Minilomasemme alkuvaiheista kertovat postaukset Merenpinnan alla, Utrecht - tuo mainio Mini-Amsterdam, Kaksi saksalaista suosikkia ja Iloinen yllätys Apeldoornissa. Tässä postauksessa ovat minilomasemme viimevaiheet.
Sizzlesissä syömämme päivällisen laskeuduttua vatsoissamme meille maistui Apeldoornin hotellimme aamiainen. Aamiaisen jälkeen kävimme pienellä kävelyllä aamuhiljaisen kaupungin kaduilla, sillä koitimme löytää laukkukauppaa. Tiedättehän, kun jotain ei tarvitse, sitä on koko ajan tarjolla, mutta kun tarvitsee, ei sitä laukkukauppaa tule sitten missään kohdalle. Olimme unohtaneet ottaa mukaan laukkupuntarin ja sellaisen tarpeessa kuljimme katuja. Mutta ei yhtään laukkukauppaa, ei ensimmäistäkään osunut reitillemme.
Kun kello oli tarpeeksi paljon, ajelimme lähistöllä olevaan Paleis Het Loohon, joka oli päivän nähtävyyslistallamme ensimmäisenä. Palatsi oli Alankomaiden hovin asuinpaikka monta vuosisataa, mutta 70-luvulta alkaen paikka on ollut museona. Juuri nyt siellä oli nähtävillä upea Anna Pavlovnasta kertova näyttely. Palatsin hienot puutarhat olivat myös näkemisen arvoiset, vaikka kesäinen kukkaloisto olikin tältä vuodelta jo ohitse.
Seuraavaksi ajelimme navigaattorin ohjeiden mukaisesti Kröller-Müller-museoon. Jostain syystä vempele tahtoi meidän lähestyvän paikkaa etelän kautta ja teimme varmaan 10 km lenkin, mutta se oli vain hyvä, sillä maisemat olivat hyvin jänskät hiekkadyyneineen ja savannimaisine kasvustoineen.
Museossa on suuri Van Gogh-kokoelma ja muutenkin mielenkiintoista taidetta nähtäväksi niin sisällä kuin ulkonakin. Etenkin veistoksia oli runsaasti museon nurmialueilla.
Kun olimme saaneet tarpeeksemme taiteesta, ajelimme sen nimiseen kaupunkiin kuin 's-Hertogenbosch. Älkää kysykö, miksi se noin kirjoitetaan, siitä puhumattakaan miten se lausutaan. En minä tiedä. Siellä asetuimme Campanile-hotelliin, joka on minusta niin aito Amerikan motelli kuin olla voi. Edullista, yksinkertaista, siistiä. Kaikinpuolin ok. Olisi voinut käydä syömässä ihan minulle nimikoidun ateriankin? Eikö ole yksilöllistä.
Seuraavana aamuna kävimme hieman kävelemässä, taas laukkukauppaa, tai ylipäätään jotain kauppaa etsimässä, mistä voisi ostaa laukkupuntarin. Oli hieno sumuinen sää, muttei satanut kuitenkaan. Kaupungin hieno kirkko verhoutui usvaan ja oli jokseenkin tylypahkamainen. Laukkupuntarikauppaa ei löytynyt. Mutta löytyi hieno sikanunna kirkon seinästä.
Antilla on, kuten monet tietävätkin, jonkun verran kiinnostusta polkupyöriin. Meillä on niitä useita ja muutaman voisi varmaan koota tuosta vain kaikista niistä pyöränosista, joita tallistamme löytyy. Muutama osa lisää on kuitenkin aina paikallaan ja sen tähden kävimme sinä päivänä Dussenin kylässä alan liikkessä, joka tekee suurimman osan bisneksistään verkossa, mutta myös ihan sisälle taaperrettava kauppa löytyy. Minä kyllä istuin autossa ja näpelöin älypuhelintani, mutta Antti viihtyi juuri niin kauan kuin halusi. Vannon, etten näyttänyt nyrpeää naamaa, kun hän palasi ostoskassinsa kanssa.
