Skandikierros osa 3, Käsivarren ja napapiirin kautta kotiin

Tiedän kyllä, että Suomi ei varsinaisesti kuulu Skandinaviaan, mutten halunnut muuttaa otsikointia kesken reissun edes Fennoskandiaksi. Postaussarjan ensimmäisessä osassa seikkailimme Pohjanmaan kautta Ruotsiin ja toisessa osassa Norjassa. Tässä juttusarjan päätösosassa kuljimme Suomen Käsivarren kautta minun synnyinseudulleni Rovaniemelle ja valuimme alamäkeen kotia kohti.

Kumpikaan meistä ei aikaisemmin ollut käynyt Käsivarren Lapissa, jonne ajoimme Norjan Skibotnin suunnasta perjantaiaamuna melko aikaisin. Olimme seisseet tietyöjonoissa muutamaan otteeseen ja ihailleet niin Norjan kuin Ruotsinkin lumihuippuisia tuntureita, ei kai niitä taideta ihan vuoriksi sanoa? Rajanylitys oli oikein huomaamaton, vain kyltti jossa kerrottiin saapumisesta Suomeen ja Euroopan Unioniin ja pieni tulliasema, jossa ilmeisesti myös rajavartiolaitos majailee.  

Isäpuoleni oli kertonut, että tie on huonokuntoinen koko tieosuudella ainakin Kittilään asti, mutta kuivalla kelillä sitä ei varsinaisesti huomannut. Pysähdyimme Kilpisjärvellä tankkaamaan automme ja säiden haltija oli sen verran suopea, että saimme vilauksen niin järvestä kuin Saana-tunturistakin sumun ja pilvien rakosista. Huoltoaseman ravintolassa kerrottiin mainoksen mukaan olevan myytävänä hampurgereita, joka oli jotenkin mukavan liikuttavaa. 

Päivän nähtävyytenä meillä oli Järämän sotahistoriallinen muistomerkki Tunturi-Lapissa.  Siitä käytetään myös nimeä Lätäsenon saksalainen asema tai saksankielistä peitenimeä "Sturmbock-Stellung. Juuri kun pääsimme sinne perille, alkoi sataa oikein huolella ja puimme päällemme kunnon sadevarusteet. Museorakennus ei ollut vielä auki siihen aikaan aamusta, joten menimme ensin museon takana rinteessä olevalle linnoitusalueelle tutkimaan sitä. Siellä on toista kilometriä kivistä aseteltuja tai maahan kallioon räjäyttämällä tehtyjä juoksuhautoja, asemia ja bunkkereita. Alue rakennettiin vuonna 1944, siellä oli joukkoja asemissa tammikuuhun 1945 asti, jolloin siitä luovuttiin taisteluitta. 

spontaanipuro

Alue on paikoin melko vaikeakulkuinen, mutta minusta oli mielenkiintoista kävellä kivisiä polkuja, joille muodostui caminolta tuttuja spontaanipuroja reippaassa vesisateessa. Kuljimme kurkkimassa bunkkereihin ja katsomassa ampuma-asemista tunturimaisemiin. Palatessamme museolle se oli jo auennut ja kuoriuduimme sadevaatteistamme ennen näyttelyyn tutustumista. Näyttely käsittelee sota-aikaa Tunturi-Lapissa. Aikakausi on ilmeisen kontroversiaalinen ja osittain sitä on haluttu peitellä ja unohtaa, mutta yhtä kaikki se on osa Suomen sotahistoriaa. Suosittelemme paikkaa Käsivarressa liikkuville matkailijoille!

Rankanpuoleisessa vesisateessa jatkamamme matkan aikana oli myönnettävä isäpuolen tienneen mistä puhui, kun moitti tien kuntoa. Urat olivat melkoisen pahat ja niissä oli kelju ajaa. Jos koitti pitää auton pyöristä edes toisen puolen pois urista, menivät vaunun pyörät uriin tai toisin päin. Liikennettä ei ollut kovin paljon, muutamia norjalaisia autoja tuli vastaan ja hieman suomalaisia matkailuautoja. 

