ja ruokavieraina täytyy olla ainakin anoppitason väkeä, että kaivan yhtenäistä astiastoa esille. 

Varsinaisen menun aloitti annos, jossa oli puna- ja keltajuurta. 

Toisena oli ihastuttava annos, jossa oli suolakurkkua ja pähkinää. Siitä pidimme kovasti.

Kolmas annos sisälsi mallasta ja omenaa. Olin tässä kuvia katsoessani hetken sekaisin, sillä luntatessani Merituulin postausta, en heti tunnistanut meidän kännykkäkuviemme ruokia eritavoin aseteltuina samoiksi annoksiksi kuin heidän paremmissa kuvissaan.  

Viinipuolesta jäi hieman hämmentynyt mieli. Se oli todella mukavaa, että viinejä saattoi ottaa aivan vähäsen. Kuusi tai neljä senttiä viiniä pieniä ruoka-annoksia kohden oli juuri sopivasti, eikä pöydälle kertynyt keskeneräisiä viinilaseja. Kaikki viinit olivat joko uusiseelantilaisia tai Loiren laaksosta ja niitä kuvailee ehkä parhaiten sana epätyypillinen. Myönnän auliisti, etten tiedä viineistä niin paljon, että voisin pätevästi arvioida ruokien ja valittujen viinien yhteensopivuutta, mutta välillä tuntui, että ruokaa oli soviteltu viiniin, eikä toisinpäin. Mutta mikäs vika siinäkään on, ei yhtään mikään. Yhdessä kohtaa tohtiudun kuitenkin arvaamaan, että viiniä tarjottiin, koska sitä oli hankittu, eikä siitä sanomalla tullut hyvä pari ruokalajille. Huomioin, että samaa viiniä jäi muissakin pöydissä lasiin asumaan. Mikäli olen aivan väärässä, sekin passaa. Ja suuasioitahan nämä ovat, yksi tykkää äidistä ja toinen kyttyrää. 

Kalaruokana meille tarjottiin sous vide-menetelmällä (mikäli oikein ymmärsin) tehtyä lohta, jonka rakenne oli suloinen ja annos niin kaunis, ettei sitä meinannut raskia sotkea haarukalla. 

Väliannoksena saimme raikasta omenaa, joka ryhdisti istuma-asentoa mukavasti.

Pääruokana lautaselle oli taiteiltu karitsankylkeä perunan kera. Annos oli tuhti veto ja ensimmäistä kertaa en jaksanut syödä kaikkea.

Menun päättävää jälkiruokaa edelsi esijälkkäri, joka oli hauska hopeatoffeevaahto (?), joka toi mukavasti mieleen lapsuuden, jolloin makeinen kuin makeinen kelpasi, vaikka hampaisiin tarttuikin. Vaahto ei tarttunut, vaan oli kepeää kuin ilmaan puhalletut lumihiutaleet. 

Varsinainen jälkiruoka oli jotain jonka nimen olen unohtanut, enkä oikein tunnista nimeä Merituulin postauksestakaan, vaikka ilmiselvästi kyse on samasta annoksesta. Meillä lautasillamme ei ollut maraboukuutioita, vaan jonkunlaista murua. Annos oli kuitenkin hauska ja hyvä päätös aterialle. 

Koska tiskin takana oli asiallinen kahvikone, otimme viimeiseksi espressot. Niiden kanssa samaan aikaan pöytiin tuotiin Lego-rasian päällä pieniä makeispaloja. En oikein ymmärtänyt rasian funktiota, mutta marmeladit olivat maukkaita ja hyviä. Espresso oli hyvä ja pidin kovasti astioista, joista kahvi tarjottiin. Samaa sarjaa näkyi aikaisemmin voin alustana. 

Koko illalliseen meni melko kauan aikaa, olimme lähdössä hotellia kohden vasta melkein puolilta öin. Lasku tuotiin nopeasti ja koko ilta maksoi meiltä kahdelta 245 euroa. Tässä vaiheessa olimme aivan tyytyväisiä hintaan ja kokonaisuuteen. Tarjoilu oli miellyttävää ja ystävällistä. Melutaso pysyi ravintolassa erittäin sopivalla tasolla, 15 asiakasta ja kaksi tarjoilijaa eivät saaneet aikaan kakofoniaa, vaan kaikenaikaa pystyi juttelemaan sopuisalla äänellä, ilman että puolen metrin päässä istuvien naapureidenkaan keskustelu olisi tullut liian selväksi. 

Otsikolla viittaan siihen, että jos haalii paljon lyhyeen aikaan, vaikkapa monta ravintolakokemusta, sillä voi olla monenlaisia seurauksia. Hyviä ja huonoja. Niistä lisää tuonnempana.

Helsingin kaupungin virallista terrieripolitiikkaa?