Viisi päivää, kuusi maata

Minun toivelomani ei ole pötköttää rannalla samassa lepotuolissa ja vaihtaa asentoa puolivälissä viikkoa. Minusta lomalla on mukava vaihtaa maisemaa tiuhaan tahtiin ja mitä pitempään saan olla tien päällä, sitä onnellisemmaksi itseni tunnen. Onneksi matkaseurani on samaa sorttia. Keräsin tähän postaukseen kokemuksia tämänvuotisen retkemme ensimmäisistä viidestä päivästä. 

Ensimmäisen varsinaisen matkapäivän aamuna, torstaina ajoimme Tallinkin paatista pihalle minnepä muualle kuin Tallinnaan. Tarkoitus oli suunnata kohti etelää Via Balticaa. Edellisestä kerrasta olikin jo useampi vuosi, se tapahtui vuonna 2001. Viro jäi tällä kertaa hyvin pienelle huomiolle, poikkesimme vain Tallinnan eteläpuolen suuressa Selverissä ostamassa aamupalatarpeita ja tankkasimme auton. 

Tästä saankin ensimmäisen matkahuomioni: 

Tulimme tankanneeksi Virossa tähän astisen matkan edullisinta dieseliä, 1,09 €/l.

Latvia oli meille melkoisen vieras maa, mutta nyt kurkkasimme vähän muutakin kuin Via Balticaa. Kammenpyörittäjä oli katsonut meille pari hienoa museota, joihin löysimme TomTomin avulla hyvin. Ensin kävimme Riian pohjoispuolella olevassa Saulkrastin pyörämuseossa, joka oli sievä ja hyvin järjestetty. Kaikki tähdelliset pyöräilyyn liittyvät esineet oli säntillisesti vitriineissä supisuorissa riveissä. 

Toiseksi kävimme Riian lentoaseman kupeessa olevassa Riga Airmuseumissa, joka oli riemastuttava sekamelska kaikenlaista ainakin löyhästi ilmailuun liittyvää rompetta. Siitä tuli mieleen, että "tein ihan itte museon, tykätkää tai olkaa tykkäämättä" ja mehän tykkäsimme. 

Kävimme lyhyesti myös Riian keskustassa, mutta emme kyllä aivan mahdottomasti siihen ihastuneet pikkukurkkauksella. Näimme aukiolla Dinner in the Sky-konseptin nosturin juuri hinaamassa ruokailijoita taivaalle, mutta kova tuuli pakotti tellingin matalammalle. Riialle täytyy aina uusi mahdollisuus joskus paremmalla ajalla.

Ensimmäiseksi yöksi menimme Jürmalaan, tuolle Latvian rivieralle. Majoituimme mukavaan pieneen hotelliin, jossa meillä oli perhehuoneisto, yhteensä kolme leveää vuodetta ja kaksi televisiota, joista kumpaankaan emme saaneet kuvaa, eikä nettikään toiminut sivurakennuksessa olevassa huoneessamme. Ensimmäisenä iltana nettipuutos ei ollut vielä kovin paha, sillä ravintolassa sentään pääsimme laittamaan pari kuvaa ja viestiä kotikonnuille ja Instaan. Aterian huippu olivat minun tilaamani pelmenit, niitä olisi syönyt vielä lisääkin, vaikkei enää yhtään jaksanut. Ateria kolmelle oluineen ja limsoineen maksoi juuri ja juuri 40 euroa. 

Tämä ei ollut meidän hotellimme, tämä oli liian tyyris

Toinen, Latviaa koskeva matkahuomioni: 

Via Baltica heti Viron rajalta etelään on massiivisen korjaustoimen kohteena, 

tie on tällä erää surkea ajettava. 

Vähän väliä joutuu odottamaan valoihin ja tien "ajokuntoinen" puoli on kuoppainen, 

välillä soralla ja pöllyävä. 

Emme tiedä kuinka pitkälti tätä osuutta on, sillä poikkesimme tieltä museoissa käynnin vuoksi. Osuimme pitkältä matkalta tietöihin toisaallakin, eikä se oikein mieltä ilahduttanut, vaikka teidenkorjaus onkin tietysti tarpeellista. 