Toiseksi viimeiseksi yöksi menimme Rotterdamiin, sillä olin innostunut dit und dat-blogin viime kesän Rotterdam-kuvista. Ennen kuin kello oli tarpeeksi hotelliin majoittumista varten, kävimme kahdessa museossa. Niistä ensimmäinen oli Museum van Boimans Beunigen. Sinne sisälle menessä tuntui kuin olisi mennyt vanhaan virastoon tai keuhkoparantolaan, mutta hienoa taidetta siellä oli nähtävillä, muuten myös suomalaista muotoilua.
Toinen museo sijaitsi samalla aukiolla, Het Nieuwe Institut nimeltään ja siellä oli arkkitehtuuria, muotoilua ja digitaalista kulttuuria. Ilmeisen uusi paikka ja olimme jo ohittaa sen, mutta Antti tahtoi kurkistaa sisälle merkillisen näköiseen mestaan. Siellä oli näyttely, jossa oli esillä muun muassa suomalainen äitiyspakkaus, joka oli nimetty ytimekkäästi Baby Boxiksi. Antti kokeili varusteita, joilla saattaa simuloida vanhuutta. Siis vielä vanhempaa kuin nyt on. Oli erilaisia laseja sen mukaan, miten halusi nähdä huonosti, oli painoja ja niskaa jäykistäviä pantoja. En halunnut kokeilla, maltan odottaa.
Olin varannut meille huoneen vähän tyyriimmästä hotellista, sillä juuri silloin sain bonusyön käyttöön varauspalvelusta ja huone tuli edullisemmaksi. Mainitsemani museot sijaitsivat suorastaan hotellin takapihalla, joten olimme perillä tuota pikaa. Hotellissa oli muuten melkoinen kättelykulttuuri. Vastaanoton virkailijat kättelivät sujuvasti niin asiakkaat kuin toisensakin mennen tullen ja palatessa. Meille ehdotettiin pientä upgreidausta, kahden kympin hinnalla pääsimme pari kerrosta ylemmäs ja hienompaan huoneeseen, mutta mistä minä oikeastaan senkään tiedän. Oli se kuitenkin hieno huone, näkymät kyllä just toiseen suuntaan kuin olisimme toivoneet. Laukut tuotiin oikein huoneeseen asti ja tarjolla oli vähän virvokkeita ja hedelmiä (lue: vettä ja omenat). Kylppärissä oli sekä hieno suihkukaappi sadesuihkuineen ja iso amme. Ei hassumpaa.
Iltasella kävimme kävelemässä keskustammassa, kaupungissa on monenlaista hienoa rakennusta, se on kyllä sanottava. Eniten ihastuin kauppahalliin, jonka kaareva katto oli aivan lumoava. Söimme kauppahallin kreikkalaisessa ravintolassa suuren jaettavan vadillisen perinteistä kreikkalaista ruokaa ja se oli oikein hyvää, joskin sitä oli ihan liikaa kahdelle, eikä moussakaksi luulemamme uuniruoka ollutkaan moussakaa.
Hotellin aamupala oli melkoisen kiva, muttei mitenkään yliloistava. Ennen kuin kirjauduimme ulos, kävimme vielä kävelemässä kaupungilla ja löysimme viimein laukkupuntarin, mutten muista enää sen tavaratalon nimeä, jonka laukkuosastolta viimein saimme tämän tärkeän ostoksen tehtyä. Rotterdamista jäi kyllä se tunne, että sinne pitää mennä uudelleen, ehkä kesällä ja hommata polkupyörät alle.
Vaikka tästä uhkaa tulla tosi pitkä postaus, niin jatkan silti vielä vähän. Viimeisen kokonaisen päivän Alankomaissa päätimme käyttää ajamalla taas kohti pohjoista, tai ehkä oikeammin koillista ja lähestyä Amsterdamia pohjoisesta seuraavana päivänä, jonka iltana meillä olisi paluulento. Lippujen ostamisvaiheessa iltalento tuntuu aina hyvältä idealta, mutta paluun lähetessä sitä miettii, että tuleepa viimeisestä päivästä pitkä. Ja niin yleensä tuleekin.
