Päivällistä ja teatteria

Viime lauantaina olin työkavereitten kanssa päivällisellä ja teatterissa. Olin varannut Karmiinalle, The Cakebossille ja minulle pöydän Harmoonista, sillä se on kaupunkimme ravintoloista se, jossa varmasti ehtii syödä sekä hyvin, että riittävän ripeästi, mikäli on ajastettua menoa ruokailun jälkeen. Olimme Harmoonin ovella pikkuisen liian aikaisin, se vasta aukesi kello 16, joten poikkesimme lasillisille hieman ylemmäs katua Hemingways-bar&cafeeseen. 

kuvallinen todiste juomastani kuohuviinilasillisesta

Niinpä olimme myöhässä noin 12 minuuttia Harmooniin saapuessamme. Meni vielä toleransseihin, mutta minä sitten kyllä inhoan olla myöhässä. Se ei sovi luonnolleni lainkaan. Valitsimme melko ripeästi vielä tämän kuukauden listalla olevan venäläisen menun. Söimme viime vuonnakin paikan venäläisen menun Kammenpyörittäjän kanssa ja muistan sen olleen oikein hyvä. Tilasimme myös menuun sovitetut viinipaketit. Muistin sanoa, että meillä on menoa ruokailun jälkeen, sillä ravintola alkoi täyttyä ja kello seitsemän lähestyi hyvää vauhtia. Tarjoilija lupasi pitää ripeää tahtia yllä ja me lupasimme haarukoida myös reippaasti.

Aivan alkuun saimme pienet keittiöntervehdykset. En nyt kyllä millään muista, mikä tuo pieni sievä palanen tarkalleenottaen oli, mutta jonkunlainen pâté ehkä. Talon leivän kanssa se sopi hyvin. Alkuruokana oli borssikeittoa, joka tuotiin pöytään erikseen kannussa, josta sitä kaadettiin kauniisti aseteltujen lisukkeiden ympärille. Lautasella oli valmiina jo todella mureaa naudanrintaa, vuolukermaa ja juustokeksiä. Väliruokana oli mitä maistuvimmat perunablinit perinteisine kumppaneineen, mädin, sipulin ja hunajasmetanan kanssa. Pääruokana oli lammassaslik, jonka söin sellaisella ruokahalulla (ja hieman kiirehtien koska kello oli jo melkein sata), että unohdin ottaa annoksesta kuvan. Ennenkuulumatonta! Mutta vakuutan, että harvoin lammas on lautasellani ollut noin mureaa. Jälkiruokana oli vatruska ja sen kanssa kirsikkajäätelöä ja rahkaa. Tytöt ottivat myös kahvia. 

Meille tuli kun tulikin hieman kiire, vaikka olin varannut kolme tuntia aikaa ruokailun aloittamisen ja teatteriesityksen alkamisen väliin. Saimme laskun nopeasti, kun pyysin sen heti jälkiruokien tullessa pöytään. Minun osuuteni päivällisestä oli 79 euroa. Jälkiruoka oli minusta hieman rauhaton kokonaisuus, mutta muut aterian osat olivat hyviä. Viinit olivat miellyttäviä ja sopivat hyvin venäläisiin makuihin. Oli todella mukava nähdä, että ravintola oli lähes täysi ja ihmiset näyttivät viihtyvän. Olen syönyt nyt Harmoonissa aika monta kertaa niin lounasta kuin päivällistäkin, enkä ole kertaakaan lähtenyt pois pettyneenä. Tarjoilu on juuri sellaista mistä pidän, ystävällistä, pönötysvapaata, eikä pikkuiset erehdykset tai unohdukset vie maata merelle. 

Teatteriesitys, jonka olimme valinneet katsottavaksi oli Jyväskylän Kaupunginteatterin Juhlista Jaloin. Minun osuuteni valintaan oli sanoa, että mikä esitys ja aika vain käy minulle, joten en tiennyt mennessäni muuta kuin, että kyseessä on komedia. Oli oikeastaan aika hauska mennä teatteriin niin, ettei tiedä lainkaan mitä tulee näkemään. 

Esitys sai ensi-iltansa viime vuoden lopulla ja nyt salissa oli varmasti yli puolet tyhjää. Sellainen aina hieman latistaa tunnelmaa jostain syystä. Nyt kun esirippu nousi, huokaisin ihastuksesta. En ole käynyt Jyväskylän Kaupunginteatterissa kovinkaan monta kertaa, varmaankin alle 10 ja olin tottunut siihen, että lavasteet ovat olleet erittäin minimalistiset jokaisella kerralla (ooppera Don Giovannin lavasteet olivat poikkeus tässä, nekin olivat melko näyttävät).

