Säistä päättävät elimet eivät ottaneet kuuleviin korviinsa toiveitani siitä, että vähempikin riittäisi, noin 25 astetta olisi sopiva. Keskiviikko Virossa valkeni kauniina ja kuumana. Siispä edelleen katto auki ja luu ulkona, se oli päivän sana. Sitä ennen söimme kelpoisan aamiaisen Olümpian ravintolasalissa monien muiden ulkomaanpellejen kanssa, kohvik tuotiin oikein omassa kannussa pöytään ja tarjolla oli kahdenlaisia makkaroita, joista saisi ihan varmasti kunnon nakkiröyhtäisyt myöhemmin päivällä, paljon myöhemmin kuin olisi suotavaa.
Lähdimme etsimään kaikuja menneisyydestä tämän kertaisella minilomasellamme jättämällä Tallinnan taaksemme ja suuntaamalla länteen kohti Paldiskia. Satamakaupungilla on vahva sotilasmenneisyys Neuvosto-Viron ajoilta, siellä sijaitsi suuri sukellusvenetukikohta, jonka toiminta päättyi lopullisesti 20 vuotta sitten. Suurimmillaan Paldiskissa oli noin 20 000 asukasta, nykyään alle 5000.
Jotenkin tuli surku olo katsellessa kaupunkia, joka sijaitsee hienolla paikalla kalkkikiviniemen kärjen tuntumassa. Talot näyttivät suurimmaksi osaksi olevan neuvostoaikaisia ja rapistumaan päin tai jo pahastikin sillä tiellä. Ilmeisen vähäsateinen kesä oli kuivattanut leveän bulevardin ruohikkokaistaleet vaaleanruskeiksi ja kaikkialla vallitsi syvä pysähtyneisyyden tila, joka eroaa selvästi joutilaisuuden tai leppoisuuden tunnelmasta. Ajelimme muutamia katuja ja aina jostain kulmalta tuli vastaan piikkilangoin koristettu betonimuuri. Kaupungista on edelleen laivaliikennettä ainakin Ruotsiin ja ilmeisesti Hankoonkin, mutta kaikenlainen kaupalliseen laivaliikenteeseen liittyvä markkinatoiminta näytti puuttuvan.
Kammenpyörittäjä piipahti kaupassa ostamassa matkalimunaatia ja minä istuksin autossa katsellen paikallisen siwan pihassa liikkuvia ihmisiä. Kun henkilökohtainen limunaativastaavani palasi sanoimme yhteen ääneen, että ihan kaikki puhuvat täällä venäjää, emme muuta kieltä kuulleet kenenkään suusta.
Ajelimme sitten aivan niemen kärkeen ja siellä olevan majakan juurelle. Ranta olikin hämmästyttävä, eivätkä tien ja rantakaistaleen väliin tiuhaan asetetut kolmikieliset kyltit olleet lainkaan tarpeettomia. Kalkkikivitörmä oli erittäin jyrkkä ja erittäin sortumavaarainen, en olisi suurin surminkaan mennyt tien ja törmän väliselle polulle. Vain betoniselta näköalatasanteelta tohdin kurkistaa alas mereen. Kuuma sää, surisevat hyönteiset, monet kuivan maan kukkivat kasvit ja punainen, osin maalinsa menettänyt majakka tekivät paikasta oudon kaihoisan.
Paluumatkan Tallinnaan teimme eri reittiä, kuin tullessa. Tulomatkalla osuimme monen kilometrin tietyöosuudelle, joka pöllysi niin reippaasti, että oli pakko nostaa katto ylös, ettemme saaneet valkoista pölykuorrutusta päällemme. Jo tullessa huomasimme, että viitoitus neuvoi toisen tien Tallinnaan, paljon lähempänä merta kulkevan ja sitä päätimme käyttää paluumatkalla. Se olikin hauska tie, uudistettu suurelta osin joitakin aikoja sitten, mukavan mutkainen ja mäkinenkin tie, jolta aika-ajoin näki vilauksen merestäkin. Kävimme talvella Tallinnan itäpuolella katsomassa Jägalan vesiputouksia ja vähän meitä olisi kiinnostanut nähdä ne näin kesälläkin. Osuimme nyt kuitenkin länsipuolella olevan, melkein yhtä ison Keila-Joan vesiputouksen liepeille. Kaunis paikka kertakaikkiaan!
