Tähtilounaalla

Pidän itseäni jo melkoisen taitavana sullomaan kaikkea mahdollista pieneen aikaikkunaan. Kun lähdetään pikkureissulle, se koristellaan mennen tullen lisäpalasilla. Miksi jättää hyödyntämättä risteilyn etu- ja takareunat? No ei miksikään! Ennen merellistä minilomaamme lounastimme sydäntälämmittävästi Juuressa ja risteilyn jälkeen nautimme niin hengen- kuin sielunravinnostakin ennen iltapäiväistä kotimatkaa. Joskus olen tosin tunkenut liikaa paljon liian lyhyeen toviin ja saanut meille ähkyisen olon, etenkin syömisen suhteen. En tarkoita pelkkää ruoan määrää, vaan kokemusten turhaa pakkautumista. 

Tällä kertaa olin kaukaa viisas (kukapa kehut osaisi paremmin sommitella kuin blogaani itse?) ja sijoitin kahden Helsinki-lounaan väliin pienen risteilyn niitä erottamaan. Vai meniköhän se toisinpäin? Tästä tosin seurasi se, että vahdimme paluumatkan aamuna toistemme suupaloja laivan sinänsä hyvällä aamiaisella, sillä aamiais- ja lounasaikojen välissä oli rajallinen. Tosin aika lienee aina rajallinen, jollain tapaa. Tietysti oli järkevämpää laskea toisen suupaloja, ei omiaan, sillä mikä onkaan helpompaa kuin syöminen ja neuvominen? Ei juuri mikään. Niitä voi tehdä niin kätevästi samaan aikaankin. Kas näin se käy:

- Sinun ei kannattane ottaa tuota pekonia. Muistathan, että lounaaseen on vain kolme tuntia, sanoi nainen aviomiehelleen ja nakkasi sanojensa välissä suuhunsa vielä yhden viipaleen parjattua kestomakkaraa.

- No en ota, mutta jätä sinäkin puolet tuosta kokkelista, tai ainakin tuo kananmuna syömättä, menee lounas ihan hukkaan, vastasi mies kurkottaessaan korista vielä yhden croissantin.

- Viitsitkö tuoda minulle samalla, kun haet itsellesi kevyttä vesimelonia vielä pari noita kakkupaloja, ne näyttävät niin hyviltä?

-Ota sinä vain yksi, minä en ottanut niitä vielä ollenkaan.

Sulassa sovussa kävelimme ulos laivasta taas pikkuisia matkalaukkujamme perässä vetäen ja suunnistimme suoraan hylkäämään ne pikkuiset matkalaukut rautatieaseman säilytykseen. Loogista, sillä kotimatka alkaisi Kampista. Pikkujuttu, pintahaava. 

Hankimme aiemmin tämän kesän hittituotteen, Museokortin, jota olemme käyttäneet jo muutamia kertoja. Omani on kyllä homehtunut lompakossani muutamia kuukausia, en sitten heinäkuisen Mänttä-Vilppula-nanolomasen jälkeen ollut käyttänyt korttia kertaakaan. Nyt kortit kaivettiin esille, sillä ennen lounasta oli vielä 90 minuuttia aikaa, se täytyi käyttää tehokkaasti, energiaa kuluttaen. Mikäpä siihen kävisi paremmin kuin museokävely? 

Ateneumissa on tällä hetkellä upea Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttely, suosittelemme sitä lämpimästi, mikäli ette vielä ole ehtineet käydä katsomassa sitä, se on nähtävillä aina ensi tammikuun loppuun asti. Näyttely on todella laaja niin kuvien määrän suhteen kuin ajallisestikin, Cartier-Bressonin ura oli todella pitkä ja monipuolinen. 

Taidepläjäyksen jälkeen olimmekin valmiit lounaalle, tarkkaan lasketut suupalat olivat sen verran laskeutuneet, että saatoimme siirtyä minilomasen viimeiseen kulinaariseen osuuteen. Nyt oli aika kokeilla ensimmäistä kertaa Michelin-ravintolaa kotimaassa. Aiemmat tähtisikermämme olimme nauttineet Modenassa ja Berliinissä, mutta nyt suuntasimme Pohjoisesplanadille Oloon. Samaan ravintolaperheeseen kuuluvissa Emossa ja Göstassa olimme syöneet muutamia kertoja, minä olin myös yksityisillallisella Pekka Terävän hoteissa viime joulun alla. Niinpä tiesimme, että nyt saisimme hyvää ruokaa plus jotain enemmän, olihan kyseessä Michelin-tähden ravintola. 

Olen ennenkin puhunut siitä, miten minua jännittää, kun olen menossa hyvään ravintolaan. Niin minua jännitti nytkin, lähinnä vaelluskenkieni vuoksi. Lohdutin itseäni sillä, että kyseessä oli lounasaika, syksyinen kylmä ilma jne. Illalliselle en menisi sellaisissa jalkineissa. Kengistäni huolimatta saimme ystävällisen vastaanoton ja ohjauksen ravintolan kulmapöytään, josta näkyi punainen laiva, ei se miltä juuri olimme kävelleet ulos. 

