Helsingissä juoksujalkaa

Viikonloppuna piipahdimme reilun vuorokauden verran Helsingissä. Syynä tähän pikavisiittiin oli eräs polkupyörä. Tai oikeastaan kaksi. Tai vielä tarkemmin ottaen reissu koski kahta polkupyörää ja yhtä paria kiekkoja. 

Olimme Helsingissä jo aamupäivällä, siellä olikin heinäkuisen hiljaista, kadunvarsiin sai auton pysäköityä helposti, eikä missään ollut ruuhkaa. Kävimme vakiopaikoissamme Kaffecentralenissa, Eiringillä ja Chez Mariuksessa. Annan kauppa olikin kiinni tuon lauantain, onneksi Instagram toi seikan tietooni ajomatkan aikana, eikä meille tullut hukkareissua Museokadulle. Kun toimitimme polkupyörän pyöräilytuttavillemme, saimme päivän kolmannet kahvit Formverkillä. Teimme myös illaksi drinkkitreffit ennen päivällistämme. 

Oli mukava kävellä Helsingissä kauniina kesäpäivänä, piipahdimme Classic Bikella, jossa voi ihailla ihania Pashley-pyöriä. Narinkkatorilla oli jonkunlaiset germaanimarketin sponsoroimat grillauskisat menossa, paljon ihmisiä jonotti makkaroita ja ilma oli sakeana savusta. Söimme intialaislounasta Kampissa, sillä päivälliseemme oli aikaa vielä liian monta tuntia. 

Koska hotelliimme ei vielä päässyt, kävimme hankkimassa museokortit Stokkalta, saimme iloksemme ostettua ne Mind&Body-korteillamme, joka on työnantajamme panostus hyvinvointiimme. Menimme saman tien käyttämään museokorttejamme ensimmäisen kerran, siinä poistui yksi aukko sivistyksessäni, kävin viimeinkin Kiasmassa. Mapplethorpen näyttely tuli nähtyä, samoin muut tarjolla olleet taide-elämykset. 

Olin varannut meille huoneen Klaus K:sta ja otimme pienet iltapäivälevot ennen drinkkejä ja päivällistä. Kävimme tuttaviemme tuntemassa salakapakassa. Sepä olikin lysti paikka, oikein henki rapakon takaista kieltolain aikaa, sisustukseen ja ilmapiiriin oli todella panostettu. Nautimme muistoja herättävät drinkit ennen kuin poistuimme asianmukaisesti takaovesta. 

Kun päätimme minilomasestamme, kävin heti tietysti tutkimassa, mitkä Helsingin ravintolat ovat auki kyseisenä iltana ja missä olisi vielä tilaa. Muutama ennalta tuttu paikka oli joko täynnä, tai ansaitulla kesätauolla. Kurkistin Valmiissa pöydissä-välilehden to-eat-listaani ja otin sieltä tarkasteluun Sasson. Hetken kuluttua meillä olikin pöytä varattuna sinne. En sitten sen enempiä paneutunut ravintolaan, kunhan kurkkasin nettisivuja. Ikävä kyllä TOP100-ruokablogit-sivujen haku ei tällä erää toimi, sieltä olen usein etsinyt muiden blogaanien ravintolapostauksia. 

Olen tässä nyt pari päivää sulatellut kokemustamme, enkä oikein tiedä kuinka aiheesta kirjoittaisin. Olen yrittänyt pitää sellaista linjaa, etten mussuta blogissa asioista, joista en ole saanut suutani auki paikanpäällä. Nyt saatan kyllä hieman tehdä niin, sillä Sasso-kokemuksemme on kirkastunut tässä ajan kuluessa, eikä oikein parempaan suuntaan. Myönnän auliisti heti alkuun, että pohjatyöni oli surkeaa, en ajatellut edes ravintolan sijaintia, enkä tehnyt siitä ilmiselviä päätelmiä ennalta.