Koska emme olleet menossa aivan Rovaniemen ydinkeskustaan, vaan laajan kaupungin reunamille pohjoispuolelle, päätimme ajaa sinne Sodankylän kautta. Reittihän oli tietysti hieman pidempi, eikä tiekään kovin kaksinen, mutta halusimme nähdä männävuosilta tutun pyssykylän taas. Olimme aikoinaan siellä monena vuonna Sodankylän elokuvajuhlilla, mutta edelliskerrasta on kulunut ainakin 16-18 vuotta, emme tarkkaan muistaneet. Kylä oli kasvanut sitten viime käynnin, sinne oli tällätty useita kiertoliittymiä ja jopa liikennevaloja! Sekä tuliterä Lidl. Kyllä siellä nyt nunnukoiden kelpaa! Elokuvajuhlilla näytti olevan täysi tohina päällä. Yhtään kuvaa emme pysähtyneet ottamaan Sodankylästä.

Vaikka ajomatkaa Skibotnista äitini ja isäpuoleni kotiin ei tullut pienen kiertoreitinkään jälkeen kuin noin 400 km, saimme munittua matkalla melkein kellon ympäri, tosin yhden lainatunnin palautimme rajalla, sen jonka mennessä saimme Umeåssa. Hieman mietimme sitä, miksei Suomen puolella ole yhtenäisiä matkailijoiden autovirtoja, mutta toisaalta, luvatta sanoen: Eipä Suomen Lapissa oikein tuolla kulkemallamme osuudella ollut mitään katsomistakaan. Muutama poro ja muuten vaivaiskoivuja ja muutama tunturi, jotka ovat melko laimeita Norjan ja Ruotsin puolen kukkuloihin verrattuna. Joku saattaa tästä suuttua, mutta kyllä minä napapiiriltä kotoisin olevana kehtaan sanoa, että Suomen Lappi ei ole niin näyttävä noilla main kuin naapurimaiden. 

Tulimme perille lapsuuteni mökkimaisemiin alkuillasta, tuon paikan vanhempani rakensivat ollessani juuri alle kouluiän. Paljon myöhemmin äiti muutti maapalalleen kokonaan ja hän on tehnyt siitä isäpuoleni kanssa aivan ihanan järvenrantaresidenssin. Olimme siellä lasten ollessa pieniä useita viikkoja vuosittain, mutta viime vuosina emme ole mukamas ehtineet käydä. Siksi olikin mukava taas mennä niemen nokkaan, kuten paikkaa sanottiin serkkujen kesken lapsena.

Saapuessamme satoi rankasti ja auto ja vaunu olivat karmeassa kurassa. Isäntäväki oli saapunut omalta matkailuautoreissultaan vain pari tuntia aikaisemmin ja heidän ajopelinsä oli jo puhdistettu. Oli kuulema viisainta suihkutella meidänkin kulkimemme samantien, sillä soratien kuralla oli taipumus muuttua sementiksi melko pian jokaiseen koloseen ja ulkonemaan. Niin se tekikin ja Kammenpyörittäjä esitti melkoista riverdancea pihalla yhdistelmää puhdistaessaan ja sääskiä karkottaessaan.

Kävimme kävelyretkellä lahden toisen puolen vaaran päällä, jonne on vastikään rakennettu uusi laavu ja näköalatorni. Menimme kyllä melko lähelle autolla, sillä sateen uhka oli melkoinen ja sääskiä, noita metsiemme pikkupaholaisia oli rutkasti. Kävelyseurani moitti minua lempeästi, että karkasin horisonttiin, kun pääsin autosta ulos. Rivakka tahtini ei johtunut niinkään hyvästä caminokunnostani, vaan enemmän sääskistä, joista arvelin vaaran päällä pääsevän eroon. Ja niin pääsikin. Näköalatornin päällä tuuli niin navakasti, että sääsket jäivät matkasta ja laavuun sommiteltu nuotio pyöritti savua niin mukavasti, ettei sielläkään istuessa tarvinut sääskiä huitoa. Postilaatikossa, jossa säilytettiin vieraskirjaa oli kyllä huomaavaisesti purkki ohvia, ettei etelänmiehenkään tarttisi huitoa.