Toisen matkapäivän aamuna suuntasimme taas uusille urille. Mielemme teki nähdä Unescon maailmanperintölistalla oleva Kuurin kynnäs. Luonnollisesti Venäjän osuus tästä kauniista paikasta jäi näkemättä, mutta koko Liettuan osuuden kävimme ajelemassa. Alueelle pääsi lautalla Klaipeidan kaupungista, lauttamatka kesti vain viitisen minuuttia ja edestakainen matka maksoi noin 12 €. Ajoimme Liettuan osuuden kärkeen asti Nidan lomakaupunkiin, jossa kävimme katsomassa dyynejä. Paikka lienee suosittu vapaa-ajankohde, paljon väkeä lappoi kannakselle päin perjantai-iltapäivänä. 

Kaliningradin alueen vuoksi meidän oli palattava Via Balticalle matkallamme kohti Puolaa ja pysähdyimme yöksi Kaunasiin (vai sanotaanko Kaunakseen?), josta olin varannut meille huoneet Ibis-hotellista. Hotelli oli niin geneerinen kuin olla voi, mutta haukkui kyllä hintansa. Kävimme illalla järjettömän isossa ja prameassa Akropolis-ostarissa, jolle moni Amerikan mall kyllä kalpenisi, suomalaisista puhumattakaan. Kävimme pizzalla yhdessä ostarin monista ketjuravintoloista ja hinnoittelu teki meille tepposet. Kun tilasi kaksi pizzaa, sai kolmannen ilmaiseksi ja sitten kun tilasi kolme, sai alennusta, joten hetken kuluttua meillä oli kolmelle syöjälle neljä pizzaa. Eipä jäänyt nälkä. Hotellin aamiainen ei saa kehuja, sinänsä herkullisennäköiset makkarat olivat kylmiä, kahvi laihaa ja mehu esanssista. Mitäs läksimme halvan hinnan perässä. Kaunas jäi myöskin hyvin vähälle tutkimiselle, emme olleet mitenkään erityisen lähellä keskustaa, vaikka sana Centre esiintyikin hotellin nimessä.

                                             Kolmas, Liettuaa koskeva matkahuomioni: 

Liettualaiset naiset käyttävät järkeviä kenkiä! 

Tallinnassa näkee hyvin usein hyvin korkeita korkoja eteläisillä sisarillamme

 arkisissakin yhteyksissä, 

mutta niin liettualaiset kuin latvialaisetkin 

naiset näyttävät kulkevan lähempänä maanpintaa ainakin arkimenoissaan.

 Arvostan.

Seuraavana aamuna maa vaihtui Liettuasta Puolaksi ja muistelimme edellisiä rajanylityksiä 15 vuotta aikaisemmin. Siihen aikaan oli Euroopassa suu- ja sorkkatautiepidemia ja meidän täytyi Liettuan ja Puolan rajalla nousta kaikkien, pienten lastenkin, autosta ja astella jonkunlaisen desinfiointialtaan poikki. Näin meidät tehtiin kelvollisiksi ylittämään valtion raja. Muutenkin siihen aikaan sai itäisen Euroopan rajoilla varautua ihan kaikkeen ja rajanylitys oli ripeä, mikäli siitä selvisi alle kolmessa tunnissa. Nyt rajanylitys kävi nopeasti, entinen raja-asema oli purkuvaiheessa ja ajoimme kenenkään meistä kiinnostumatta Puolaan.

Seuraavana kohteena meillä oli hieman Hitler-turismia, mikäli näin provokatiivinen ilmaisu sallitaan. Koska matkamme veisi läpi pohjoisen Puolan, päätimme käydä katsomassa Sudenpesän raunioita. Tämä hämmästyttävä paikka sijaitsee lähellä Ketrzyniä. Kävimme kävelykierroksella bunkkereiden jäänteiden muodostamassa pienoiskaupungissa, joka on nykyisin rauhallista puolalaista metsää. Alueella oli lauantaipäivänä melko paljon turisteja ja puolalaisia tutustujia, mutta paikan suuri koko hajautti väen niin, ettei tungosta ollut. Vierailumme ajaksi sattui aurinkoinen ja lämmin sää. Linnut lauloivat ja perhoset lentelivät ja olo oli samaan tapaan karmaiseva kuin Birkenaun leirillä  kauniina kesäpäivänä vieraillessa.

Sudenpesä ei ollut pelkästään Hitlerin bunkkeri, se oli kokonainen bunkkerikaupunki. Siellä oli aikoinaan niin suuri kirjureiden bunkkeri, kuin omat bunkkerinsa kasinolle, sairaalalle kuin monille Hitlerin lähimmistä alaisista, sekä suuri vierasbunkkeri, yhteensä bunkkereita lienee yli 40. Nyt tuo valtava määrä betonia ja rautaa peittyy hiljalleen metsän alle ja sinne se joutaakin. Ei sitä voine purkaakaan. Kannattaa käydä katsomassa, mikäli sattuu kulmille.