Ennalta tiesin, että kyseessä on italialaisravintola ja että se on ihan keskeisellä paikalla. Mehän pidämme paljon italialaisesta ruoasta, mutta osoitteen olisi pitänyt kertoa minulle muutakin kuin sen, että siitä on lyhyt matka hotelliin. Sasso oli fiinimpi, kuin olin älynnyt, sisustukseltaan ja ilmapiiriltään. Emme olleet kuitenkaan alipukeutuneita, kaupunki oli täynnä suureen voimistelutapahtumaan tulleita ulkomaalaisia, verkkatakkisia ja -pöksyisiä ihmisiä oli Sassossakin monta seuruetta, eikä meillä sentään ollut yllämme pariskuntatuulipukuja. 

Olen aiemminkin sanonut, että pidän melko neutraalista tarjoilusta. En osaa olla kovin hövelisti palveltavana, mutta välinpitämättömyyskään ei ole mukavaa. Sassossa henkilökuntaa oli paljon, heitä pyöri salissa kiitettävästi, palvelua ei joutunut odotettelemaan. Tarjoilijasta riippuen palvelu oli aavistuksen yliystävällisestä niin hiljaiseen, että täytyi kysyä uudelleen, kun emme saaneet selvää, mitä annoksista kerrottiin. 

Otimme neljän ruokalajin Menu Sasson viinipaketilla. Viinien hinta oli muuten todellisuudesssa kympin halvempi kuin verkkosivulla, mikä oli mieluisa yllätys. Alkuun pyysimme samppanjaa, kuten aina. Meille tuotiin italialaista kuohuviiniä. Se oli  kyllä hyvää.

Alkuruokana oli lupauksia herättävä Mangoldisalaattia ja quartirolo-juustoa. Annos oli mukavan näköinen, suuren puoleinen, mutta olihan meillä nälkäkin. Maku oli pikkuisen valju, jos uskallan sanoa. En ollut ihan varma mitä mustaa annokseen oli murusteltu, Kammenpyörittäjä arveli sen olevan hienonnettua oliivia, jonka maun olinkin sitten maistavinani. 

Priminä meille tuotiin Maccheronia, tomaattikastiketta ja mondeghili-lihapullia. En tiedä vinksahtiko jotain mielessäni siinä vaiheessa, mutta minusta lihapullat olivat hieman kuivia, pasta oli kyllä hyvää. Sekään annos ei ollut pieni, mutta italialaisravintolassahan sitä oltiin. 

Pääruokana oli Anjovisvoissa paistettua haukea ja sitruunapolentaa. Emme kumpikaan ole yleensä innoissamme polentasta, mutta kun tarjolla oli haukea, halusimme antaa polentalle mahdollisuuden. Annoksessa oli kalamureketta, muistelisin senkin olleen haukea. Polenta oli varmastikin valmistettu oikein ja se näytti hyvältä, mutta en vain vieläkään pidä sen suutuntumasta. Se ei tietenkään ole kokin, eikä ravintolan vika. Mureke oli hyvää ja sen rakenne oivallista. 

Olen miettinyt pääni puhki, että olenko nyt totaalisesti television lukemattomien ruokaohjelmien ja kokkauskilpailujen pilaama ja sokaisema. Niissä tuntuu olevan ruoanlaittajan synneistä suurin, jos tuomari joutuu kaivelemaan ruodon suustaan. Olen syönyt aika paljon erilaisia kalaruokia ravintoloissa parin viime vuoden aikana. En muista, että kertaakaan olisin saanut ruotoa suuhuni ravintolassa ja kun sitä sattuu omissa kokkauksissani, olen siitä hyvin harmissani. Nyt minun haukipalani oli sen verran ruotoinen, että lautasen reunalle tuli oiva kokoelma kalan piikkejä ennen kuin lannistuin ja jätin kalan kesken. Kammenpyörittäjä oli onnekkaampi, hänellä ei ollut yhtään ruotoa. 

Tiedän sen, että kalassa on ruotoja, etenkin hauessa. Osaan syödä kalaa niin, etten hönkäise mahdollisia piikkejä kurkkuuni ja tiedän, ettei aina kaikkien ruotojen poistaminen ole mahdollista. Mutta toivoisin, että kun minulta kysytään mitä pidin annoksesta ja osoitan ruotokokoelmaa lautasen reunalla, ei vastaus olisi iloinen "kalat nyt on sellaisia". Olisin ollut tyytyväisempi ihan pieneenkin pahoitteluun. 

