Lähiulkomailla, osa 1 - merellä ja maaseudulla

Olen parin viime vuoden aikana ymmärtänyt uudelleen, ettei tarvitse mennä kauas ja viipyä siellä pitkään saadakseen uusia kokemuksia ja päästäkseen irti omista ympyröistään. Olen oppinut nauttimaan minilomasista, jollaisiksi nimeän postausten tunnisteissa viikon mittaiset tai sitä lyhyemmät reissut. 

Nyt kun olen jo tottunut kotimaan ja Keski-Euroopan minilomastelija, uskaltauduin kokeilemaan lyhytmatkaa Tallinnaan. Kesällähän parijänistimme Kammenpyörittäjän kanssa vastaavan reissun Pietariin. Viimeksi kun kävin Tallinnassa, siellä hönki vielä neuvostoaikainen lähimenneisyys, enkä tuntenut oloani ollenkaan mukavaksi. Jollen asuisi näin keskellä maata, josta rantaan on pitkä matka, olisin luultavasti käynyt Tallinnassa monet kerrat ja huomannut pikkuhiljaa tapahtuvat muutokset ja toisaalta huomannut myös sen, mikä on ja pysyy. Huomasi sen näin pitkän ajan jälkeenkin, ainakin siinä määrin, mitä edelliskerrasta muistin. 

Tarkoituksemme oli viipyä Tallinnassa hieman pitempään kuin mitä tarvitaan laivalta juoksujalkaa alkoholiliikkeessä piipahtamiseen, joten annoin matkaisäntä Loposen Kammenpyörittäjän sommitella meille kahden yön reissun ja hoitaa varaamiset, sekä maksupuolen. Koska pidän kovasti kliseistä, Kammenpyörittäjän muodostama matkasuunnitelma oli minulle mieleen. Mikä sen mukavampaa, kuin lähteä matkaan alkuillasta, syödä itsensä turvoksiin laivan buffetissa, naukua karaokea pitempään kuin itsekään kestää, olla aamulla pahassa krapulassa ja joutua kannetuksi pois laivasta, koska paluu on eri paatilla?

Emme noudattaneet vakiokaavaa aivan orjallisesti, mutta näimme muutamia, joiden suoritus oli lähes täydellinen. Tässä kohtaa laitan kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja olen toiveikas, ettei perillisistämme tule koskaan tietynlaisia suomileijonajannuja, jotka uhoavat aamumyötäleessä, miten pelastaisivat maailman. Vakuutan ettette tahdo tietää kuinka se tapahtuisi, minäkään en olisi tahtonut. Ugh! Täti on puhunut.

Olen joskus saattanut mainita, etten ole omimmillani, jos minua ympäröi liiallinen luksus. Tunnen oloni helposti ujoksi ja entistäkin maalaisemmaksi, jos varaamamme majoitus on suurempi, kuin kotimme tai vessanhanoissa on kultausta, puhumattakaan hiiviskelevistä laukunkantajista tai ruusun terälehdistä yhtään missään. Olen selkeästi antiluksusihminen, toivon vähintääkin, että entisen palatsin lattia narisee, eikä kuumaa vettä välttämättä tule.

Antiluksuksen tavoittelua ei tarvitse kuitenkaan viedä aivan äärimmilleen. Onneksi emme ylittäneet sitä rajaa laivahyttimme huolellisella valinnalla, josta täyden vastuun otti matkaisäntä Loponen. Olin kuulema sanonut jotain joo-joo-ihan-hyvä-tyyppistä, kun hän oli varaustilanteessa tiedustellut millaisen hytin tahtoisin. Hyttimme oli kokoa siivouskomero +1, muttei se ollut autokannen alapuolella. Kyllä sinne oikein hyvin mahtui, päätimme heti ovelta, että nyt on syytä pysyä sovussa. Oli ilo nähdä niin pieni ja vanha kuvaputkitelevisio ja myöhemmin sen katselu oli vielä suurempi ilo.

kuvan juomat ovat alkoholittomia

Koska emme olleet erikoisräätälöidyllä luksuslomalla, ohitimme ala carte-ravintolan ja suuntasimme nälkäisinä buffetiin. Olimme asianmukaisesti pantanneet aamiaisesta asti, joten kapasiteettia kyllä löytyi. En tiedä kuinka vähän väkeä kyseisellä laivalla tuona iltana oli, ainakaan he eivät olleet nälkäisiä, sillä emme joutuneet jonottamaan lainkaan, eivätkä edes katkaravut loppuneet. Siitä olin hieman näreissäni, sillä oleellinen osa reissua on olla hieman nyrpeissään, kun kaikki ei mene toivotulla tavalla. Buffetit ovat buffeteja, nälkä siirtyy, ennen oli ennen, nyt on nyt. Georg Otsista on aikaa ja saimme juuri sitä, mitä olimme tilanneet.