Perjantaina sitten jätimme Rotterdamin taaksemme ja ajoimme taas melko läheltä niitä paikkoja, joissa olimme olleet jo pariin otteeseen. Menimme Lelystad-nimiseen kaupunkiin ja sen liepeillä olevalle lentokentälle, joka on Alankomaiden vilkkain yleisilmailukenttä. Sen laidalla on ilmailumuseoa tai oikeastaan jonkunlainen ilmailupuuhamaa. Vielä 60-luvun alussa koko seutu on ollut merta, mutta tuolloin kuivattu ja pengerretty niin, että nyt siellä on Schipholin lentokentän etäpesäke ja tuo puuhamaa ja ilmailumuseo.
Museovierailun jälkeen ajoimme 18 kilometriä pitkää mereeen rakennettua tietä pitkin Amsterdamin pohjoispuolen niemimaalle ja Volendamin kaupunkiin, josta olimme varanneet viimeisen majoituksen. Amsterdamissa huudettiin sellaisia hintoja hotelliyöstä, että hirvitti. Kyllä minua hieman hirvitti sekin, että GPS kaikenaikaa näytti miinusmerkkisiä lukuja, kun ajoimme niemimaalla, mutta kai ne alankomaalaiset tietävät mitä tekevät?
Hotellimme oli oikein hauska paikka, kun sinne vain osasi perille. Tulimme nimittäin niin tiiviisti rakennettuun merenrantakaupunkiin, tai oikeastaan sen rantakaistaleelle, että sinne piti ajaakin vain vartin pätkissä kerran pari tunnissa, kun alueen liikennettä rajoittavat tolpat kaduissa laskettiin alas ja ajaminen joillakin osin onnistui ja pääsimme hotellin takana olevalle parkkipaikalle. Koska oli perjantai-ilta ja olin jo ymmärtänyt, että alankomaalaisia menee innokkaasti ravintolaan syömään jokaisena viikon päivänä, niin olin varannut meille pöydän kalaravintolasta, joka sijaitsi noin puolen kilometrin päässä hotellistamme.
Joskus aikamatka takavinkkeliin on ihan kivaa, joskus vähemmän. Tuo päivällinen oli siinä kintaalla, kumpaa se oli. Ravintola oli ilmeisen suosittu, vaikkei se ihan täynnä ollutkaan. Vastaanotto oli hyvin hätäinen, ilmeisesti omistajan tai hovin parhaat ystävät saapuivat juuri samaan aikaan ja meidät vain hätistettiin yhteen pöytään emmekä varsinaisesti saaneet sanottua, että meillä oli varaus. Olen hämmästynyt, jos tuolla on uudistettu sisustusta sitten 80-luvun.
Kielimuurikin hieman asettui meidän ja nuoren tarjoilijan väliin, kun hän ei ymmärtänyt, mitä tarkoittaa, kun asiakas haluaa lasillisen kuohuviiniä. Jätimme sen siis väliin ja sitten tilasimme parasta toivoen erilaisia meriaiheisia ruokalajeja. Oli ostereita, oli kampasimpukoita, oli jotain kalaa, jonka nimeä meille ei haluttu sanoa, se oli yllätys, tai sitten eivät tienneet miksi sitä kutsua. Oli myös katkarapuja ja pastaa. Jälkiruokaa emme halunneet. Ruoka oli ihan hyvää, mutta niin kovin vanhanaikaista, kuten tarjoilu ja koko meininki ravintolassa, jossa ei tosiaankaan tuotu tullessa eikä viety mennessä, vaan asioita kiikutettiin todella sekalaisesti sinne tänne. Se oli kyllä hassua miten paljon erilaisia lisäkkeitä pääruokiimme kuului, vaikkemme tilatessa sitä ymmärtäneet. Oli siinä kuppia ja vatia kuin parhaassa pitopöydässä, samaan aikaan ranskalaisia ja paistinpottujakin. Mutta ei jäänyt nälkä. Eikä varsinaista paloa palata sinne koskaan.
Viimeisen päivän ennen iltalentoa vietimme sitten Amsterdamissa. Ruuhkassa. Aamulla kyllä pääsimme aika sutjakasti parkkiin samaan halliin kuin viime vuoden matkalla. Ja ensimmäiseen museoonkin pääsimme luikahtamaan ilman jonoja. Kyseessä oli Stedelijk Museum aivan Rijksmuseumin ja Van Gogh-museon lähellä. Siellä oli erittäin mielenkiintoinen Jean Tinguelyn näyttely, se sivusi hauskasti Helsingin Taidehallissa 22.11.2016 asti olevaa Niki de Saint Phallen näyttelyä.
