Ajettiin taas väärää puolta

Blogin elokuu on ollut aika hiljainen, koska olin pari viikkoa reissussa. Ensin kävelin reilun viikon sisareni kanssa Dorsetissa, niistä seikkailuista voi lukea toisen blogini, CampaCaminon postauksista. Reissun toisen puoliskon vietin Antin kanssa autoillen Englannissa ja Walesissa. Tästä alkaa tulla tapa, minä kävelen ja Antti hakee minut kotiin. 

Tämä postaus alkaa siitä päivästä, jolloin olin polttanut nenäni Weymouthin rannalla, kun odottelimme sisareni kanssa Antin saapumista Heathrown kentältä rannikolle. Matka oli takkuinen ja hidas johtuen tietöistä ja kolareista, mutta pääsi hän sentään perille alkuiltapäivästä. Odotimme häntä lopuksi mukavan majoituksemme olohuoneessa, vaikka olimme luovuttaneet huoneemme jo aamulla. Ystävällinen omistajapariskunta kävi tiedustelemassa ottaisimmeko teetä ja onhan meillä mukava olla. 

Oli vähän hassu tunne, kun lähdimme vuokra-autolla Weymouthista kohti Hilfieldiä. Olimme siskoni kanssa kävelleet maanantaista asti rannikolle, matkaa oli noin 33 km suorinta tietä pitkin. Meille matkaa kertyi kaikkiaan 135 km. Autolla olimme lähtöpisteessämme noin kolmessa vartissa. Tee työtä jolla on tarkoitus!

Jäimme hetkeksi Hilfieldiin, sisareni esitteli paikan Antille ja Antin paikalle (väelle). Ilokseni näimme Cecilen, joka hieman luikkien kulki ympärillämme. En saanut selkoa oliko se vihainen vielä siitä, miten lähetimme sen kotiin raapivana ja sähisevänä pallona. Katseessa oli ehkä hieman kaunaa, vai mitä sanotte? Saimme lounasta Friaryn ruokasalissa ja sitten jatkoimme Antin kanssa matkaa.

Olimme sopineet pari iltaa aikaisemmin, että menisimme ensimmäiseksi yöksi Winchesteriin. Siellä on Rick Steinin ravintola, jonka laitoimme viime vuoden reissulla merkille. Olin varannut hotellihuoneen ja päivällispöydän, olihan Antin synttäri ollut vastikään minun ollessani reissussa, joten päivällinen sai kunnian käydä synttärijuhlinnasta. 

Liikenne Englannissa on kyllä omanlaistaan. Ei vain vasemmanpuoleisen liikenteen vuoksi, vaikka se onkin aina melko hengästyttävä juttu. Nyt meillä oli alla vuokra-auto, joka toisaalta helpottaa kuljettajan tehtävää, kun hän istuu keskiviivan puolella, mutta toisaalta vaihteen vaihtaminen tapahtuu peilikuvana. Automaatti voisi olla kova sana, vaikka Antti aina tuhahteleekin, kun moista menen sanomaan. Englannissa tiet ovat maaseudulla hyvin usein hyvin kapeita, vaikka päällystettyjä olisivatkin. Molemmin puolin on useita metrejä korkeat kasvustot aivan tiessä kiinni, tai sitten tie on tavallaan kaivautunut maastoon, niin ettei sivuille näe mitään, eikä mutkaisuuden vuoksi  näe eteenpäinkään kuin vähän matkaa kerrallaan. Paikallinen väestö ajaa melkoisen lujaa ja tiensä varmaankin tuntien, mutta kyllä siinä monesti on sydän kurkussa, kun vastaan tulee maastoautoja tien täydeltä. Sivuutukset tehdään usein minimaalisten levennysten kohdalla, joitten kohdalle jäädään odottamaan tai peruutetaan tarvittaessa. Autosta katsoen olin vähän peloissani, että olin kävellyt edellisellä viikolla noita samanlaisia teitä. 