Palattuamme Tallinnaan yritimme hieman shoppailla, muttei kyllä lainkaan maistunut se homma. Oli niin kuuma ja ruokakaupoissa katselimme hyllyjä ja mietimme, että meillä on tuota ja tuota ja tuota, sekä varsinkin paljon tuota. Mitään viileää vaativaa emme voineet tietenkään ostaa, juustoja jogurtteja olisi ollut kyllä kiva ostaa.
Olin varannut meille pöydän Restoran CRU:sta iltaseitsemäksi. Olin lukenut siitä useita suomalaisten blogaanien postauksia ja nimi oli jäänyt mieleeni. Ehkä keskiviikko oli hieman tiistaita vilkkaampi, sillä CRU:ssa oli jo pienimuotoinen vilske, kun saavuimme paikalle. Saimme valita söisimmekö katuterassilla, sisällä vai sisäpihalla, jota kutsuttiin puutarhaksi. Valitsimme puutarhan.
Tapojemme orjina aloitimme lasillisilla samppanjaa. Saimme heti tietää, että ikävä kyllä vuohta ei olisi listalla sinä iltana, sillä vuohi oli juuri silloin liian vastikään teurastettua, sitä piti vielä odottaa. Juuri kun minä olin katsonut valmiiksi, että nyt poistaisin vuohen to-eat-listaltani ja siirtäisin sen vakioherkkujeni listalle. Eipä auttanut kuin muuttaa suunnitelmaa. Eikä se nyt ihan kamalaa ollut.
Valitsimme listalta kolme ruokalajia kumpikin ja jäimme odottamaan. Saimme odotellessamme kuulua CRUn tummaa leipää, joka olikin aivan tolkuttoman hyvää. Ensimmäisinä ruokana Kammenpyörittäjä otti annoksen, jonka nimi oli Pohjoisrannikko. Se oli silakkaa vaaleanpunaisen suolakivenpalalta tarjottuna. Minun annokseni nimi oli Klassikko ja siinä oli ankanmunaa ja parsaa.
Pääruoaksi Kammenpyörittäjä valitsi villisikaa annoksessa Metsästä... (pisteet kuuluvat annoksen nimeen). Minä otin vuohenpuutteessa Maatilalta-nimisen kananpoika-annoksen.
Jälkiruokina meillä oli Juustoja pohjoismaiden mestareilta ja Chocoholicus, joka tarjottiin vähän merkilliseltä posliinilapiolta. Kammenpyörittäjän juustoille oli kaverina 5 puttonsin Tokaijia ja minun suklaaövereitteni parina portviiniä.
Lopuksi otimme kahvit, jotka olivat asialliset nappikonekupposet. Hintaa CRU-illalliselle tuli 130 euroa. Tarjoilu oli todella ystävällistä ja taitavaa, saimme tietoa annoksista ja viineistä, meistä pidettiin hyvää huolta tuomalla lisää leipää ja kaatamalla ohimennessä hieman lisää vettä. Tässä kävi vähän samoin kuin talvisessa Spis vs. EMO-tapauksessa. Edellisiltainen MEKK-kokemus turhaan vähän himmeni jälkimmäisen CRU-kokemuksen oltua vielä himppasen parempi. CRUn annokset olivat kauniita ja sopivan kokoisia ja ympäristö miellyttävä kauniina kesäiltana. Pidimme tosi paljon!
Lisään tämän postauksen Campasimpukan yläreunasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne olemme keränneet muitakin ravintolakokemuksiamme.
Lisäsin tänään suosikkilistalleni minulle uuden blogin Get away from it all. Kurkatkaa ihmeessä, jollei se muutenkin ole teille jo tuttu. Minä lukaisin sen aamulla alusta tähän päivään ja nyt sitten odotellaan jatkoa!