Jos minulla olikin caminolla ruokahalu kateissa, se on nyt virallisesti taaksejäänyttä elämää. Äidin luona tulee aina syötyä usein ja paljon, kaikki maistuu aina jotenkin ekstrahyvältä. Teimme koko ajan jotain syömistä ja katoimme pöytää kesäkeittiöön tai kannoimme tiskejä takaisin taloon. Ruokina meillä oli kyläilypäiviemme aikana mm. poron filettä ja lohta, jälkiruokana kuohuviinivaahtoa marjojen kanssa ja aamiaisella järkyttävä kasa pannukakkuja. Makkaraakin ehdimme paistaa, eikä nälkä vaivannut missään vaiheessa. 

Äidillä oli menossa lankojenvärjäyshommat, hän tekee aivan ihania neulomuksia, joista yhdet sain myöhäisenä syntymäpäivälahjana. Oli vain melkein mahdotonta valita väriä, sillä sukkien värit olivat niin kauniita. Päädyin viimein pitkiin Peppi-tyylisiin sukkiin, jotka puettuani aloin kummallisesti ajatella taas caminolle lähtemistä. Ne jalassa olisi mukava palella makuupussissa alberguessa vaikka Tosantosissa. 

Kammenpyörittäjä oli mielissään päästessään katsomaan EM-jalkapalloa ja perustimme kisakatsomon olohuoneeseen. Samoin katsoimme hieman Tangomarkkinoita jalkapallo-ottelua odotellessamme. En ole koskaan aikaisemmin katsonut tankomarkkinoita, mutta nyt tiedän, etten ymmärrä tangotulkinnasta yhtään mitään. Juuri kun olin aivan varma, että tuo nyt oli ihan kauheaa naukumista, olivat tuomarit sitä mieltä, että tässä oli niin koskettava esitys, että kruunua voisi jo samantien sovitella päähän (kyse oli jostain karsinnasta). Sitten taas kun tykkäsin pikkuisen laulajan tulkinnasta, oli tuomareilla nyrpeät ilmeet ja sanoivat, että sielua puuttuu ja kylmää oli. En taida lähteä tankomarkkinoille jatkossakaan olemaan erimieltä kaikkien kanssa. Oli kyllä hienoa nähdä, että Arja Koriseva on parantumaan päin, hän lauloi ohjelman lopussa yhden kappaleen.

Kävimme myös Rovaniemellä pienellä nostalgiamatkalla. Onneksi tuona lauantaina ei satanut vettä, joten matkan soratieosuus, 20 km, oli melkoisen hyvässä kunnossa. Auto ei kuraantunut uudelleen. Menomatkalla poikkesimme katsomaan Norvajärvelle saksalaisten sotilaiden hautausmaata. Olemme muistaaksemme käyneet siellä joskus aikoja sitten, mutta sen olin unohtanut, että sinne oli matkaa kuitenkin nelostieltä melken 10 km. Kauniilla paikalla järven rannalla on rauhallinen lepopaikka noin 2500 saksalaissotilaalle, jotka menettivät henkensä toisen maailmansodan aikana Lapin alueella. Paikalla oleva mausoleumi on rakennettu vuonna 1963. Retkipaikka-sivustolta löysin Mikko Vesterisen kattavan postauksen paikasta. Takaisin päin kävellessämme parkkipaikalle meitä vastaan tuli pari lapsiperhettä onkivarusteineen ja seurue saksalaisia matkailijoita. Juttelimme sitä, miten minulla lappilaisena on ollut aina omat ajatukseni saksalaisten osuudesta Suomen Lapin sotatapahtumissa. Asia ei ole kuitenkaan niin yksioikoinen ja tuollaiset hautausmaan kaltaiset paikat pistävät aina miettimään sitä, miten jokaisella ihmisellä on oikeus elämäänsä ja sen päätyttyä rauhalliseen lepopaikkaan.