Olon lounas muodostui neljästä ruokalajista, sen lisäksi asiakas voi halutessaan tilata annoksen juustoja. Me tyydyimme neljään ruokalajiin. Talossa leivottu rapeakuorinen briossi kahdella erilaisella voilla tuotiin heti pöytään ja siitä alkoikin sellainen murustelu, että oksat pois. Mutta niin murusteltiin muissakin pöydissä. Hyvä leipä kuuluu hyvään ateriaan, sanokoot karppaajat vaikka mitä, kuten esimerkiksi höttö tai hiilari. 

Keittiö tervehti meitä katajanoksille asetelluilla minitartareilla, joissa oli mukava metsäinen tunnelma. Ensimmäinen ruokalaji oli (menusta luntattuna) Sokerisuolattua siikaa, osteria ja forellin mätiä. Toisena ruokana oli Westkärrin karitsaa ja karamellisoitua lanttua. 

Pääruoan nimi oli Oulujärven kuhaa, Malmgårdin emmeriä ja kaalia. Jälkiruoka oli Tyrniä, valkosuklaata ja mallasta. Aterian viimeinen suupala oli ylimääräisenä tuotu hauska minikokoinen "piparnakkeli" keksimurujen päältä tarjottuna. 

Kokonaisuutena Olon lounas oli matka, jolla ei ollut harhapolkuja. Annosten kauneus ja keveys yhdistettynä syviin makuihin, kuten vaikka karitsa-annoksen liemessä tekivät ateriasta muistettavan. Tarjoilu oli kaikenaikaa ystävällistä ja paikan luonteelle sopivan etäistä. Tahti oli melko nopea, olimme ulkona ravintolasta vähän yli tunnissa, mutta ei meille hoputettu olo tullut. Neljän ruokalajin lounas maksoi 49 euroa hengeltä, saimme melkein toisen mokoman kulumaan juomiin. 

Olo oli lounaskokemuksena miellyttävä ja sai toivomaan tilaisuutta joskus sonnustautua kenkiin jotka saa suosiolla pöydän alle piiloon hieman paremmin ja nauttimaan kokonaisen illallisen tuossa ilmapiiriltään ja sisustukseltaan viileän tyylikkäässä ravintolassa. Muttei ennen kuin olemme käyneet kokeilemassa monta muuta paikkaa ja Passiossa ja Juuressa taas muutamat kerrat. Oikein hienoille ravintoloille ja niiden hienoille annoksille on aikansa ja paikkansa, mutta liikaa sellaista ei pidä, eikä haluakaan kokea. Keittiötaikaa saa kyllä edullisemminkin lautaselleen, joskus jopa omasta keittiöstä, vaikken millään muotoa koitakaan verrata omia keitoksiani Michelin-kokkien tuottamiin taideteoksiin. Hinnanmuodostukseltaan pidin Olon lounasta hyvänä, kyllä taidokkaista ja mauiltaan virheettömistä aterioista pitää maksaakin. Olisi tyhmää valittaa kalliinpuoleista laskua, muistaakseni aivan itse varasimme pöydän ja kävelimme sisälle, kukaan ei meitä pakottanut. 

Muistatteko kun tunnustin kesällä käyneeni Kiasmassa vasta tuolloin ensi kertaa? Tähtilounaan jälkeen meillä oli vielä aikaa ennen bussin lähtöä, joten menimme Museokortit ojossa Kiasmaan, siitähän on tullut siis jo aivan paha hyvä tapa. Siellä on tällä hetkellä aivan mahtava Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu-niminen näyttely, jota voi suositella kyllä ihan jokaiselle. Sekin jatkuu aina ensi tammikuun viimeiseen päivään asti. Aion käydä katsomassa sitä uudelleenkin, mikäli ennätän Helsinkiin vielä tänä vuonna. 

Käytimme nyt ensimmäistä (no, Kammenpyörittäjä melkein toista kertaa) Onnibus-yhteyttä mennen tullen. Se oli hinnaltaan kaikkein edullisin ja aikatauluiltaan järkevin. Enpä muista milloin olisin viimeksi  matkustanut pitempää matkaa bussilla, mutta näissä uusissa punaisissa busseissa matka kyllä joutui leppoisasta ja ennen kaikkea mukavasti. Suosittelemme sitäkin, mikäli sopivia reittejä on ulottuvillanne. Pidän kyllä junistakin (niillä matkustaessa näkee seutujen takapihoja mukavasti) ja tietysti omalla autollakin kulkemisesta, mutta välillä on mukava olla vailla pysäköintiongelmia, tai junanvaihtoja Tampereella. Lentokoneesta nyt ei kannata puhuakaan, meidän kylältämme on surkeat lentoyhteydet, vaikka kai pitäisi kehua sitäkin vaihtoehtoa, jollei muuta niin palkkapäivänä.

Tämän missasimme, mutta mitä on joukkoistava?

Lisään tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyville välilehdille Valmiissa pöydissä, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme ja Poissa kotoa, jossa on kokoelma erilaisia reissupostauksia.