Tuona sunnuntaina liikenne oli vilkasta niin kapeilla teillä kuin moottoritielläkin, jota pitkin ajoimme osan matkasta, mutta emme onneksi joutuneet pahempaan liikennehilloon, vaan olimme kuuden aikaan perillä hotellissamme Winchesterissä. Olin valinnut paikan sillä silmällä, että matka ravintolaan olisi lyhyt, eikä se ollutkaan kuin muutaman sata metriä. Pöytävarauksemme oli illan viimeisimpiä kellonaikoja, koska emme olleet varmoja mihin aikaan ehtisimme perille. Meille jäi aikaa hieman hengähtää ja ennen ruokailua kävellä hieman iltaisia kaupungin katuja, mikä teki hyvää päivän lentokoneessa ja autonratissa viettäneelle Antille.

Ravintola oli astetta fiinimpi kuin viime kesän Padstowin Rick Stein Cafe (linkin takana pitkä postaus, Rick Stein-osuus aika lopussa). Ravintola oli noin puolillaan, kun kahdeksalta saavuimme. Aloitimme samppanjalla ja aloimme tarkastella voittopuolisesti kalapitoista menua, ovathan Steinin paikat leimallisesti kalaravintoloita. 

Saimme pienet friteeratut kalapalloset keittiöntervehdyksinä, samoin erittäin hyvää talon leipää ruokia valitessamme. Alkuun Antti otti ostereita mausteisen makkaran kanssa, koska se kuulosti niin erikoiselta ja listassakin sen sanottiin olevan a seemingly odd combination. Minä otin kalakeiton. Minun keitostani ei ole kuvaa, sillä se heilahti lautasella sen verran pöytään tuotaessa, että lautanen olisi vaatinut pientä ehostamista. Enkä nuolaissut, vannon.

Osterit ja makkara olivat kuulema merkillisen hyvä yhdistelmä, minä en tuntenut vetoa maistaa. Olen edelleen ostereiden kanssa varautuneen etäinen. Kalakeittoni oli hyvää, mutta annos oli suurenpuoleinen, puoletkin olisi ollut hyvä alkuruoka-annos.

Pääruoaksi Antti valitsi Indonesian Curryn, jossa oli useaa kalalajia ja se tarjottiin ilmavan riisin kanssa. Minä valitsin vähän turhan varovaisena grillattua meriahventa. Sen sai halutessaan perunoiden sijaan jollakin muulla lisäkkeellä ja minä valitsin kesäkurpitsaa. Curry oli pehmeää ja kalaa oli runsaasti, maut olivat syvät, mutteivat mitenkään päällekäyvät. Minun kalani oli kauniisti paistettu ja lisäkkeet maistuvia. 

Jälkiruokaa emme ottaneet, vatsat olivat sen verran täydet. Tipin kanssa lasku teki tiliotteen mukaan 167 euroa, kun äsken pankista katsoin. En muista paljonko se oli punnissa. Tipin sai kätevästi lisättyä suoraan korttipäättettä käytettäessä. Tarjoilu oli rauhallista, nopeaa ja ystävällistä. Avokeittiö oli aivan silmieni edessä (oli siinä Antti välissä). Koska oli loppuilta näin myös kuinka säntillisesti keittiötä siivottiin. Rick Stein Restaurant Winchester oli miellyttävä kokemus, voisimme mennä uudestaankin. Seuraavana päivänä sain sähköpostia ravintolasta samaan tapaan kuin viime vuonna Cafen jälkeen, postissa kysyttiin mielipidettä käynnistämme. 

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyville Poissa kotoa- ja Valmiissa pöydissä-välilehdille, joille kerään matka- ja ravintola-aiheisia postauksiamme. Seuraavissa Espanja-haasteen lomaan kirjoittamissani postauksissa kerron lisää matkastamme Englannissa ja Walesissa.