 "Jätä paikat siihen kuntoon missä toivoisit niiden olevan tullessasi itse seuraavan kerran." Niin luki polkupyörävaraston oven kyltissä talossa, jonne muutimme ollessani 6-vuotias. Talo oli aivan tuliterä ja kaikki 25 perhettä muuttivat samaan aikaan. Koko Korkalovaaran alue oli vasta muodostumassa enkä koskaan unohda sitä innostunutta tunnelmaa, jonka vallassa me toisiimme tutustuvat talon lapset otimme ympäristön haltuumme. Asuimme siinä talossa noin 6-7 vuotta ennen kuin muutimme hieman isompaan asuntoon vähän lähemmäs keskustaa. En ollut käynyt tuon kerrostalon pihassakaan sitten teiniaikojen, ehkä ajanut joskus ohitse asuessani vielä Rovaniemellä. Nyt menimme käymään katsomassa taloa. Kappaleen alussa oleva lause on painunut mieleeni ja toivoin kyltin olevan yhä varaston ovessa. Siitä taisin lopulta oppia lukemaan, olin hyvin laiska opettelemaan tuota taitoa. Ajattelin melkein koko ekaluokan, että voisin venkoilla koko hommasta, sillä sisareni oli hyvin aulis lukemaan minulle kirjoja. Ilmeisesti vahingossa kuitenkin opin lukemaan, mikä oli ihan hyvä juttu myöhempää elämää ajatellen.

Kylttiä ei kuitenkaan enää ollut ovessa, vain neljä jälkeä osoittamassa naulojen tai ruuvien paikkaa. Taloon oli vaihdettu ikkunat jossain vaiheessa, mutta ulkomaalaus olisi paikallaan, värit ovat edelleen samat kellastunut valkoinen ja sinapin väri. Uusi hissi talossa oli ja nimiluettelosta tunnistin vain kaksi nimeä. Missähän mahtavat olla Heli ja Maarit, missä Mauri ja Pasi, lapsuuteni leikkikaverit? 

Ajoimme myös alakouluni, tuon uutisissakin vasta esiintyneet Vaaranlammen koulun ohitse. Koulu valmistui sinä vuonna, kun aloitin toisen luokan. Nykyään koulu on vakavien homeongelmien vallassa, on kai ollut välillä suljettunakin. Tiilirakennus näytti kyllä tieltä katsottuna samanlaiselta kuin ennenkin, sitä 70-luvun arkkitehtuuria, tasakattoja ja pieniä ikkunoita. 

Pienellä etsimisellä löysimme tiemme toisen kotitaloni luokse, ajoimme ensin entisten rajavartiolaitosten talojen alapuolelle rinteeseen ennen kuin löysimme takaisin Evakkotielle. Sieltä osasinkin jo mennä Sompiontielle, jossa asuin teini-iästä siihen saakka, että lähdin opintojen vuoksi pois pohjoisesta jääden sille reissulle. Tuo Alvar Aallon suunnittelema talo näytti ihan entiseltään, valkoinen rappaus hohti auringonpaisteessa, mutta lähempää tarkasteltuna huomasi pintaa vain korjaillun sieltä täältä. Kiersimme talon toiselle puolelle kauniiseen puistoon ja muistin, että viereisessä talossa oli kauan sitten mormonikirkko ja lähikauppa, josta ostin keittokinkkua oikein ohuina siivuina, paljon ennen kuin ohuenohuet tulivat muotiin. 

Joka rapussa pitäisi olla ainakin yksi lakisääteinen heippalappu!

Kuljimme vielä kurkkaamassa yläkouluani ja lukiotani ennen kuin menimme takaisin keskustaan. Siellä Kammenpyörittäjä halusi käydä Marttiinin puukkotehtaalla. Talvella hän osti itselleen uuden puukon Kauhavalta Iisakki Järvenpäältä ja nyt hän halusi ostaa puukon myös Marttiinilta. Lähdimme kuitenkin pois vain pienen keittiöveitsen kanssa. Minä halusin sellaisen ja Kammenpyörittäjä joutui vielä maksumieheksikin, sillä olin unohtanut lompakon autoon. Ihan oikeasti olin, enkä vain unohtanut. 

