Toppatakki vesisateessa

Lähdimme lauantaiaamuna järkyttävän varhaisella junalla Helsinkiin piiskaavan lumisateen saattelemana. Tampereen kohdalla keli näytti huomattavasti kosteammalta ja Helsingissä satoi vettä aivan solkenaan. Olin sonnustautunut toppatakilla, sillä ainahan Helsingissä on kylmä. Ei nyt. Sateenvarjo ei kuulunut varusteisiini ja aamulla pöyheäksi kuivattu kampaukseni osoitti lätsähtämisen merkkejä ennen kuin olin kävellyt sataa metriä rautatieasemalta. 

Kammenpyörittäjä, jota ei yleensäkään sää haittaa, oli pukeutunut (tweedinpuutteessa) sarkaan, sillä hän osallistui noin satavuotiaalla Urheilu-pyörällään vuotuiseen WInter TWEED RUN Helsinki-tapahtumaan, joka kerää yhteen sekopäiset innokkaat talvipyöräilijät. Ennen pyöräilytapahtumaa kävimme brunssilla Ravintola Sunnissa. Paikka valikoitui sillä perusteella, että ajojen oli määrä alkaa Senaatintorilta. Tosin kokoontumispaikka vaihtui toisaalle, sillä Senaatintori täyttyi massiivisesta sotilasvalatapahtumasta, eivätkä siinä ilmeisesti Tweed Run-tapahtuman järjestäjät alkaneet (nuorisokielellä sanottuna) ulista, että me oltiin varattu tää ekana, vaan kiltisti siirsivät lähdön Havis Amandan kieppeille. 

Ravintola Sunn mainostaa olevansa auki 365 päivää vuodessa, enkä asiaa epäilekään. Me saavuimme paikalle klo 10.30 tekemäni varauksen mukaisesti ja saimme mainion ikkunapöydän, josta saattoi seurata, miten valatilaisuus eteni Tuomiokirkon aukiolla. Tosin keskityimme sitäkin enemmän täyttämään vatsamme. Söimme 20 euron hintaan runsaan brunssipöydän antimia, emme tilanneet lisähintaisia lämpimiä annoksia listalta. Alkuun nautimme lasilliset proseccoa viiden euron hintaan ja se toi tilanteeseen mukavaa juhlantuntua. Otimme pariin kertaan valikoiman niin suolaisia kuin makeitakin herkkuja. Satuimme paikalle varmaankin aamupäivän vilkkaimpaan aikaan, sillä vadit pääsivät harmillisesti tyhjenemään, eikä niitä ihan samantien täytetty. Pidimme erityisesti savukalan kanssa tarjotusta marinoidusta sipulista ja mikä hämmästyttävää, suodatinkahvista, jota jopa minä otin toisen kupillisen. Olisimme suoneet brunssin hintaan kuuluvan ainakin yhden, vaikka pienenkin lasillisen jotain tuoremehua. Makealtakin puolelta löytyi mukavaa syötävää, arvostin sitä, että kakkuja oli aivan pieninä paloina. Ravintola Sunn oli 50 euron hintainen positiivinen kokemus.

Vesisade ei hellittänyt, kun kello läheni kahtatoista, mutta Havis Amandan liepeille alkoi kerääntyä väkeä vanhanaikaisissa varusteissa ajokkeinaan eri-ikäisiä polkupyöriä. Asialleen omistautuneet pyöräilynharrastajat lähtivät sitten reitilleen, josta Kammenpyörittäjän tiedot olivat vähintäänkin hatarat. Sovimme tapaavamme joskus myöhemmin jossain. 