Päätimme olla sitten oikein kunnon turisteja ja kokeilla kanava-ajelua tai kiertoajelubussia. Ostimme 24 tunnin liput, joilla pääsi erään firman kumpaankin kulkuneuvoon ja Anne Frank-talon edustalta hyppäsimme kanavapaattiin. Oli muuten muhevat jonot niin Anne Frank-talon kuin yllä mainittujen museoidenkin ovilla. En tahtoisi koskaan viettää aikaa tuntikaupalla jonoissa. Ajastetut liput tai sitten muuten sopivasti hiljaiseen aikaan paikalle osuminen, ne ovat minun tapani. Amsterdam vain taitaa olla yksi niistä kaupungeista, joissa turisteja riittää aina.
Kanava-ajelu oli tavallaan ihan kiva, mutta siellä istui sen verran matalalla, ettei paatista nähnyt kovin hyvin ulos. Oli myös aika ahdasta, joka penkki oli täynnä ja osan matkasta istuimme selkä menosuuntaan. Ajoimme kierroksen verran ja se vei reilusti toista tuntia. Sitten päätimme loikata tiuhaan kulkeviin hop on - hop off-bussiin, joihin lippumme myös kävi. Niitäpä pysäkkejä ei saa kuulema merkitä mitenkään, vaan asiakkaiden tulee itse löytää oikea kohta seisoa kadun kulmassa. Älytöntä. Mutta löysimme. Busseja ei kuitenkaan kulkenut tiuhaan. Ensin näytti siltä, että meille jää hyvin aikaa käydä lounaallakin, mutta bussi oli kyllä aika turha juttu. Se ajeli osan matkaa jotain poikkeusreittiä tavallisten asuinkortteleiden halki ja sitten se parkkeerasi keskustassa aseman liepeille yli puoleksi tunniksi, koska kuskilla oli tauko. Turisteja pyrki sisään ovista ja ikkunoista, mutta kulkimemme oli jo täynnä.
Sitten kun taas pääsimme matkaan, menimme taas ainakin vartiksi seisomaan jonkun jalokiviliikkeen pihaan ja minua alkoi jo ärsyttää. Oli kuin Turkissa, jossa viedään turistilampaat serkun mattokauppaan käymään. En tykännyt. Liikenne oli muutenkin niin ruuhkaista ja kuskimme (tauostaan huolimatta) niin unessa, että monet liikennevalot hän vain seisotti bussiamme paikoillaan, kun ei ihan ehtinyt lähteä liikkeelle. Muutaman kilometrin kaupunkikierrokseen meni varmaan kolme tuntia emmekä varsinaisesti nähneet mitään. Toki sieltä olisi päässyt kyydistä aiemminkin, mutta tahdoimme nyt sentään päätyä sille puolelle kaupunkia, jolla automme oli parkissa.
Emme ehtineet sitten lounastaa enää, mutta ehdimme käydä ostamassa vähän juustoa ja muita tärkeitä juttuja, ennen kuin menimme mukaan lauantaipäivän pahimpaan liikenneruuhkaan. Siellä olisi kyllä tarvittu vähän poliisia puhaltamaan pilliin, että nyt te urpot menette, mutta te urpot odotatte. Ei ole mitään järkeä kaikkien tunkea risteyksiin, kun ne ovat jo ihan täynnä. Ja voisivat ne pyöräilijätkin joskus hetken odottaa, kun on täyttä niin on täyttä.
Viikko Alankomaissa meni nopeasti, oli hieno tavata Opiskelija, käydä monessa paikassa tässä pikkuisessa maassa ja vähän Saksassakin. Liitän tämän XL-koon postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuna.
Ai niin, yksi ravintola-aiheinen vinkki Alankomaihin. Siellä on yleisesti tapana, että kun asiakas pyytää laskun, se tuodaan kyllä nopeasti pöytään, mutta sen jälkeen asiakkaat sitten, kun ovat valmiit, menevät tiskille ja maksavat laskun siellä ennen lähtöään. Ihan hyvä systeemi, ei tule oloa, että pitäisi kiirehtiä, jos laseissa on vielä tilkka viiniä, tai että koska se rahastus nyt oikein tapahtuu.
