Merenpinnan alla (kind of)

Emme ole kuninkaallisten hovikuvaajia, joten se osuus kuvasta on lainaa.

Joitakin maita on sitten vaikea käsittää. Aattelepa nyt itekkin. Esimerkiksi niitä, joissa on kuninkaallisia. On kuningas, kuningatar, liuta prinsessoja, hovinaisia ja lakeijoita. On palatseja, joitten hevostalleissa on kiemuraisia kruunajaisvaunuja ja puistoissa kullattuja patsaita. Sitten on niitä maita, joissa kaikki, aivan kaikki ajavat pyörillä, usein molemmat kädet taskussa ja ilman kypärää ja sitten on vielä niitäkin, joissa GPS:n korkeusmittari saattaa näyttää miinusmerkkisiä lukemia. Kaiken lisäksi on olemassa paikka, jossa kaikki tämä toteutuu yhtä aikaa ja silloin kyseessä ovat Alankomaat. En ollut etukäteen selvillä kovin tarkkaan siitä milloin voi sanoa Hollanti ja milloin pitää ehdottomasti sanoa Alankomaat, enkä ole vielä viikon minilomasen jälkeenkään. Joka tapauksessa olimme juuri Antin kanssa matkalla, josta riittää juttua ainakin parin postauksen verran. 

Syy miksi matkustimme lokakuun viimeisellä viikolla Alankomaihin juontaa hieman yli 22 vuoden takaiseen aikaan, sillä silloin syntyi meidän Opiskelijamme. Nyt on vierähtänyt aikaa rapiat pari vuosikymmentä ja Opiskelija on lennähtänyt maailmalle, ei vain lapsuudenkodistaan ja kotikaupungistaan, vaan vieläpä kotimaastaankin. Äidin onneksi ainakin toistaiseksi väliaikaisesti, sillä kyseessä on opiskelijavaihto. Elokuun alussa hän lähti ja näin kauan maltoimme mielemme ennen kuin matkustimme katsomaan, ettei se poika siellä mitään vaan möhli (kuten Aki&Turo lauloivat jo 80-luvulla). Kutsua emme varsinaisesti saaneet, mutta miten se sanonta meneekään, hiljaisuus on vaikenemisen merkki? 

Koska emme saaneet ehdotonta kieltoa matkustaa tuohon merkilliseen maahan ja meille oli jopa kerrottu osoite, jossa perillisemme majailee, katsoimme nämä seikat riittävän kutsuksi ja lennähdimme kalpean sinisellä ilma-aluksella Schipholin kansainväliselle lentoasemalle varhain toissa lauantaina. Se on muuten julmetun iso mesta, siellä kesti kohtuu pitkän ikuisuuden kävellä matkatavarahalliin, mutta kyllähän sellainen onnistuu, onhan tässä kävelty pitempiäkin matkoja. Pian sen jälkeen, kun iloinen jälleennäkeminen matkalaukkujen kanssa oli ohitse (on aina hieman kuumottavaa odotella hihnan ääressä, että tuleeko se oma kapsäkki sieltä vai ei), jatkoimme kävelyä toisen ikuisuuden päästäksemme autovuokraamoon. Mieluummin kyllä kävelen aina vuokraamon tiskille kuin odottelen tupakkakatoksen välittömässä läheisyydessä jotain epämääräisesti merkittyä shuttle bussia, josta ei voi olla varma viekö se maailmanmatkaajan oikeaan byrooseen vaiko väärään. 

Saimme nopeasti allemme autoista parhaan (lue volkkarin) ja näpelöimme uudehkoon GPS-aparaattiimme Opiskelijan osoitteen. Minä edelleen hieman kaipaan vanhaa tompsukkaamme, joka jäi sairaseläkkeelle kesän Norjan matkan jälkeen. Loppumatkasta se nukahteli omia aikojaan ja heräsi välillä kesken pitkän erämaataipaleen sanomaan, että tee u-käännös, jos mahdollista, vaikkei risteystä oltu nähty sitten Kittilän. 

Vaikka tälläkin minilomasella minä osallistuin ajamiseen vain matkustajan ja ajoittaisen kartanlukijan ominaisuudessa, saatoin vierestäkin päätellä, että nyt oli helppo ulosajo (so to speak) lentoasemalta. Toisinaan sitä on jouduttu heti väärälle puolelle tietä (yöllä, sumussa) tai sellaiseen moottoriteiden viidakkoon, että arempaa  hirvittäisi. Amsterdamin kansainvälisen lentoaseman sijainti oli meidän määränpäähämme nähden ihanteellinen ja muutamassa minuutissa olimme menossa oikeaan suuntaan, eikä lauantaiaamun liikennetiheyskään ollut hiuksianostattava. Sitä olemme joskus miettineet Hollannissa, että onko maassa tosiaan niin paljon liikennettä, että melkein koko maa on päällystettävä moottoriteillä, usein samaan suuntaan menee 4-6 kaistaa. Nyt kun viivyimme maassa hieman pitempään, näimme että asvalttikaistaleiden väleissä on kuin onkin vihreitä rantuja, sekä kyliä ja kaupunkeja. Mutta ymmärrämme hieman paremmin, että maata on tosiaan ollut tarpeen hankkia lisää, vaikka merenkin pohjalta. 