Minulla oli tapaaminen kahden tätiystäväni kanssa. Olemme toki tätejä sanan varsinaisessa merkityksessäkin, sekä ainakin kaksi jo ikänsäkin puolesta tukevasti elämänsä tätivaiheessa, mutta muutenkin kutsumme tapaamisiamme tätitapaamisiksi. Nimitys juontaa ensimmäiseen, parin vuoden takaiseen tapaamiseemme, jonka aikana istuimme Havis Amandan suihkulähteen reunalla ja eräs pikkupoika juoksenteli ympärillämme. Meillä oli kesäiseen tapaan pullot lähikaupasta haettua siideriä käsissämme ja poika kirmaili ympärillämme iloisesti. Hänen äitinsä neuvoi perillistään olematta häiritsemättä tätejä, joilla näyttää olevan niin mukavaa tekemistä. Äänensävyssä oli jotain hupaisan tuttua, kun ottaa huomioon, missä merkeissä olemme tutustuneet toisiimme. 

Eilen emme istuskelleet Mantan patsaalla vaan siirryimme sisätiloihin vaihtamaan kuulumisia ja kuivattelemaan toppatakkiani. Oli mukava istuskella eräskin tunti parissa Forumin ravintoloista. En ollut aikaisemmin käynyt niistä kummassakaan. Ensimmäisen paikan nimeä en ikävä kyllä muista, mutta jälkimmäinen oli Ravintola Kaarna, jonka kuohuviinitarjousta ja mukavaa sohvaryhmää hyödynsimme hanakasti. Mitäpä sitä ei tekisi suuren bonussaaliin kartuttamiseksi? 

Illan alkaessa pimetä tiedustelin sarkamieheltä, missä hän mahtaa olla ja joko pian tapaisimme ja hän vastasi olevansa jo tulossa. Pian hän saapuikin tervehtimään ystäviäni ja nauttimaan lasillisen kuohuviiniä, josta minun oli jo aivan pakko kieltäytyä. Olimmehan menossa vielä illempana syömään ja pelkäsin välikuolemanvaaraa, koska olimme olleet hereillä aamuviidestä alkaen. 

Tavanomaisen hotellinvalintaruletin tuloksena meillä oli varattuna huone Kaisaniemenkadulla sijaitsevasta Best Westernistä. Olin kyllä edellisiltana vielä halukas vaihtamaan majoitusta, mutta olin kerrankin ottanut varauksen ilman maksutonta peruutusmahdollisuutta. Hotelli oli hieman merkillinen paikka, mutta ilahduin jo siitäkin, että huoneessamme oli ikkuna. Monissa varauspalvelun asiakasarvioissa oli nimittäin moitittu ikkunattomia huoneita! Ehkä ne arviot olivat vitsejä? Huoneemme oli vilkkaalle Kaisaniemenkadulle päin, mutta meitä liikenteen meteli ei haitannut. Kammenpyörittäjä levitteli aavistuksen kostuneet sarkansa kuivumaan ja vaihtoi nykypukimiin ja odottelimme illallisvarauksemme aikaa. 

Joulukuussa kävin ensimmäisen kerran Ravintola Pastiksessa, kun Fiskarsin ja Blogiringin yhteistyökampanja sai päätöksensä. Ihastuin paikkaan oikein kunnolla ja olin siitä asti halunnut mennä sinne yhdessä Kammenpyörittäjän kanssa. Nyt siihen tuli mahdollisuus, kun änkesin hänen mukaansa minilomaselle Helsinkiin.

Odotukset olivat korkealla kuin yläpilvet poutasäällä, mutta lopputulos jäi kuitenkin sinne altostratuksien tasolle. Olin lukenut nettisivuilta, että tähän aikaan ravintola tarjoaa listan ulkopuolisia annoksia, mutta niitä ei edes yritetty myydä meille. Onhan meillä kummallakin suu, jolla kysyä, joten se menee omaan piikkiin. Alkuun ottamamme samppanjalasilliset olivat erinomaiset, samoin alkuruoat, etanat ja simpukat kumpikin olivat todella hyviä. Minulla on tapana kyllästyä simpukoihin muutaman syötyäni ja epäilin nytkin heti kärkeen, että annos on aivan liian suuri. Mitä vielä, söin jokaisen simpukan ja pidin todella paljon currymajoneesista! 

