Ette te minusta vielä päässeet

Nyt elämäni kävelyretki on ohitse. Camino Frances ja seitsemän viikkoa pois kotoa on takana. Tulin kotiin aamulla varhain ja ennen kuin jaksoin mennä edes ruokakauppaan (mitä ruokabloggaaja aina jaksaa tehdä, vaikka pää kainalossa), oli pakko ottaa pikku nokoset omassa vuoteessa.  Oli laitettava pää omaan tyynyyn, kietouduttava oman peiton omaan puolikkaaseen oman Kammenpyörittäjän selän taakse. Hän oli minut tuonut kotiin eeppiseltä matkaltani ja olimme täysin poikki, kun kotipiha oli viimein saavutettu. Olin nukkunut hyvin kaikki yöt reissulla, mutta nyt kotona jalkojani särki ja uudet lihakset säärissäni kramppasivat ja näin niin häröjä unia, että oli viisainta herätä parin tunnin kuluttua. 

Sitten päivä olikin yhtä vilskettä, ruokakauppaa, rakkaiden lasteni tapaamista, pyykinpesua, lutikkavaaran arviointia, vaelluskenkien pesua ja muuta kotiinpaluuseen liittyvää puuhaa. Giro d'Italiaa katsoimme ohimennen ja puolella silmällä, enkä vielä ole kartalla kaksi etappia ajetusta kilpailusta. Ruokaakin laitoin jo ensimmäistä kertaa sitten pääsiäisen alusviikon. En italialaista, en parsaa, enkä broccoliiniä, vaan tortilloja. 

Huomenna alkaa kotiinpaluun akuuttivaiheen jälkeinen tila, jossa puretaan mielestä monenlaisia tuntemuksia ja ladataan kuvia, perkataan kuvakansioita (tunaroin kuvat neljään kertaan puhelimesta koneelle) ja rasvataan kenkiä. Silloin on myös aika paneutua seuraavaan merkkitapahtumaan, Campasimpukan viisivuotiseen taipaleeseen. Tasan viisi vuotta sitten aloitin tämän blogin ja nyt on kuudennen vuotuisen kolmiosaisen ruokahaasteen aika. Myöhemmin tulevalla viikolla blogiin tulee arvonta ja pientä muistelua Campasimpukan ensimmäisistä viidestä vuodesta ja joistakin ajatuksista, mitä blogilta toivon tulevaisuudessa. Myös ruokaohjeiden kokeileminen palaa kuvioihin.