Jotenkin tuli surku olo katsellessa kaupunkia, joka sijaitsee hienolla paikalla kalkkikiviniemen kärjen tuntumassa. Talot näyttivät suurimmaksi osaksi olevan neuvostoaikaisia ja rapistumaan päin tai jo pahastikin sillä tiellä. Ilmeisen vähäsateinen kesä oli kuivattanut leveän bulevardin ruohikkokaistaleet vaaleanruskeiksi ja kaikkialla vallitsi syvä pysähtyneisyyden tila, joka eroaa selvästi joutilaisuuden tai leppoisuuden tunnelmasta. Ajelimme muutamia katuja ja aina jostain kulmalta tuli vastaan piikkilangoin koristettu betonimuuri. Kaupungista on edelleen laivaliikennettä ainakin Ruotsiin ja ilmeisesti Hankoonkin, mutta kaikenlainen kaupalliseen laivaliikenteeseen liittyvä markkinatoiminta näytti puuttuvan.
Kammenpyörittäjä piipahti kaupassa ostamassa matkalimunaatia ja minä istuksin autossa katsellen paikallisen siwan pihassa liikkuvia ihmisiä. Kun henkilökohtainen limunaativastaavani palasi sanoimme yhteen ääneen, että ihan kaikki puhuvat täällä venäjää, emme muuta kieltä kuulleet kenenkään suusta.
Ajelimme sitten aivan niemen kärkeen ja siellä olevan majakan juurelle. Ranta olikin hämmästyttävä, eivätkä tien ja rantakaistaleen väliin tiuhaan asetetut kolmikieliset kyltit olleet lainkaan tarpeettomia. Kalkkikivitörmä oli erittäin jyrkkä ja erittäin sortumavaarainen, en olisi suurin surminkaan mennyt tien ja törmän väliselle polulle. Vain betoniselta näköalatasanteelta tohdin kurkistaa alas mereen. Kuuma sää, surisevat hyönteiset, monet kuivan maan kukkivat kasvit ja punainen, osin maalinsa menettänyt majakka tekivät paikasta oudon kaihoisan.
Paluumatkan Tallinnaan teimme eri reittiä, kuin tullessa. Tulomatkalla osuimme monen kilometrin tietyöosuudelle, joka pöllysi niin reippaasti, että oli pakko nostaa katto ylös, ettemme saaneet valkoista pölykuorrutusta päällemme. Jo tullessa huomasimme, että viitoitus neuvoi toisen tien Tallinnaan, paljon lähempänä merta kulkevan ja sitä päätimme käyttää paluumatkalla. Se olikin hauska tie, uudistettu suurelta osin joitakin aikoja sitten, mukavan mutkainen ja mäkinenkin tie, jolta aika-ajoin näki vilauksen merestäkin. Kävimme talvella Tallinnan itäpuolella katsomassa Jägalan vesiputouksia ja vähän meitä olisi kiinnostanut nähdä ne näin kesälläkin. Osuimme nyt kuitenkin länsipuolella olevan, melkein yhtä ison Keila-Joan vesiputouksen liepeille. Kaunis paikka kertakaikkiaan!
Palattuamme Tallinnaan yritimme hieman shoppailla, muttei kyllä lainkaan maistunut se homma. Oli niin kuuma ja ruokakaupoissa katselimme hyllyjä ja mietimme, että meillä on tuota ja tuota ja tuota, sekä varsinkin paljon tuota. Mitään viileää vaativaa emme voineet tietenkään ostaa, juustoja jogurtteja olisi ollut kyllä kiva ostaa.Olin varannut meille pöydän Restoran CRU:sta iltaseitsemäksi. Olin lukenut siitä useita suomalaisten blogaanien postauksia ja nimi oli jäänyt mieleeni. Ehkä keskiviikko oli hieman tiistaita vilkkaampi, sillä CRU:ssa oli jo pienimuotoinen vilske, kun saavuimme paikalle. Saimme valita söisimmekö katuterassilla, sisällä vai sisäpihalla, jota kutsuttiin puutarhaksi. Valitsimme puutarhan.