Pääruokina otimme vasikanposkea ja t-luupihvin. Tilasimme myös jaettavaksi paljon kehutut tryffelisuolatut maalaisranskalaiset. Kammenpyörittäjän vasikanposki oli maukasta ja mureaa. Minäkin uskaltauduin maistamaan sen kanssa tarjottua kateenkorvaa ensimmäistä kertaa elämässäni, eikä se ollut ollenkaan paha kokemus. T-luupihvini oli hieman vaatimattomampi tapaus, erittäin hämärässä ravintolasalissa minulla oli suorastaan vaikeuksia hahmottaa, missä kohtaa lihapalasta minun kannattaisi leikellä. Lisänä tarjotut sipulit (?) olivat saaneet ylleen liiaksi suolaa. Perunat olivat muuten mainioita, todellakin oikeista perunoista paikanpäällä tehtyjä ja annokseeni kuulunut béarnaise-kastike toimi niille hyvänä dippinä, mutta nekin oli kyllä suolattu aika rankalla kädellä. 

Miellyttävien tarjoilijoiden suosittelemat viinit olivat todella hyviä valintoja, eikä laseissa kertaakaan ollut kulmia kummastuksesta kohottavia juomia, kuten muutaman viikon takaisen Spis-illallisemme aikana. Myös aterian päättävät espressot olivat hyvät.

Olen koittanut analysoida, miksi emme lähteneet niin ylen onnellisina pois, kuten lähdimme Murusta ja EMOsta. Ravintolan tarjoilussa ja ilmapiirissä ei ollut mitään moittimisen sijaa, paikka oli aivan täynnä ja erään seurueen ilmaantuminen paikalla ennalta ilmoitetun kahdeksan hengen sijaan yhdentoista hengen suuruisenakin aiheutti vain pientä tuumaustaukoa ja tiivistämistä riveissä. Tosin asiakkaiden ei pitäisi noin tehdä ennalta kysymättä. Oli hieman pöhkön näköistä, kun isot miehet melkein kiipeilivät toistensa ylitse rampatessaan ulkona tupakoimassa yhtä mittaa. Olisivat edes istuneet syömässä, kun heille puserrettiin tilaa pöytään. 

Luulen, että varsinainen syy lievään tyytymättömyyteeni on se, etten vieläkään osaa sanoa heti, kysyttäessä tai ilman, jos annoksessani on jotain vikaa. Tai luulen siinä olevan jotain vikaa. Minulle tulee tunne, että mistä minä tiedän, jos näitten pitääkin olla juuri tällaisia. Pelkään nolaavani itseni mussuttamalla jostain sellaisesta, mikä on juuri oikein valmistettu, mutten ole ymmärtänyt oikein. Asiahan on silloin omissa käsissäni, jonka myönnänkin auliisti. Ajatuksiani ei kukaan (onneksi) voi lukea. En sitten tiedä olisiko sitten parempi olla kirjoittamatta näistä kokemuksista. Ehkä olisi, mutta toisaalta, olisi hyvä, jos joku muu samanlaisen ujouden vaivaama rohkaistuisi minua paremmin vastaamaan muutakin, kuin "ihan kiva", jos ravintolassa tiedustellaan, onko kaikki hyvin. Ja nytkin voittopuolisesti Pastis oli myönteinen kokemus ja sen halusin jakaa. Etenkin salin puolen henkilökunnasta on aivan yhtä hyvää sanottavaa, kuin Murussakin. 

Seuraavalla minilomasellamme meillä on pöytävaraus Juureen, jossa olen käynyt kerran muutamia vuosia sitten tavatessani ensimmäisen kerran ystäväni sauvajyväsen. Paikkaan liittyy siis miellyttäviä muistoja ja haluan syödä sielläkin yhdessä Kammenpyörittäjän kanssa. Kokeilulistallamme on myös ymmärtääksemme uudehko Ravintola Lusikka Kampissa, josta en ole lukenut vielä muista blogeista. Olisi hauska kuulla, jos jollakulla on siitä kokemuksia.