Karaokea emme kokeilleet vieläkään, mutta aiemmin mainittu televisionkatselukokemus oli hauska. Elämys kaikkineen oli ilmiselvästi suunniteltu siten, että se entisestään korostaisi hytin vähäisehköä mukavuutta ja saisi matkaajat lähtemään hytistään esimerkiksi anniskelualueille tai kolikkopelien ihmeelliseen maailmaan. Alavuoteelta, jonne olin majoittunut, laitetta pystyi katsomaan vain tietystä kulmasta ja silloinkin television yksi nurkka jäi ylävuoteen katveeseen. Laite lähti poksahdellen tulille ja näytti kutakuinkin sujuvasti laivayhtiön mainosfilmiä ja myös vähän aikaa varsinaista ohjelmaa, joka sattui olemaan mäkihyppylähetys. Juuri kun Janne Ahonen oli aikeissa tehdä urheilusuorituksensa, kuva hävisi, onneksi me 60-luvun lapset pystyimme kyllä helposti vaihtamaan lennosta radionkuunteluksi. Ikävä kyllä pian selostusäänikin häipyi ja tilalle tuli tv-koppaa sirisyttävä runkoääni, joka alkoi kuulostaa niin vaaralliselta, että päättelimme sammuttamisen olevan viisainta. En tiedä kuinka Jannen Ahosen hyppy sujui, luultavasti päin persettä, taas. 

hytin 11457 tv vaatii vähän viksaamista

Illempana kokeilimme onneamme uudelleen ja nauliuduimme katsomaan M. A. Nummisen haastattelua, joka oli lumoava. Häntä haastatteli Ylen toimittaja, jonka paluu ruutuun ilahdutti meitä suuresti. Emme muistaneet tarkasti, mikä se kaljapulloepisodi olikaan, joka johti hänen hyllyttämiseensä. Nokia ei pettänyt tälläkään kertaa, hetken kuluttua kuva katosi, mutta Nummisen ääni jatkui vielä muutaman minuutin ennen kuin oli pakko sulkea laite yleisen turvallisuuden vuoksi. Pitää etsiä Areenasta kyseinen haastattelu, sillä Nummista kiinnostavampaa henkilöä on Suomesta vaikea löytää.

Olimme saapuneet satamaan jo ennen kuin M. A hävisi eetteriin, joten merenkäyntiäkään ei ollut valittaminen, se ei yöuntamme häirinnyt. Nautimme merihenkisen aamiaisen (merihenkisyyttä edustivat joidenkin kanssamatkustajien kalmankalpeus ja lievät sivuaskeleet käynnissä, jollaiset eivät ole toki itsellemmekään täysin vieraita männävuosilta), jossa ei ollut mitään valittamista, jopa automaattikahvi oli sangen juotavaa, sitä otti kernaasti toisenkin kupillisen.

Näin pitkä postaus, emmekä ole edes ajaneet Viron maaperälle! Kyllä sekin sitten tapahtui aamukahdeksalta. Oli vielä pilkkopimeää ja olisikin vielä ainakin tunnin. Tarkoituksemme oli käydä parissa paikassa, Jägalan vesiputouksilla ja Rebalan hautakivimuodostelmilla. Jälkimmäiselle oli hyväksi, ettei ollut lunta, ensimainitulle oli vähän vaisuksi, ettei ollut kylmää ja veden virtauskin oli melko maltillista, ei ollut jäämuodostelmia ja vesi valui partaan yli melko kapealti. Kumpikin paikka löytyi, vaikka tienvarsiopastus oli melko vaatimaton. Paikat olivat näkemisen arvoisia, eivätkä kaukana Tallinnasta, noin viidentoista minuutin ajomatkan päässä, etenkin jos ei ajele pieniä maalaisteitä, kuten jotkut ehkä saattoivat tehdä päivän valkenemista odotellessaan.

Maakuntamatkailuosuuden jälkeen palasimme Tallinnaan. Jatkan siitä tämän juttusarjan osassa 2, sillä jopa minä ymmärrän, että rajansa se on lukijankin jaksamisella, mitä tulee postauksen pituuteen ja antiin.