No jaa, ehkä kuvittelin tuon suihkussakävijän tervehdyksen hieman liian kirjaimellisesti, kuva Sudenpesän edustan saniteettilojen oven päältä. Sama ponteva asento oli kaikkien puolalaisten yleisten suihkujen merkkinä

Ennen majoittumista kävimme myös Malborkin linnassa, jossa Kammenpyörittäjä oli lapsena käynyt perheensä lomamatkalla. Sekin kuuluu jo mainitulle Unescon maailmanperintölistalle. 

Yöksi menimme tienvarren majataloon, joka tituleerasi itseään hotelliksi. Siellä oli saapuessamme juuri alkamassa häävastaanotto, joka tuotti illaksi ja alkuyöksi musiikkikavalkaadin vailla vertaa.

Siitä saankin neljännen, Puolaa koskevan matkahuomioni: 

Puolalaisissakin häissä soitettiin Tiputanssi ja hääväki kävi pihalla autoillaan, mutten nähnyt suomalaiskansallista omilla pulloilla vierailua. 

Netti suostui toimimaan majatalossamme kaksi tuntia ja sitten se nyykähti. Onneksi illan ohjelmaksi kelpasi mestareiden liigan loppuottelu puolalaisella selostuksella. Ei se tosin Hobittia ja Kekeä voittanut. 

häävieraiden ja meidän auto majatalon pihassa

Eilen aamulla jätimme häävieraista tyhjentyneen majatalon taaksemme, vain yksi siivoaja oli kömpinyt töihin kahdeksaksi, joten jätin avaimet tiskille. Onneksi olimme maksaneet jo illalla huoneet. Iloksemme lähistöllä oleva iso Tesco oli auki sunnuntaiaamuna jo varhain, ennen yhdeksää siellä oli liha- ja kalatiskitkin täydessä iskussa ja leipomo-osasto puski uutta patonkia. Asiakkaita ei ollut vielä paljon, mutta me saimme aamiaistarpeet nopeasti ja helposti. Söimme aamiaista tienvarren levähdyspaikalla, jolla luvattiin olevan kameravalvonta, joten laitoimme roskat tarkasti roskikseen, vain leivänmurut pyyhimme lintuja varten maahan. 

tämä EI ole pelikaani, vaikka kovasti niin väitin

Puolaa riittikin sitten koko päivän, osan matkaa ajoimme pieniä teitä, loppupuolella matkaa oli isompaa tietää, taisi olla moottoritietäkin. Tankkasimme auton hieman Suomen hintoja alemmalla hinnalla ja saimme tuulilasin perusteellisen pesun viidellä slotylla. Saavuimme Saksaan iltapäivällä ja jatkoimme entisen Harppi-Saksan alueella kohti Rügeniä, jossa tahdoimme nähdä Proran. Pysähdyimme ennen Rügenin saarelle ajamista Stralsundin kaupungissa Nordsee-ravintolan toivossa. Tämän hansakaupungin vanha keskusta on sekin Unescon maailmanperintölistalla. Tästä huolimatta sieltä ei löytynyt Nordseetä, joten jäimme ilman lemppariketjumme kalaruokaa. 

Suuntasimme sitten Rügenille ja sen itärannalle, jossa Hitlerin rakennuttama valtava Proran lomakompleksi on tänäkin päivänä muistuksena erään aikakauden suuruudenhullun ajatuksen toteuttamisesta. Katsoimme paikasta kertovassa museossa pienen filmin Proran historiasta aivan nykypäivään asti ja kävimme kävelemässä rakennusten ympäristössä ja rannalla, jossa oli aina niin äkkihäkellyttävä nudistiosuuskin. Miksihän se osaakin niin yllättää alastomuuteen tottuneita suomalaisia saunakansan jäseniä, kun harmaapäisiä saksalaiseläkeläisiä käyskentelee rannalla ilkosillaan? 

Proran nykypäivä on vähintäänkin sen menneisyyden veroinen kiinnostavuudeltaan. Osaa valtavasta kompleksista kunnostetaan suurella rahalla asunnoiksi toisen pään ollessa lähes raunioina. Vähän surulliselta tuntuu, että rahan voimalla rakennusten ulkonäköä muutetaan merkittävästi. Toisaalta, lienee hyvä, ettei kilometrien mittainen kolossi jää täysin raunioitumaan, vaan sille koittaa uusi elämä. Erilaiset vaihtoehtoiselämän muodot ovatkin eläneet siellä vuosien saatoissa, mutta rakennusliikkeiden ostettua osia paikasta ovat lastentarhat ja muut pienimuotoiset toiminnot saaneet väistyä.