Jälkiruoka oli Torronesemifreddoa. Annos oli kaunis ja mukavan mansikkainen, sopi hyvin kauniiseen kesäiltaan. 

Olimme jälkiruoan kohdalla kahden vaiheilla, ottaisimmeko kahvia. Emme nähneet millainen kahvikone paikassa oli, joten päätimme jättää kahvin väliin, sillä olisi todella keljua saada italialaisravintolassa kahvia, joka ei ilahduttaisi. Jotenkin ei tuntunut hyvältä idealta kysyä, millaisella koneella espresso Sassossa tehdään. 

Lasku oli kahdelta hengeltä 225 euroa. Siinä alkujuomien osuus oli 32 euroa, joka on minusta vähän koppava hinta kuohuviinille, etenkin kun tilasimme samppanjaa. Muuten viinit olivat sopivia, kaadot suurehkoja. 

Kävelimme hämärtyvässä illassa hieman kiertotietä hotelliin, halusimme nähdä mikä oli meininki muutamissa aiemmin kokeilemissamme ravintoloissa. Emo oli kesätauolla, Spis ilmeisesti remontissa. Juuressa ja Pastiksessa oli mukavasti väkeä. Passion tiesimmekin olevan kiinni nyt. 

Mietimme Sassoa illalla vielä ja eilenkin kotimatkalla. Yleensä pienet pettymykset hälvenevät seuraavaan päivään mennessä, etenkin jos on kyse uudesta ravintolasta. Nyt tuntui, että kävi päinvastoin. Italialaisravintolan kokemus ei ollut kovinkaan voimakas, ilman pasta-annosta Italian olisi voinut unohtaa kokonaan. Myönnän edelleen, että olin valinnut ravintolan meille liian vähän taustatyön jälkeen. Ymmärrän, että ravintolan sijainti on sellainen, että siellä ei kympeillä syödä, mutta kun lasku on kolmatta sataa neljästä ruokalajista juomineen, olisin toivonut jotain enemmän, jotain italialaisempaa. 

Klaus K oli toisellakin kertaa mukava paikka majoittua. Tällä kertaa meillä oli huone Bulevardin puolelta ja hauskanpitäjien ääniä kuului kadulta aina neljään saakka ja kuudelta sitten aloittivatkin katuremonttimiehet kivenkilkuttelun. He kyllä pistivät pillit pussiin kahdeksalta sunnuntaiaamuna, meteli ei sinänsä meitä häirinnyt, olipa kaupunkielämän merkkejä maalaisten korviin. Edellisellä kerralla söimme Klaus K:ssa aamiaista italialaispuolella, nyt skandinaavisella. Sekin oli aika hyvä, pekonin laadusta en voi sanoa sanaakaan, sillä sitä ei ollut. Leikkeleet ja mehut olivat mainioita. 

Kotimatkalla poikkesimme vielä hakemaan Kammenpyörittäjän ostamat kiekot johonkin polkupyörään, jota meillä ei ehkä vielä ole. Meillä oli tiedossa iltapäivällä tuttavaperheen nuorimmaisen rippijuhlat, joten emme pysähtyneet edes tavallisille Heila-ostoksille. Tour de Francen yhdeksäs etappi joukkueaika-ajona sai huomiotamme iltasella.  Ruoanlaitto kuitattiin hyvin pikaisella kanapastalla, jossa ranskalaisinta oli se, että Ranska on Italian naapurimaa.

Vaikka ravintolakokemus ei noussutkaan sfääreihin, oli nanolomasemme oikein onnistunut, saimme tehtyä aivan kaikki toivomamme ostokset ja tapasimme mukavia ihmisiä, sää suosi ja kesäinen Helsinki näytti parhaita puoliaan. Liitän postauksen Campasimpukan yläreunassa olevalle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne olen kerännyt muitakin ravintolakokemuksiamme.

Voi kun se maali jo kuivuisi!