Sille, joka jaksoi lukea koko postauksen läpi, tarjoan kahvit, kun tavataan!
Museossa on suuri Van Gogh-kokoelma ja muutenkin mielenkiintoista taidetta nähtäväksi niin sisällä kuin ulkonakin. Etenkin veistoksia oli runsaasti museon nurmialueilla.
Kun olimme saaneet tarpeeksemme taiteesta, ajelimme sen nimiseen kaupunkiin kuin 's-Hertogenbosch. Älkää kysykö, miksi se noin kirjoitetaan, siitä puhumattakaan miten se lausutaan. En minä tiedä. Siellä asetuimme Campanile-hotelliin, joka on minusta niin aito Amerikan motelli kuin olla voi. Edullista, yksinkertaista, siistiä. Kaikinpuolin ok. Olisi voinut käydä syömässä ihan minulle nimikoidun ateriankin? Eikö ole yksilöllistä.
Seuraavana aamuna kävimme hieman kävelemässä, taas laukkukauppaa, tai ylipäätään jotain kauppaa etsimässä, mistä voisi ostaa laukkupuntarin. Oli hieno sumuinen sää, muttei satanut kuitenkaan. Kaupungin hieno kirkko verhoutui usvaan ja oli jokseenkin tylypahkamainen. Laukkupuntarikauppaa ei löytynyt. Mutta löytyi hieno sikanunna kirkon seinästä.
Antilla on, kuten monet tietävätkin, jonkun verran kiinnostusta polkupyöriin. Meillä on niitä useita ja muutaman voisi varmaan koota tuosta vain kaikista niistä pyöränosista, joita tallistamme löytyy. Muutama osa lisää on kuitenkin aina paikallaan ja sen tähden kävimme sinä päivänä Dussenin kylässä alan liikkessä, joka tekee suurimman osan bisneksistään verkossa, mutta myös ihan sisälle taaperrettava kauppa löytyy. Minä kyllä istuin autossa ja näpelöin älypuhelintani, mutta Antti viihtyi juuri niin kauan kuin halusi. Vannon, etten näyttänyt nyrpeää naamaa, kun hän palasi ostoskassinsa kanssa.
Toiseksi viimeiseksi yöksi menimme Rotterdamiin, sillä olin innostunut dit und dat-blogin viime kesän Rotterdam-kuvista. Ennen kuin kello oli tarpeeksi hotelliin majoittumista varten, kävimme kahdessa museossa. Niistä ensimmäinen oli Museum van Boimans Beunigen. Sinne sisälle menessä tuntui kuin olisi mennyt vanhaan virastoon tai keuhkoparantolaan, mutta hienoa taidetta siellä oli nähtävillä, muuten myös suomalaista muotoilua.
Toinen museo sijaitsi samalla aukiolla, Het Nieuwe Institut nimeltään ja siellä oli arkkitehtuuria, muotoilua ja digitaalista kulttuuria. Ilmeisen uusi paikka ja olimme jo ohittaa sen, mutta Antti tahtoi kurkistaa sisälle merkillisen näköiseen mestaan. Siellä oli näyttely, jossa oli esillä muun muassa suomalainen äitiyspakkaus, joka oli nimetty ytimekkäästi Baby Boxiksi. Antti kokeili varusteita, joilla saattaa simuloida vanhuutta. Siis vielä vanhempaa kuin nyt on. Oli erilaisia laseja sen mukaan, miten halusi nähdä huonosti, oli painoja ja niskaa jäykistäviä pantoja. En halunnut kokeilla, maltan odottaa.