Lelystadin lentokenttä oli vielä 60-luvulla merta

Ennen kuin kello oli 12, olimme perillä Nijmegenissä, jossa Opiskelija opiskelee (näin minulle on vakuutettu ja miksen uskoisi?). Löysimme poikamme kaupungin keskustasta, jonne hän oli pyöräillyt varmaankin molemmat kädet taskussa ilman kypärää, ilman takkiakin, kuten heti huolestuneena pistin merkille. Emme vielä päässeet hotelliimme siihen aikaan, joten saimme pienen kiertueen pojan kotikulmilla ja saatoin tehdä kaikkien äitien rakastaman tupatarkastuksenkin hänen asunnollaan. Kyllä siellä kelpaa lapsosen asustella. 

Tutustuimme kaupungin keskustaan, kävimme syömässä mehevät voileivät keskusaukion ravintolan terassilla ja puhua pälpätimme aivan kuin emme olisikaan olleet näkemättä toisiamme yli kahteen kuukauteen. Poika mainitsi, ettei ole sitten elokuun alun nähnyt muita suomalaisia vaihto-opiskelijoita kertaakaan, mutta siinä istuessamme syömässä heitä kulki ohitse aivan kaksin kappalein. Suomalaiset vetävät toisiaan puoleensa tehokkaasti. 

Majoituksemme sijaitsi samassa talossa kuin viime vuoden kiertueen kaunein pyörämuseo, Velorama. Emmepä vain silloin tienneet, että Opiskelija olisi tulossa kaupunkiin uudelleen aivan asumaan asti. Tähän varmaan sopii klisee siitä, miten maailma on pieni, mutta onkos tuo nyt kummakaan. Alankomaatkin on niin pieni. Iltapäivän loikoilimme hotellissa hieman leväten ja jutellen, Opiskelija katsoi televisiota ensimmäistä kertaa sitten kotoalähdön, joten aivan tv:n orjaksi häntä ei voine sanoa. Antti kävi Veloramassa uudelleen, mutta sulkemisaika oli niin lähellä, ettei hän ehtinyt viipyä siellä kuin reilun tunnin. Pyöräkuvia tuosta tuokiosta ei ole sataakaan. 

Illaksi meillä oli varattuna pöytä Bistro Floresista. Olin tehnyt etukäteen tutkimustyötä löytääkseni päivällispaikan, joka täyttäisi kolme tärkeintä kriteeriä. 

1. paikan täytyisi olla kävelymatkan päässä majoituksesta
2. sillä saisi olla mukavat verkkosivut, mielellään myös englanniksi
3. plussaa olisivat annoskuvat
4. hinta ei olisi päätähuimaava
5. varauksen saattaisi tehdä netin kautta

Pikaisella laskutoimituksella kriteerejä näyttäisikin olevan viisi, mutta en olekaan mikään ornitologi. Listaamistani kriteereistä tällä kertaa toteutui kolme ja puoli. Sivut oli vain hollanniksi (enkä edes löydä menua nyt sivuilta), eikä annoskuvia juurikaan ollut, mutta varauksen saattoi tehdä netissä ja menu vaikutti kiinnostavalta, niin paljon kuin siitä nyt ymmärsinkään. Käytän paljon tripadvisoria, en niinkään arvosteluiden vuoksi, nehän saattavat olla mitä tahansa tuubaa, vaan lähinnä löytääkseni vieraassa paikassa ravintoloita ja niiden verkkosivuja. Näin toimin nytkin ja kun Opiskelija vielä kertoi tietävänsä missä ehdottamani Flores sijaitsi, niin sieltäpä sitten varasin pöydän meille seitsemäksi. Arvelin, että alankomaalaiset ovat niin outgoing folks, että lähtevät lauantaiehtoona ihmisten ilmoille. Enkä väärässä ollutkaan. 

Paikka oli lähes täynnä, kun täsmällisesti saavuimme kello 19 Floresiin. Tilaaminen kävi sukkelasti englanninkielisestä menusta. Söimme ankkaa, viiriäistä, jotain vaaleaa kalaa, kasviskroketteja, flank steakia ja lampaanpotkaa. Jälkiruokiakin tilasimme kaksi, joista etenkin opiskelijan kaunis annos oli hyvä. Minulla oli hieman kummallinen murumainen teos. Antin tuplashotti espressoa oli pätevä. Juomina meillä oli alkuun kuohuviiniä ja ruokien kanssa vettä ja pullo roseviiniä. Lasku kolmen hengen ateriasta oli noin 150 euroa, mitä pidimme oikein kohtuullisena. Paikka oli oikein miellyttävä, tarjoilu ripeää ja vilkas lauantai-ilta kului Bistro Floresissa mitä parhaiten. Jos satutte Nijmegeniin, niin tätä voimme suositella päivällisravintolaksi. Tosin ainakin tähän vuodenaikaan se on sunnuntaisin ja maanantaisin suljettu. 

Ennen yöpuulle vetäytymistämme Opiskelija veti meille vielä pienen iltaisen kävelyretken keskustassa, jossa ravintolat olivat hiljenemään päin, mutta pikaruokaluukulla riitti kuhinaa. Poika tunnusti joskus kokeilleensa tällaista pienestä lokerosta ostettavaa hampurilaista, josta ei kauheasti ollut kuulema mainesanoja sanottavaksi, mutta vastaa meikäläisiä snagareita aamuyön tunteina. 

Seuraavissa osissa vierailemmme mm. Utrechtissa, karkaamme Saksaan ja piipahdamme Rotterdamissa. Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyville Valmiissa pöydissä- ja Poissa kotoa-välilehdille, joille kerään ravintola- ja reissuaiheisia postauksiamme.