Museokorttimme alkoivat olla uusimispisteessä ja halusimme käydä katsomassa Arktikumin näyttelyitä. Kortin uusiminen onnistui museossa hyvin ja näyttelytkin kävimme katsomassa, etenkin niistä jäi mieleen Jari Kosken Seitajärvi 1944- sota asuu meissä kaikissa-näyttely. Valokuvanäyttely on nähtävissä aina 7.8.2016 asti, suosittelemme! Siellä on valokuvien lisäksi videohaastatteluita ja esineistöä tapahtumista.

Kotimatkalle lähdimme maanantaiaamuna. Aioimme käydä Haaparannan kaupoissa käyttämässä loput kruunumme. Sää oli puoliaurinkoinen eikä liian lämmin, joten saisimme vaunun jääkaapissa tuotua kylmätuotteet, mikäli mieluista ostamista löytyisi. Olimme katsoneet valmiiksi Haaparannan kauppojen aukeamisajat, jotta emme olisi nykimässä ovia tuntia liian aikaisin. Raja-alueella ei näkynyt merkkiäkään viime syksyn kaltaisesta turvapaikkahakijoiden vyörystä, eikä rajaa ylittäviä ajoneuvoja pysäytetty.

Kävimme kummassakin suuressa ruokakaupassa, ICA Maxissa ja COOP:ssa, sekä tietysti venekaupoilla suuressa karkkikaupassa. Muualta nimittäin vadelmaveneitä ei löytynyt. Asekauppoja emme tehneet, nuuskasinkoja en suostu koskaan ostamaan kenellekään. Kyllä me Systembolagetissakin kävimme ja kahdessa retkeily- ja urheiluvaatekaupassa, mutta jälkimäisistä tulimme pois tyhjin käsin. Valikoimia oli kyllä paljon, eivätkä hinnatkaan olleet outlet-myymälöissä ihan kamalat, muttemme juuri nyt tarvinneet mitään.

Loput sadat kilometrit menivät sitten aikalailla jonossa ajaen. Eipä olekaan ollut niin epämiellyttävää ajomatkaa aikoihin yhtään missään maassa tai minkäänlaisella tiellä. Tietysti vaunu automme perässä on omiaan aiheuttamaan jonoa taakse, mutta nyt ei kyse ollut vain siitä. Etelään päin oli menossa ilmeisessä kiireessä useita baltialaisia rekkoja ja niiden kuskit olivat kyllä melkoisia pässejä. He alkoivat ohitella muita rekkoja ja toisiaan (ilmeisesti vetovuoron vaihtamiseksi) osuuksilla, joilla ei todellakaan ollut ohituskaistoja. Välillä ohitukseen lähtenyt rekka joutui luopumaan leikistä ja palaamaan omalle kaistalleen perävaunun heiluessa lähes holtittomasti. Rekkojen perässä ohitukseen lähteneet henkilöautot puskivat väleihin takaisin, kun tila kertakaikkiaan loppui vastaantulijoiden vuoksi. Muutaman kerran rekat sitten vain jatkoivat ohittamista ja vastaantulijat joutuivat ajamaan reunan nurmialueelle ja pysähtymään sinne. Sellaista ei ole näkynyt edes hulluilla Puolan teillä tai Turkissa. 

Kotiin on aina mukava palata. Tälläsimme vaunun takaisin katokseen, mutta sille paikalle, josta sen saa vaivattomasti vielä liikkeelle tänä kesänä. Kannoimme tavaroita vaunusta ja autosta sisälle taloon, katsastimme pihan ja kasvihuoneen tilannetta. Huomioimme, että vettä on satanut runsain mitoin, kaikki sadevesiastiat olivat piripinnassa. Nurmikkoakin oli leikattu asiallisesti, kiitos nuorison. 

Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme vuosien varrelta. Tämä postaus löytyy osioista Suomi ja Kiertueet.