Olin varannut meille huoneen vähän tyyriimmästä hotellista, sillä juuri silloin sain bonusyön käyttöön varauspalvelusta ja huone tuli edullisemmaksi. Mainitsemani museot sijaitsivat suorastaan hotellin takapihalla, joten olimme perillä tuota pikaa. Hotellissa oli muuten melkoinen kättelykulttuuri. Vastaanoton virkailijat kättelivät sujuvasti niin asiakkaat kuin toisensakin mennen tullen ja palatessa. Meille ehdotettiin pientä upgreidausta, kahden kympin hinnalla pääsimme pari kerrosta ylemmäs ja hienompaan huoneeseen, mutta mistä minä oikeastaan senkään tiedän. Oli se kuitenkin hieno huone, näkymät kyllä just toiseen suuntaan kuin olisimme toivoneet. Laukut tuotiin oikein huoneeseen asti ja tarjolla oli vähän virvokkeita ja hedelmiä (lue: vettä ja omenat). Kylppärissä oli sekä hieno suihkukaappi sadesuihkuineen ja iso amme. Ei hassumpaa.
Iltasella kävimme kävelemässä keskustammassa, kaupungissa on monenlaista hienoa rakennusta, se on kyllä sanottava. Eniten ihastuin kauppahalliin, jonka kaareva katto oli aivan lumoava. Söimme kauppahallin kreikkalaisessa ravintolassa suuren jaettavan vadillisen perinteistä kreikkalaista ruokaa ja se oli oikein hyvää, joskin sitä oli ihan liikaa kahdelle, eikä moussakaksi luulemamme uuniruoka ollutkaan moussakaa.
Hotellin aamupala oli melkoisen kiva, muttei mitenkään yliloistava. Ennen kuin kirjauduimme ulos, kävimme vielä kävelemässä kaupungilla ja löysimme viimein laukkupuntarin, mutten muista enää sen tavaratalon nimeä, jonka laukkuosastolta viimein saimme tämän tärkeän ostoksen tehtyä. Rotterdamista jäi kyllä se tunne, että sinne pitää mennä uudelleen, ehkä kesällä ja hommata polkupyörät alle.
Vaikka tästä uhkaa tulla tosi pitkä postaus, niin jatkan silti vielä vähän. Viimeisen kokonaisen päivän Alankomaissa päätimme käyttää ajamalla taas kohti pohjoista, tai ehkä oikeammin koillista ja lähestyä Amsterdamia pohjoisesta seuraavana päivänä, jonka iltana meillä olisi paluulento. Lippujen ostamisvaiheessa iltalento tuntuu aina hyvältä idealta, mutta paluun lähetessä sitä miettii, että tuleepa viimeisestä päivästä pitkä. Ja niin yleensä tuleekin.
Perjantaina sitten jätimme Rotterdamin taaksemme ja ajoimme taas melko läheltä niitä paikkoja, joissa olimme olleet jo pariin otteeseen. Menimme Lelystad-nimiseen kaupunkiin ja sen liepeillä olevalle lentokentälle, joka on Alankomaiden vilkkain yleisilmailukenttä. Sen laidalla on ilmailumuseoa tai oikeastaan jonkunlainen ilmailupuuhamaa. Vielä 60-luvun alussa koko seutu on ollut merta, mutta tuolloin kuivattu ja pengerretty niin, että nyt siellä on Schipholin lentokentän etäpesäke ja tuo puuhamaa ja ilmailumuseo.
Museovierailun jälkeen ajoimme 18 kilometriä pitkää mereeen rakennettua tietä pitkin Amsterdamin pohjoispuolen niemimaalle ja Volendamin kaupunkiin, josta olimme varanneet viimeisen majoituksen. Amsterdamissa huudettiin sellaisia hintoja hotelliyöstä, että hirvitti. Kyllä minua hieman hirvitti sekin, että GPS kaikenaikaa näytti miinusmerkkisiä lukuja, kun ajoimme niemimaalla, mutta kai ne alankomaalaiset tietävät mitä tekevät?
Hotellimme oli oikein hauska paikka, kun sinne vain osasi perille. Tulimme nimittäin niin tiiviisti rakennettuun merenrantakaupunkiin, tai oikeastaan sen rantakaistaleelle, että sinne piti ajaakin vain vartin pätkissä kerran pari tunnissa, kun alueen liikennettä rajoittavat tolpat kaduissa laskettiin alas ja ajaminen joillakin osin onnistui ja pääsimme hotellin takana olevalle parkkipaikalle. Koska oli perjantai-ilta ja olin jo ymmärtänyt, että alankomaalaisia menee innokkaasti ravintolaan syömään jokaisena viikon päivänä, niin olin varannut meille pöydän kalaravintolasta, joka sijaitsi noin puolen kilometrin päässä hotellistamme.
Joskus aikamatka takavinkkeliin on ihan kivaa, joskus vähemmän. Tuo päivällinen oli siinä kintaalla, kumpaa se oli. Ravintola oli ilmeisen suosittu, vaikkei se ihan täynnä ollutkaan. Vastaanotto oli hyvin hätäinen, ilmeisesti omistajan tai hovin parhaat ystävät saapuivat juuri samaan aikaan ja meidät vain hätistettiin yhteen pöytään emmekä varsinaisesti saaneet sanottua, että meillä oli varaus. Olen hämmästynyt, jos tuolla on uudistettu sisustusta sitten 80-luvun.
Kielimuurikin hieman asettui meidän ja nuoren tarjoilijan väliin, kun hän ei ymmärtänyt, mitä tarkoittaa, kun asiakas haluaa lasillisen kuohuviiniä. Jätimme sen siis väliin ja sitten tilasimme parasta toivoen erilaisia meriaiheisia ruokalajeja. Oli ostereita, oli kampasimpukoita, oli jotain kalaa, jonka nimeä meille ei haluttu sanoa, se oli yllätys, tai sitten eivät tienneet miksi sitä kutsua. Oli myös katkarapuja ja pastaa. Jälkiruokaa emme halunneet. Ruoka oli ihan hyvää, mutta niin kovin vanhanaikaista, kuten tarjoilu ja koko meininki ravintolassa, jossa ei tosiaankaan tuotu tullessa eikä viety mennessä, vaan asioita kiikutettiin todella sekalaisesti sinne tänne. Se oli kyllä hassua miten paljon erilaisia lisäkkeitä pääruokiimme kuului, vaikkemme tilatessa sitä ymmärtäneet. Oli siinä kuppia ja vatia kuin parhaassa pitopöydässä, samaan aikaan ranskalaisia ja paistinpottujakin. Mutta ei jäänyt nälkä. Eikä varsinaista paloa palata sinne koskaan.
Viimeisen päivän ennen iltalentoa vietimme sitten Amsterdamissa. Ruuhkassa. Aamulla kyllä pääsimme aika sutjakasti parkkiin samaan halliin kuin viime vuoden matkalla. Ja ensimmäiseen museoonkin pääsimme luikahtamaan ilman jonoja. Kyseessä oli Stedelijk Museum aivan Rijksmuseumin ja Van Gogh-museon lähellä. Siellä oli erittäin mielenkiintoinen Jean Tinguelyn näyttely, se sivusi hauskasti Helsingin Taidehallissa 22.11.2016 asti olevaa Niki de Saint Phallen näyttelyä.
Päätimme olla sitten oikein kunnon turisteja ja kokeilla kanava-ajelua tai kiertoajelubussia. Ostimme 24 tunnin liput, joilla pääsi erään firman kumpaankin kulkuneuvoon ja Anne Frank-talon edustalta hyppäsimme kanavapaattiin. Oli muuten muhevat jonot niin Anne Frank-talon kuin yllä mainittujen museoidenkin ovilla. En tahtoisi koskaan viettää aikaa tuntikaupalla jonoissa. Ajastetut liput tai sitten muuten sopivasti hiljaiseen aikaan paikalle osuminen, ne ovat minun tapani. Amsterdam vain taitaa olla yksi niistä kaupungeista, joissa turisteja riittää aina.
Kanava-ajelu oli tavallaan ihan kiva, mutta siellä istui sen verran matalalla, ettei paatista nähnyt kovin hyvin ulos. Oli myös aika ahdasta, joka penkki oli täynnä ja osan matkasta istuimme selkä menosuuntaan. Ajoimme kierroksen verran ja se vei reilusti toista tuntia. Sitten päätimme loikata tiuhaan kulkeviin hop on - hop off-bussiin, joihin lippumme myös kävi. Niitäpä pysäkkejä ei saa kuulema merkitä mitenkään, vaan asiakkaiden tulee itse löytää oikea kohta seisoa kadun kulmassa. Älytöntä. Mutta löysimme. Busseja ei kuitenkaan kulkenut tiuhaan. Ensin näytti siltä, että meille jää hyvin aikaa käydä lounaallakin, mutta bussi oli kyllä aika turha juttu. Se ajeli osan matkaa jotain poikkeusreittiä tavallisten asuinkortteleiden halki ja sitten se parkkeerasi keskustassa aseman liepeille yli puoleksi tunniksi, koska kuskilla oli tauko. Turisteja pyrki sisään ovista ja ikkunoista, mutta kulkimemme oli jo täynnä.