Tapojemme orjina aloitimme lasillisilla samppanjaa. Saimme heti tietää, että ikävä kyllä vuohta ei olisi listalla sinä iltana, sillä vuohi oli juuri silloin liian vastikään teurastettua, sitä piti vielä odottaa. Juuri kun minä olin katsonut valmiiksi, että nyt poistaisin vuohen to-eat-listaltani ja siirtäisin sen vakioherkkujeni listalle. Eipä auttanut kuin muuttaa suunnitelmaa. Eikä se nyt ihan kamalaa ollut.
Valitsimme listalta kolme ruokalajia kumpikin ja jäimme odottamaan. Saimme odotellessamme kuulua CRUn tummaa leipää, joka olikin aivan tolkuttoman hyvää. Ensimmäisinä ruokana Kammenpyörittäjä otti annoksen, jonka nimi oli Pohjoisrannikko. Se oli silakkaa vaaleanpunaisen suolakivenpalalta tarjottuna. Minun annokseni nimi oli Klassikko ja siinä oli ankanmunaa ja parsaa.
Pääruoaksi Kammenpyörittäjä valitsi villisikaa annoksessa Metsästä... (pisteet kuuluvat annoksen nimeen). Minä otin vuohenpuutteessa Maatilalta-nimisen kananpoika-annoksen.Jälkiruokina meillä oli Juustoja pohjoismaiden mestareilta ja Chocoholicus, joka tarjottiin vähän merkilliseltä posliinilapiolta. Kammenpyörittäjän juustoille oli kaverina 5 puttonsin Tokaijia ja minun suklaaövereitteni parina portviiniä.Lopuksi otimme kahvit, jotka olivat asialliset nappikonekupposet. Hintaa CRU-illalliselle tuli 130 euroa. Tarjoilu oli todella ystävällistä ja taitavaa, saimme tietoa annoksista ja viineistä, meistä pidettiin hyvää huolta tuomalla lisää leipää ja kaatamalla ohimennessä hieman lisää vettä. Tässä kävi vähän samoin kuin talvisessa Spis vs. EMO-tapauksessa. Edellisiltainen MEKK-kokemus turhaan vähän himmeni jälkimmäisen CRU-kokemuksen oltua vielä himppasen parempi. CRUn annokset olivat kauniita ja sopivan kokoisia ja ympäristö miellyttävä kauniina kesäiltana. Pidimme tosi paljon!Lisään tämän postauksen Campasimpukan yläreunasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne olemme keränneet muitakin ravintolakokemuksiamme.
Ehdin just hehkuttaa blogissani täkäläisen tähtikokin kauniita annoksia, mutta osaavat ne Virossakin ja paljon halvemmalla!
VastaaPoistaViron hintataso tietysti vierasmaalaista miellyttää. Jos asuisimme lähempänä rantaa, tulisi varmasti käytyä useammin. Niin paljon kiinnostavia ravintoloita löytyy Tallinnasta!
PoistaVau miten kaunis vesiputous ja kauniit ruoka-annokset:)
VastaaPoistaSiinä putouksen yläpuolella oli merkillisen hiljaista, ei yhtään pauhua. Mutta alapuolella pauhu oli melkoinen ja ilma ihanassa vesihuurussa. Ja koko uoma oli täynnä monenlaista kasvia, varmasti todella optimaalinen kasvupaikka kosteuden ja suojaisuuden vuoksi. Niin kaunista!
PoistaTuo Crun kuuluisa tumma leipä on todennäköisesti maailman paras leipä! Muutenkin tosi hyvä ravintola meidän makuun, viimeisimmällä Tallinnan reissulla ei valitettavasti saatu pöytävarausta kun oli mokoma niin täynnä.
VastaaPoistaMinä taas en saanut vuohta kummallakaan kerralla, vaikka kovasti tahtoisin sitä testata, että tykkäänkö :D Tallinnassa on niin paljon hyviä ravintoloita, ettei malttaisi mennä uudelleen samaan paikkaan, vaikka kuinka tykkäisikin.
Poista