Juhlista jaloin oli lavastettu upeasti, aivan lavan täydeltä englantilaista kotia juhla-asussaan. Koska en tiennyt näytelmästä mitään, minulla meni noin vartti päästä kärryille tapahtumista. Näytelmä oli sijoitettu 1970-luvulle, mikä näkyi lystikkäästi asuissa ja kampauksissa. Ne toivat mieleen lapsuuden liiankin hyvin. Henkilöhahmot toistivat toistensa nimiä ahkerasti, että katsojat pääsisivät selville kuka kukin on, mutten nyt enää muista kuin Cliven nimeltä. Vaikka esitys on ollut ohjelmistossa jo kolmisen kuukautta jotkut näyttelijöistä hieman kompuroivat vuorosanoissaan, verbaalitykitys vähän kärsii, kun sanat puuroutuvat. 

Näytelmässä tapahtui verraten vähän, siinä enimmäkseen puhuapälpätettiin taukoamatta, välillä kahta keskustelua eripuolilla lavastusta, mutta meille simultaanikapasiteetin kuningattarille se ei tuottanut mitään tuskaa. Tavanomaiset ihmiselämän vaikeudet parisuhteissa, alkoholinkäytössä, perhejuhlissa ja sukulaisuussuhteissa olivat esillä ja paikoin oikein herkullisestikin. Ihmiset kiipesivät yläkertaan ja ravasivat alas, huusivat toisilleen rappusissa ja komentelivat toisiaan kuin vain pitkään toisensa tunteneet ihmiset, jotka eivät välttämättä lainkaan pidä toisistaan, mutta joihin ovat tottuneet ja pitävät itsestään selvänä, että joulu vietetään yhdessä. 

Pidin siitä, että perheeseen kuuluneita lapsia ei varsinaisesti nähty lainkaan ja siitä, miten kohtaukset muutamaan otteeseen päättyivät lavan pimenemiseen ja siihen, että näyttelijät ja tarpeistonhoitajat siirsivät rekvisiittaa pois ja paikalleen silmiemme edessä rauhoittavan musiikin soidessa. Ensimmäisen näytöksen loppu oli riemastuttava ja sai yleisön taputtamaan.

Kuva lainattu luvan kanssa Jyväskylän Kaupunginteatterin kuvapankista

Toinen näytös oli sitten hieman väsähtänyt alusta asti, alun nousuvoittoinen tunnelma jollain tapaa lässähti, eikä tarina varsinaisesti enää edennyt. Pitkä kohtaus, jossa lapseton sukulaissetä valmisteli nukketeatteriesitystä lapsille oli minun silmääni suorastaan kiusallisen pitkä, mutta toisaalta se korosti miten kiusallisia tuollaiset esitykset oikeastikin ovat. 

Seurueen ainoan varsinaisen vieraan, nuoren kirjalija Cliven osuus näytelmässä oli hauskin. Hän joutui lähes kaikkien naisten ahdistelemaksi ja pyöritettäväksi, mikä ei aivan koko aikaa kyllä pysynyt hauskana, vaan kääntyi noloksikin, varmaankin tarkoituksellisesti. Näytelmän kieli oli melko rehevää, siinä kiroiltiin ja puhuttiin ronskisti panemista, mitä ei sentään ihan tehty lavalla. 

Näytelmän loppu oli hieman merkillinen, en minä eikä oikein muukaan yleisö tainnut tietää, että nyt se loppui. Näyttelijät kävelivät viimeisten vuorosanojen (joita en muista, enkä oikein edes sitä mitä tapahtui) jälkeen lavasteisiin ja sitten juoksivat takaisin ottamaan vastaan taputuksia. Siitä nyt sentään minäkin tajusin, että esitys oli ohitse. Suosionosoitukset olivat vähintäänkin laimeita ja jatkuivat vain kahden kumarruskierroksen verran.

Ennen kotiinpaluuta kävimme vielä Figaron viinibaarissa lasillisilla juttelemassa esityksestä, päivällisestä, työasioista, matkustamisesta ja vaikka mistä. Tällaiset illat työkavereitten kanssa ovat mukavia, vaikka olisikin vuorotteluvapaalla.

Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme.