Bathin kautta Walesiin

Vaikka olen ollut monta kertaa Iso-Britanniassa en kuitenkaan jotenkin hallitse päässäni välimatkoja siellä. Osaksi tämä johtuu maileista, mutta myös siitä, etten tajua saaren olevan lopultakin aika pieni, etenkin jos aikoo pysytellä vaikka vain Englannissa ja Walesissa. Kuvittelen matkan Winchesteristä Bathiin paljon pidemmäksi ja siihen kuluvan suunnilleen koko päivän. Kävellen kulkeminen tämän reissun alkupuolen sotki pääraukkani vielä perusteellisemmin. Kun Antti saapui maahan ja jatkoimme autoillen, olin aivan sekaisin siitä, mitä ehtisimme tehdä viidessä päivässä ja minne ehtisimme. 

Rick Steinin ravintolassa syödyn myöhästyneen syntymäpäiväillallisen jälkeisenä aamuna jatkoimme matkaa. Minun teki mieleni nähdä Bath uudelleen, kävimme siellä poikasten kanssa kymmenkunta vuotta sitten. Siihen aikaan olin mitä pahimmanlaatuisen Jane Austen-riivauksen vallassa, kiersimme Pump Roomissa rinkiä kuin Catherine Morland ikään ja halusin nähdä kadun, jolla Anne Elliott juoksi löytääkseen Wentworthin. Winchesterin ja Bathin välimatka on vain noin 65 mailia, eikä tuona maanantaiaamuna onneksi ollut niin ruuhkaisaa kuin edellisiltana oli ollut. Reittimme kulki Stonehengen vieritse, sinne emme tällä kertaa lähteneet lähemmäs. 

Saavuimme Bathiin aamupäivällä, pysäköimme auton keskisuuren marketin pihaan, jossa sai pysäköidä maksutta parin tunnin ajan ja kävelimme kaupassa käymisen jälkeen keskustaan. Bathissa on runsaasti korkeuseroja, talot on rakennettu pitkiin jonoihin ja riveihin (kuinka vain haluaakin ajatella) rinteille. Edellisviikon kaunis aurinkoinen sää näytti edelleen jatkuvan ja se kyllä sopi meillekin. 

Nähtävyyksiin kuten Roomalaisiin kylpylöihin ja jo mainittuun Pump Roomiin oli melkoiset jonot, joten niihin emme menneet, vaan kävelimme vain kauniita katuja loistavan kirkkaassa auringonpaisteessa, vaaleat rakennukset oikein tuntuvat heijastavan ja lisäävän valoa kaupungissa. Bathin kaupunki kuuluu Unescon maailmaperintökohteiden listalle. 

Bathissa olisi voinut kuljeskella vaikka kuinka kauan, kävimme viinikaupassa, josta ostimme pullon englantilaista viiniä. Ne ovat hinnakkaita, mutta tämä kyseinen pullo oli  kyllä lähes hintansa väärti, ellei muuten niin kuriositeettiarvonsa vuoksi. Kelvolliset kahvit saimme Nerossa. 

Poikkesimme sisälle yhteen kaupungin lukuisista kirkoista, jossa saattoi ostaa ehkä innovatiivisen kirkkoherran ideoimaa pyhää vettä, se nauratti meitä jonkun verran ja joimme tämän holy waterin vasta kotimatkalla lentokentällä ennen turvatarkastusta. 

Bathista lähtiessämme päätimme suunnata seuraavaksi Walesin puolelle Cardiffiin, koska siellä emme olleet koskaan käyneet. Siellä olisi hieno linna käytäväksi ja ajattelimme jäädä sinne kulmille yöksikin. Matka sujui kohtalaisen hyvin, mutta Severn-joen ylittävälle sillalle oli melkoiset jonot maksupisteeseen. Muistelimme vastaavaa jonotusta Espanjassa, jossa väki alkoi kuumeta aika nopeasti ja torvet soivat, englantilaiset ja walesilaiset jonottivat paljon kauniimmin.

Jotkut kaupungit ovat sellaisia, ettei niihin saapuminen mene aivan putkeen, toisinaan se ei onnistu ensimmäisellä kerralla. Ei sitten millään. Riippuu tietysti monesta asiasta, ajoneuvosta jolla saavutaan, onko perässä vielä vaunukin. Onko auto niin suuri, tai katolla polkupyöriä, ettei parkkitaloihin ole asiaa, mikä on kellonaika ja ilmanpaine kuun vaiheesta puhumattakaan. Cardiff oli niitä kaupunkeja, joihin ensimmäinen lähestyminen ei ottanut onnistuakseen. Saimme jo linnan muurit näkyviinkin, mutta pysäköintipaikkaa ei löytynyt, aina oli edessä yksisuuntainen katu, joka vei kauemmas ja kauemmas, liikennettä hilloksi asti. Melko pian katsoimme toisiimme ja yhdestä suusta sanoimme, että mitä jos jatkettaisiin matkaa, mentäisiin sinne, missä viime vuonnakin olimme yötä, paikkaan jonka nimeä emme osaa sanoa, kirjoittamisesta puhumattakaan. Niin teimme. Cardiff saa ehkä joskus uuden mahdollisuuden, ehkä ei. (Italian Parma on tällainen tapaus myös, ensimmäinen yritys oli viedä hermot, mutta toisella kertaa ihastuimme kaupunkiin täysillä)

Viime vuoden matkalla menimme Llandrindod Wellsiin erään pyörämuseon vuoksi, mutta se oli lupauksista huolimatta suljettu. Olimme tuolloin yötä massiivisessa sammaleenvihreässä Metropolessa, tällä kertaa menimme toiseen pikkukaupungin loistonpäivistä muistuttavaan hotelliin, Glen Uskiin. Siitä tuli mieleen Fawlty Towers, vaikka se olikin suurempi kuin tuo ihastuttava brittihuumorin helmi. Kaupunki pursuaa erilaisia menneiden aikojen kerrostumia, suorastaan viehättävän homeenhuokuinen paikka kerrassaan. 

Hotellimme oli hauska, etenkin aamiainen, meille tarjoili aivan aito Manuel. Hän kirjoitti tomerasti pikkuvihkoseensa, mitä tilasimme. Olimme juuri sanoneet, että tea and scrambled eggs on toast please ja hän toisti että coffee with fried eggs. Taisimme saada lopulta teetä ja paistettuja kananmunia, mutta ei se ole niin nokonuukaa. Kaikki muut vieraat olivat jutuistaan ja vikkelyydestään päätellen ainakin toisen maailmansodan veteraaneja, mutta yhtä epäilimme vahvasti kyllä ensimmäisen maailmansodan sankariksi. Kuudenkympin hintaan hotelli oli oikea helmi narisevine portaineen ja upottavinen nojatuoleineen. Auton sai pysäköityä ilmaiseksi valtavan talon takapuolelle mutkikkaalle sisäpihalle, jos arveli osaavansa sieltä pois. 

Seuraavana aamuna vetkuttelimme aamiaisella niin pitkään kuin mahdollista, että pyörämuseo ehtisi avautua. Viime vuonna Antti oli lähellä itkupotkuraivareita, kun museon ovelle oli edellisillan ja aamun välissä ilmestynyt lappu, jossa sanottiin, että anteeksi nyt kauheasti, muttei me tullakaan töihin tänään. Tällä kertaa moista ei näkynyt ja pienen aamukävelyn jälkeen museo aukesi kymmeneltä kuten pitikin. Se sijaitsee entisen autokaupan tiloissa, vanhassa kauniissa rakennuksessa, joka myös muistuttaa menneistä loiston päivistä. Museo olikin paljon laajempi, kuin osasin odottaa ja ovella lupasin, etten alkaisi kiukutella, vaan Antti saisi rauhassa katsoa ihan joka pyörän, ketjun ja kammen. Minustakin museo oli oikein kiinnostava, siellä oli monta merkillistä menopeliä ja valtavasti erilaista muuta aiheeseen liittyvää esineistöä. Olipa siellä pari Huteraakin Iteraakin. 

Toistatunnin museokävelyn jälkeen matka jatkui jälleen, tällä kertaa luodetta kohti, kun edelliskerralla olimme suunnanneet koilliseen, Peak Districtille. Halusimme mennä katsomaan Portmeirionia. Jotkut turistinähtävyydet ovat sellaisia, että jo portilla tietää, että tämä ei ole minun juttuni ja aika usein olisi ollut viisasta kääntyä siinä kohden pois. Mutta Portmeirion ei ollut yksi näistä paikoista, vaikka aikamoinen mesta olikin. Se on yhden miehen hanke, hämmästyttävän viehättävä lomakylä pohjoisen Walesin rannikolla. Tämän linkin takaa voi lukea paikan historiasta ja nykypäivästä. 

Portmeirioniin tulvi väkeä tuona kesäisenä tiistaina ja mukana virrassa mekin solahdimme kauniiden rakennusten, kirkkaiden värien ja kukkaistutusten pienoismaailmaan, joka oli sekoitus niin Italiaa, kuin Disneylandiakin ja uskokaa tai älkää, ei lainkaan pahalla tapaa. Heti 11 punnan liput käteen saatuamme ilahduin, lipussa luki niin wifi-salasana kuin vuorovesiaikataulukin kyseiselle päivälle. Rannikolla on mahdollista kulkea laskuveden aikaan hiekkasärkillä ja uida syvänteissä, mutta on syytä pitää silmällä nousuveden tuloa.

Kylässä on lukuisia pieniä majoitusrakennuksia, niin hotelleja kuin lomamökkejäkin, osassa oli omia pieniä uima-altaita ja aidoin suojattuja puutarhoja. Yleisillä alueilla on ravintoloita, kahviloita, puistoja, kauppoja ja kauniita kujia. Nautimme lasilliset samppanjaa rannan ravintolassa ja seurasimme ihmisvilinää. Jostain syystä tästä paikasta jäi tavattoman hyvä mieli, eikä siellä tuntunut kuuluvan aivan niin paljon lasten itkua ja aikuisten tiuskivia ääniä kuin monissa muissa turistikohteissa tahtoo olla. 

Portmeironin jälkeen suuntasimme edelleen syvämmelle pohjoiseen Walesiin, Caernarfoniin, jossa oli myöskin linna. Sinne aioimme mennä kostoksi Cardiffille, joka ei päästänyt meitä suosiolla linnaansa. Liikenne Walesissa on paikoin aika hidasta, sillä pääteitä katkoo muutamien mailien välein kiertoliittymät, jos kolmekin mailia saa ajaa viittäkymppiä (miles/hour), se on jo paljon. 

Saavuimme Caernarfoniin puoli neljän paikkeilla ja saimme auton aivan linnan juurella olevalle suurelle parkkipaikalle. Linnassa kiertely otti tunteroisen, ulkomuureilta oli hienot näköalat ympäröiviin maisemiin. Varsinainen kaupunki linnan vieressä oli jo  menossa puoli viideltä kiinni, turisti-info pisti ovensa lukkoon ja pyörävuokraamon väki nosteli kukkaruukkuja myöten kaikki sisälle ja lähti kotiin. 

Seuraavana oli ohjelmassa majoituksen etsiminen. Kävimme kysymässä yhdessä Premier Innissä yösijaa, mutta paikka oli täysi. Käytimme hyväksi kuitenkin hotellin nettiä ja varasimme huoneen Angleseyn saarelta pohjoisempaa. Sinne piti kulkea hieman tukkoisen sillan kautta, mutta koska meillä oli jo varaus ei niin haitannut, että jonossa ajamiseen meni hieman aikaa. Tulimme perille Valleyn kylään (tai onkohan se kaupunki?) alkuillasta ja olimme ilmeisesti noin viimeiset huoneen saaneet, sillä paikka oli täynnä ja jollekin lapsiperheelle jo myytiin eioota. Huone oli suuren pubin yläkerrassa, huoneita taisi olla kymmenkunta, ei kuitenkaan kahtakymmentä. Sielläkin kuljettiin sokkeloisia käytäviä ja päästäkseen yläkertaan piti portaita sekä nousta että laskeutua ja muistaa mistä mutkasta kääntyä minnekin. Paikassa oli myös suuri hääsali ja kokoustiloja. Söimme illalla pubissa itsemme ähkyyn, vaikka kuinka koitimme jakaa salaatin, puddingiin emme vieläkään taipuneet, vaikka kuinka olisi ollut mielihalua. 

 

Seuraavassa osassa kerron lisää Walesin nähtävyyksistä ja siitä mitä vielä ehdimme tehdä Englannissa ennen kotiinpaluuta. Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne keräämme maittain matkapostauksiamme.