Yöksi menimme Stralsundin pohjoispuolelle pienee merenrantakylään, siellä oli muutama talo, vierasvenesatama ja hotelli, jonka yhteyteen kuului ravintola. Söimme siellä aidot saksalaiset yöunen vievät ateriat, possua, leikettä, pottua ja perunaa. Ei jäänyt nälkä, etenkin kun palanpainikkeena oli puoli litraa olutta. Netti ei sitten tahtonut toimia, yritin tutkia laivayhtiön sivuja paluumatkaa ajatellen, mutta sivut vain la-ta-si-vat ja la-ta-si-vat, tai eivät sitäkään. Aamiainen tässä mukavassa hotellissa oli oikein kelvollinen, vaikkei meillä ollutkaan vielä yhtään nälkä edellisillan pläjäysten vuoksi. Tasan kello 8 olimme valmiit lähtöön suuntana Bremen, monilta käynneiltä tuttu perussaksalainen kaupunki.

Kammenpyörittäjä oli heittänyt arvion, että 400 km matka taittuu neljässä tunnissa ja niinhän se tekikin, sillä alkumatka oli pientä tietä ja loput moottoritietä. Alkuosuus oli hiljaista, mutta Hampurin tienoilla liikenne tuttuun tapaan lisääntyi. Onneksi ei kuitenkaan liikennehilloksi asti, vaan pääsimme kahdeksitoista perille Bremeniin. Olipa mukava pysäköidä auto näppärästi parkkihalliin, sitä iloa ei vaunun kanssa matkatessa ole.

Kävimme kävelemässä vanhassa kaupungissa, missä Raatihuone on Unescon maailmanperintökohde sekin, samoin katsoimme sen vieressä olevaan kirkkoon ja kävimme viimein lounaalla Nordseessä. Siellä oli tavanomainen meininki päällä, ensin ei ollut ketään jonossa, mutta kun me asetuimme tilaamaan, saapui sisälle yhtä aikaa pukumiehiä ja lauma eläkeläisiä, joilla oli kaikilla mahdoton kiire. Niinpä minä sain hätäpäissäni erilaiset perunat, kuin tahdoin, mutta mitäs taas läksin. 

Bremenin jälkeen suuntasimme kohti Hollantia, ajatus oli jäädä yöksi Saksan läntiseen osaan. Matka kuitenkin joutui sen verran rivakasti, että Hollannin raja lähestyi. Pysähdyimme mäkkäriin strategisille pirtelöille, jotta saimme tehtyä hotellivarauksen hampurilaispaikan ilmaista nettiä hyödyntäen. Niin Saksa jäi vuorokauden piipahdukseksi tällä erää.

Viides, saksalainen matkahuomioni: 

Moottoritien varsilla on hyvin ronskeja, liikenneturvallisuuden parantamiseen tähtääviä "mainostauluja", tänään näimme mm. tällaisilla sloganeilla kuvitettuja matkakuvia: "yksi unelmoi, kaksi kuolee", "yksi tauko, kaksi kuollutta". Kuvissa on onnellisen näköisiä ihmisiä autoissaan. Nämä pistävät miettimään, mutta toisaalta ei voi ajatella liikaa tuollaisia, kun on mukana siinä liikennetilanteessa, jossa taaksekatsominen on vähintään yhtä tärkeää kuin eteenpäin katsominen ja jotkut todellakin ajavat yli kahtasataa. Eniten vaarallisia tilanteita taitavat kuitenkin aiheuttaa yllättävät, hitaammin ajavien siirtymiset ohituskaistoille. 

Koska alkumatkamme meni vuorokauden etuajassa, otimme kahdeksi seuraavaksi yöksi nukkupaikat Bussumista, joka on noin 20 km päässä Amsterdamista. Täältä teemme huomenna kokopäivän retken Amsterdamiin ja toivottavasti korjaamme viimekesäisen jätteidentäyteisen mielikuvamme kaupungista. Keskiviikkona matka jatkuu Belgiaan.

Kuudes, hollantilainen matkahuomioni: 

Hollantilainen on ylivoimaisesti eniten nähty ulkomaalainen autoilija ihan missä vain Euroopan maassa. Tietysti heitä on täällä Hollannissa tiet pullollaan,
mutta muissakin maissa useimmin ulkomaalainen auto on hollantilainen.