Utrecht - tuo mainio Mini-Amsterdam

Minilomasemme toisen päivän vietimme Opiskelijan kanssa hänelle jo ennalta tutussa Utrechtin kaupungissa. Siellä sijaitsee Alankomaiden suurin yliopisto ja se on ollut yksi Rooman valtion rajapaikoista. Sinne oli vain noin tunnin ajomatka, mutta maisemia emme paljonkaan mennessä nähneet, sen verran tanakka sumu vallitsi. Tuulimyllyjen lapojen ilmestyminen verkkaiseen tahtiin sumusta ja sinne katoaminen oli suorastaan aavemainen näky.

Utrechtissa oli sattumoisin suuri pyöräalan näyttely valtavassa messukeskuksessa ja Antti suostui lähtemään sinne minun ja Opiskelijan mieliksi. Hänhän tietysti pitkästyi puolikuoliaaksi, mutta huvitti itseään ottamalla noin sata kuvaa. Kuluuhan se aika niinkin. Toisessa osassa messuhallia oli suuri Lego-tapahtuma, sinne näytti virtaavan jatkuva vuo lapsiperheitä, joiden alle metrin mittaiset jäsenet olivat vähän enemmän kuin innoissaan. 

Nuo velikullat olivat paikalla vain kuvana, ei sen enempiä ihailtavina, kylläpä Peterillä on hieno kampaus!

Näyttelyosuuden jälkeen kävelimme saman pysäköinnin puitteissa valtavan juna-aseman halki kaupungin keskustaan. Oli hauskaa, että Opiskelija oli jo ehtinyt käydä kyseisessä kaupungissa, joten saimme kuulla monia kiinnostavia juttuja tuosta Amsterdamin pienoismallista. Kanaviakin oli kuten pääkaupungissa ja sunnuntaipäivänä kauppoja oli mukavasti auki, samoin kahviloita ja ravintoloita. Kaupungin tärkein nähtävyys lienee Domtoren, joka on Alankomaiden korkein kirkontorni. Se on osa aikoinaan keskenjäänyttä katedraaliprojektia ja osan kirkkorakennuksesta romahdettua 1600-luvun lopulla jäi 112,5 metriä korkea torni omilleen seisomaan. Opiskelija tiesi kertoa, että taikauskoiset opiskelijat eivät kävele koskaan tornin lävitse kulkevaa alituskäytävää, sillä joskus opiskelijajoukon siitä mennessä oli joku pudonnut tornista ja pudotessaan surmannut yhden opiskelijoista itsensä lisäksi. Nyt kyllä kaikki menimme portista lävitse eikä meidän onneksi käynyt kuinkaan. Olisin ollut valmis pitämään Opiskelijaa kädestä, mutta hän vakuutti pärjäävänsä. Tuollaisista asioista tietää milloin oma lapsi on aikuinen. 

Kävelimme tovin aurinkoisia katuja ja kanavarantoja ennen kuin menimme syömään oikein hyvät burgerit. Niin Belgiassa kuin Alankomaissakin on hyvin yleistä, että ravintoloiden terassit ovat auki ympäri vuoden, lämmittimien ja fleecehuopien avulla niissä tarkenee hyvin syödä, vaikkei olisikaan lämmin ilma.

Paluumatkalla Nijmegeniin kävimme Alankomaiden kansallisessa militaarimuseossa, mitenkähän se oikeasti suomeksi sanottaisiin? Olimme siellä perillä vähän tunti ennen sulkemisaikaa, paikka kuhisi väkeä. Juuri tuolloin siellä oli panssarivaunujen ja muitten rauhaapuolustavien kamppeitten lisäksi valtava pienoismallinäyttely. 

Oli jos jonkunlaista rekkaa, laivaa, lentokonetta ja muuta valkohiuksisten papparaisten rakentamaan laitetta. He ajelivat rekoillaan innokkaasti museon varsinaisten näyttelyesineitten väliin aidatuilla ajoradoilla ja puhisuttivat minikokoisia höyrykoneitaan. Ulos oli sommiteltu altaita miniveneitten uittamiseen ja ilmatilaa oli varattu kauko-ohjattavien koptereiden ja muitten värkkien lennättämiseen. Lapsille oli monenlaista temppurataa ja joka puolelta kuului itkua ja parkua, sillä kukaan ei halunnut vielä lähteä kotiin. Minilomasen ensimmäisenä maksullisena nähtävyytenä emme vielä tällä kohtaa osanneet oikein äimistellä pääsylippujen hintoja, mutta tämän paikan 12,5 euron hinta/henkilö oli kin sieltä edullisemmasta päästä. Meillä toista vuotta käytössä oleva Museokortti on muuten matkittu Alankomaista, muttei meillä tietenkään ollut sen maan museokorttia.

Ilokseni Marie Kondo otetaan täälläkin vakavasti

Tuon päivän iltana menimme Nijmegenissä pizzalle, sillä joko vähän fiinimmät ravintolat olivat ammuttu täyteen tai sitten kiinni kokonaan. Kun olin edellisiltana ollut oikeassa sen suhteen, että lauantaiehtoona alankomaalaiset lähtevät ulos, niin siten he näyttivät tekevän myös sunnuntaisin, joka on aika huopatossupäivä meilläpäin. Saimme kuitenkin mukavat pizzat kreikkalais-italialaisessa paikassa, jonka epäilemättä huonoimpaan pöytään meidät ulkomaanpellet pistettiin istumaan. Aina ei voi voittaa. Kolmen hengen pizzat ja oluet maksoivat 35 euroa, joten ei siinä menty konkurssiin.

Arjen koittaessa jätimme Alankomaat hetkeksi ja matkustimme Opiskelija mukanamme Saksaan, siitä seuraavassa osassa. Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme.