Kuuma peruna, maksettu vai saatu

Kolmen ja puolen vuoden ikään ehtinyt blogini on ilmeisesti siinä vaiheessa, että sillä on jonkun verran näkyvyyttä. Pidän Campasimpukkaa edelleen pikkublogina, joskaan en tunne itseäni enää blogaanina aloittelijaksi. Muistan vielä millainen blogin alkutaival oli, miten tarkasti seurasin kävijämääriä ja ilahduin jokaisesta laskurin pyörähdyksestä, kunnes tajusin sen laskevan mukaan myös omat katseluni. Niistä päivistä on jo kulunut aikaa ja kävijämäärien tuijottaminen on onneksi jäänyt vähemmälle.

Kokeilin reilun vuoden ajan blogiyhteisöön kuulumista. Haluni päästä mukaan johtui kahdesta syystä, ensinnä siitä, että tahdoin kun kaikki muutkin olivat (argumentti on sukua lasten mankumiselle siitä, miten kaikki muut saavat olla ulkona yhteentoista arki-iltana) ja toiseksi sen vuoksi, ettei minua pyydetty. Kun minut pyynnöstäni otettiin mukaan, jouduin pian paniikkiin. En osannut, enkä tajunnut, olin pihalla kuin lumiukko ja sen lisäksi tunsin itseni sekä älyttömän vanhaksi, että maalaiseksi, mikä ei yleensä haittaa minua lainkaan, sillä tottahan se on, että olen aika vanha ja maalainen. Korostan sitä, että nämä tuntemukset johtuivat kokonaan minusta itsestäni, ei siitä, etteikö minua olisi autettu ja otettu mukaan toimintaan, kun mukaan pyysin päästä.

Melko pian huomasin, että aikataulutettujen kampanjoiden toteuttaminen oli minulle työlästä. Kerta toisensa jälkeen väsäsin viime tipassa postauksia, joihin en keksinyt mitään omaa näkökulmaa tai ideaa. Lopetin blogiyhteisöön kuulumisen tämän vuoden alussa toivoakseni molemminpuolisen ymmärryksen vallitessa.

Alussa mainitsemani ilmeinen bloginäkyvyys on johtanut siihen, että minuakin lähestytään monenlaisin ehdotuksin. Välillä tippuu usean postin päivävauhdilla monenlaista ehdotusta, joista suurin osa päätyy vilkaisun jälkeen roskakoriin. Sinne päätyvät ehdotukset, jotka eivät oikeastaan ole edes ehdotuksia, vaan saneluja siitä, mitä minun pitää tehdä. Sellaisiin en reagoi mitenkään.

En myöskään lämpene läpinäkyville massakosiskeluille. Maantaina tullut kutsu saapua maistamaan uutuustuuttia Rautatientorille tiistaina klo 12-14, vain nopeimmat ehtivät mukaan, joten varaa pian paikkasi eivät ole minua varten. Olisi aika hassua lähteä Jyväskylästä syömään tuuttia keskellä arkea. Tulisi tuutille hintaa. Ymmärrän sen, etteivät kutsujen lähettäjät välttämättä tiedä kuinka kaukana Helsingistä blogia pidetään. Se vain todistaa, että kutsuja lähetetään isolla holkkumalla.

Olen kuitenkin vastannut joihinkin ehdotuksiin myöntävästi. Olen ollut syömässä muutamaan otteeseen hyvää tai erinomaista ruokaa maksamatta ateriasta itse. Ilmaisia lounaita tai illallisia ei kuitenkaan ole näin kaukana Helsingistä asuvalle. Mieluusti olen maksanut bensiinit, junaliput ja hotelliyöpymiset, jos tarjolla on ollut vaikkapa Pekka Terävän silmieni edessä omin käsin valmistamaa ruokaa. En kirjoita ravintola-arvosteluja, kirjoitan ruokakokemuksiani, mielipiteeni ja kokemukseni eivät ole kaupan. Kun vastaan johonkin ehdotukseen myöntävästi, varmistan sen, ettei minulta odoteta automaattikehuja ja pidän itselläni mahdollisuuden halutessani olla mainitsematta tuotetta tai tapahtumaa. En mielelläni moiti ilmaiseksi saatuja asioita, vaan mieluummin jätän sanomatta mitään. Tällaisia tapauksia ei lopultakaan ole osunut kohdalleni.

Tuotepuolella kiinnostukseni herättämiseen tarvitaan tuote, jonka hankkimistä noin muutoinkin pidän mahdollisena, mutten ole vielä tullut tehneeksi. Koska valmistan ruokaa lihasta, saatan ottaa vastaan sellaisen lihatuotteen, jonka ostaminenkin olisi minulle luontevaa, mikäli sellaista olisi lähettyvillä olevissa kaupoissa myynnissä. En ota enää vastaan tuotteita, joille meillä ei ole käyttöä. Tarjotun tuotteen hinta ei ole oleellista, enkä aina tiedäkään sitä. Siinä tapauksessa, että tiedän tuotteen hinnan, mainitsen siitä postauksessa. En ole kyllä aivan varma, onko se hyvin vai huonosti tehty. Mitään niin arvokasta minulle ei ole koskaan tarjottu, ettenkö voisi sitä halutessani ostaakin. Joku aivan pieni tai edullinen tuote voi olla minulle ennalta vieras, sitä voi markkinoida uusi tai pieni yritys, jonka kiinnostavalle tuotteelle mieluusti toivon näkyvyyttä. En tosin varsinaisesti usko, että juuri minun blogini olisi erityinen mielipidevaikuttaja, tai suureksi hyödyksi firmoille.

Minulle se argumentti, että pitäähän bloggaajan saada työstään palkka, ei ole relevantti. Bloggaaminen ei ole työtäni,  tämä on harrastukseni.  Minua sitoo vain oma moraalini, vain se, mitä minä itse olen valmis tekemään tai kirjoittamaan. Se millaisia kaupallisia piirteitä sisältäviä postauksia blogissani on, voi johtaa siihen, että joku lukija ei halua enää sitä lukea, mutta sellaisiahan maailma on muutenkin pullollaan. Vain häviävän pieni määrä ihmisiä lukee sitä, mitä minä jaarittelen blogissani. Aivan samalla tapaa minäkin alan lukea ja lakkaan lukemasta blogeja, sen mukaan pidänkö niistä vai en. Ainoa tapa, millä ilmaisen pidänkö jonkun toisen blogaanin postauksista on lukea ne ja tulla uudelleen, tai jättää tulematta, jos en pidä.

Sitä pidän kyllä vähän surullisena, jos blogaanille tulee tarve erikseen korostaa, että tämä tai tämä on itse ostettu ja maksettu. Ei heidän pitäisi joutua tuntemaan niin. Luotan ihmisten medialukutaitoon, että he ymmärtävät, mikäli kyse on kritiikittömästä automaattikehusta tai piilomainonnasta. Jos he eivät sitä ymmärrä, ei heille maininta mainostamisestakaan merkitse mitään erityistä. He ovat valmiit sanomaan, ettei se mitään haittaa, vaikka piilomainostetaan.

Tästä pyörästä en ole maksanut senttiäkään, sain sen lahjaksi Kammenpyörittäjältä

PS: Kyllä minä vielä ruokaohjepostauksenkin teen, vaikka edellisestä on jo vierähtänyt monta päivää, nyt ei vaan ole jaksanut ja viitsinyt!