Sitten kun taas pääsimme matkaan, menimme taas ainakin vartiksi seisomaan jonkun jalokiviliikkeen pihaan ja minua alkoi jo ärsyttää. Oli kuin Turkissa, jossa viedään turistilampaat serkun mattokauppaan käymään. En tykännyt. Liikenne oli muutenkin niin ruuhkaista ja kuskimme (tauostaan huolimatta) niin unessa, että monet liikennevalot hän vain seisotti bussiamme paikoillaan, kun ei ihan ehtinyt lähteä liikkeelle. Muutaman kilometrin kaupunkikierrokseen meni varmaan kolme tuntia emmekä varsinaisesti nähneet mitään. Toki sieltä olisi päässyt kyydistä aiemminkin, mutta tahdoimme nyt sentään päätyä sille puolelle kaupunkia, jolla automme oli parkissa.
Emme ehtineet sitten lounastaa enää, mutta ehdimme käydä ostamassa vähän juustoa ja muita tärkeitä juttuja, ennen kuin menimme mukaan lauantaipäivän pahimpaan liikenneruuhkaan. Siellä olisi kyllä tarvittu vähän poliisia puhaltamaan pilliin, että nyt te urpot menette, mutta te urpot odotatte. Ei ole mitään järkeä kaikkien tunkea risteyksiin, kun ne ovat jo ihan täynnä. Ja voisivat ne pyöräilijätkin joskus hetken odottaa, kun on täyttä niin on täyttä.
Viikko Alankomaissa meni nopeasti, oli hieno tavata Opiskelija, käydä monessa paikassa tässä pikkuisessa maassa ja vähän Saksassakin. Liitän tämän XL-koon postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuna.
Ai niin, yksi ravintola-aiheinen vinkki Alankomaihin. Siellä on yleisesti tapana, että kun asiakas pyytää laskun, se tuodaan kyllä nopeasti pöytään, mutta sen jälkeen asiakkaat sitten, kun ovat valmiit, menevät tiskille ja maksavat laskun siellä ennen lähtöään. Ihan hyvä systeemi, ei tule oloa, että pitäisi kiirehtiä, jos laseissa on vielä tilkka viiniä, tai että koska se rahastus nyt oikein tapahtuu.
Sille, joka jaksoi lukea koko postauksen läpi, tarjoan kahvit, kun tavataan!
Jaksoin lukea eli mulle kuuluuu sitten kaffeet. :-) Mun oli just pitänyt kysyä, että kävittekö Kröller Müllerillä ja sieltähän se tulikin vastaan. Me ollaan pari kertaa ajeltu siellä kesällä pyörällä. Ekalla kertaa ne oli joku vienyt, kun oltiin kahvilla, tokalla kertaa otettiin omat mukaan tai ainakin lukko pitää ottaa mukaan, sillä niissä lainapyörissä ei sellaista ole.
VastaaPoistaRupeskin ihan tekemään mieli Hollantiin tai Belgiaan tän sun raporttis jälkeen.
Ilman muuta olen sinulle kahvit pystyssä! Tuo alue, jolla K_M-museo on, on kyllä tosi mielenkiintoinen, paljon niitä pyöräreittejä ja sadoittain lainattavia pyöriä. Tosiaan, jos haluaa vaihteellisen ja lukollisen, niin sitten pitää kai maksaa jotain, mutta noita valkoisia sai kai ottaa ja jättää mielensä mukaan.
PoistaMäkin haluan Rotterdamiin :) Enkä pistäisi pahakseni vaikka näkisin Tinguelyn näyttelynkin...
VastaaPoistaRotterdam oli kyllä minusta vielä Amsterdamia kivempi! Sinullekin kahvit, kun nähdään :) Ellet sitten loikkinut postausta ja katsonut vain kuvan sieltä täältä? ;)
Poista