Grilli kuumana(ko?)

Viime viikolla olin Helsingissä kaksi kertaa, hyvistä syistä kummallakin kerralla. Jälkimmäiseen liittyi Opiskelijan saapuminen kotimaahan joulunviettoon eikä minua olisi pitänyt poissa Helsinki-Vantaan lentoasemalta ne kuuluisat villit hevosetkaan. Tarkemmin ajatellen ehkä olisivat, minä vähän pelkään hevosia. Olisin odottanut hitusen etäämpänä. 

Ennen tätä jälleennäkemisenriemun hetkeä olimme Antin kanssa Helsingissä syömässä uudehkossa Wernerissä Bulevardilla. Meillä oli melkoisen kiireinen päivä tuolloin lauantaina, joten kovin rauhallista kokemusta päivästä ei tullut, saavuimme Helsinkiin vain vähän ennen kuin pöytävarauksemme aika tuli. Ehdimme juuri majoittua Clarioniin ja kipaista sen ylimmän kerroksen baarissa drinkillä ja sitten jo kiiruhdimmekin ravintolaan. Postauksen loppuun kirjaan muutaman huomion hotellista, jossa olin jo kolmatta kertaa. 

Werner on ilmeisesti nyt se paikka Helsingissä, jossa pitää käydä. Siellä oli lauantai-iltana melkoinen kuhina päällä, kun saavuimme. Heti oven pielessä oli yksi kahden hengen pöytä vapaana, mutta onneksi se ei ollut se meidän pöytämme, siinä olisi voinut tulla kylmä, sen verran vilkkaasti ovi kävi. Varsinkin tupakalla kävijöitä ramppasi pihan puolella tiuhaan tahtiin. Mainitsen heti alkuun myös sen, että ravintolan valaistus oli aika himmeä, joten kuvista ei tullut sellaisia, että haluaisin julkaista niistä kuin pari, sillä ne eivät tee oikeutta annoksille. Toisaalta, Wernerissä ei ollutkaan kyse annosten kauneudesta, vaan ihan muusta. Virkistävää sekin.

Me saimme korkean pöydän ikkunasyvennyksestä ja kerrankin korkeat selkänojattomat tuolit olivat sellaiset, ettei niistä pelännyt putoavansa. Tavallisesti en tykkää ollenkaan tällaisista korkeista pöydistä. Töissäkin marisin sellaisista taukotilassa niin kauan, että saimme tavallisen korkuiset pöydän ja tuolit. Toisaalta, töissä epämukavuus lienee plussaa, ei tule viihdyttyä tauolla liian pitkään. 

Asiaan. Minähän en juuri tunne ketään, siis mitään julkkiksia tai muita tunniksia. Olen tunnistanut Miss Suomen viimeksi, kun Annaliisa Tilus valittiin. Tosin siitähän on vasta 32 vuotta. Nyt kuitenkin tunnistin ja olin siitä mielissäni, oli hauska nähdä arvostamani ruoka-alan ammattilainen viereisessä pöydässä syömässä toisten keittiöstä ja lähtevän tyytyväisenä joulukuiseen iltaan. Ystäväni kysyi, että juttelinko tälle mitään. No en tietenkään, en suurin surminkaan olisi tohtinut häiritä hänen vapaailtanaan. Menen varmaan hautaankin pyydellen anteeksi, että olin olemassa. 

Ei mutta oikeasti, asiaan. Nyt kun katson Wernerin listaa ravintolan verkkosivulta, siellä ei puhuta ottamastamme maistelusetistä, joten olen hieman ulapalla iltana käytetystä hinnoittelusta. Samoja ruokalajeja siellä mainitaan, mutta laskun jäätyä pöytään en enää muista kuin loppusumman. 

Kiireisenä iltana asiakkaita ei jätetty hilloamaan listaa pitkäksi aikaa, vaan tilauksemme otettiin ripeästi vastaan ja ennen kuin ehdimme kissaa sanoa, alkoi lautasia virrata pöytään. Pöytä oli kooltaan hyvin pieni ja jo lasit veivät niin paljon tilaa, että annosten asettelu oli tarkkaa puuhaa. Wernerissä käytetään todella pieniä lautasia, jotka sopivat tyyliin hyvin. Ei varmaan kukaan pahastu, jos sanon, etten ole aikoihin nähnyt niin rumia astioita ravintolassa. Muistaakseni Rovaniemellä 70-luvulla lähiökapakka Pailakassa oli joko noita tai vastaavan rumuisia. Mutta Werneriin ne sopivat oikein hyvin. Minua hykerrytti ajatus siitä, että näitä Arabian ruskearaitaisia (anteeksi mielikuva) pieniä lautasia on oikein metsästetty ravintolaa varten. Epäilemättä niitä löytyy kyllä vielä kodeista ja kirppareilta yllin kyllin. Keskiviikkona Finnjävelissä oli hieman toisenlaista. Eroavaisuudet ovat hieno asia, puoleen ja toiseen. 

Söimme siis setin jaettavia annoksia alkuruokalistalta, äkkilaskemalta kuusi listan kahdeksasta annoksesta. Vain silakat ja oreganomakkara eivät kuuluneet tilaukseemme. Pidimme tästä rivakasta alusta oikein paljon, olimme nälkäisiä ja innokkaita syömään. Ainoastaan endiivisalaattia taisi hieman jäädä lautaselle, sillä emme kumpikaan ole sen kanssa päässeet varovaista tuttavuutta pitemmälle. Simpukat olivat oikein hyviä ja kikhernetahna mainiota. 

Melkein ennen kuin alkuruokalautasia oli kerätty pois, tuli pääruoka pöytään. Se oli mielestäni paperilistalla kuvattu sanoin naudan rinta, mutta kun maistelusettiä ei nettilistalla mainita, en voi olla varma oliko kyseessä sama annos kuin siellä mainittu naudan entrecote. Ehkä muistan väärin. Lisukkeet olivat kuitenkin samat. Kun kyse oli ravintolasta, jossa grillillä on keskeinen asema, olisin toivonut, että lihapalalle olisi hieman enemmän kuin näytetty grilliä. Pidän kyllä melkoisen raa'aksi jätetystä lihasta, mutta silloin kyseessä pitää olla todella murea pala ja nyt hieman kiertelin viipaleiden rasvareunuksia ja muutama purkkapalakin osui kohdalle. Mutta määrä! Lihaa oli kahdelle todella paljon. 

Jälkiruoka tarjottiin samanlaisesta ruskeasta kupista, jollaisesta mummon luonakin sai aina palan kakkua ja vaniljakastiketta. Otimme kahvitkin, joka on harvinaista, sillä olemme liiankin usein epäluuloisia espresson laadun suhteen. Nyt ei tarvinnut olla, tiskin takana oli asiallinen kone ja papukin oli ok. 

Mitä mieltä me nyt sitten olimme uudesta Werneristä? Tarjoilu oli erittäin miellyttävää, kyllä lappilainen toisen tuntee. Oli hauska nähdä, että uudessa ravintolassa oli vilskettä ja tyytyväisiä ihmisiä lähti ja uusia saapui tiiviisti varattuihin pöytiin, ilman varaustakin kyselijöitä riitti ja jotkut mahtuivatkin tiskin ääreen syömään. Laskun saimme nopeasti myös ja kuten alussa sanoin, muistan vain loppusumman. Se oli 221 euroa. Juomia meillä oli alkulasillisten lisäksi yksi kaato valkoista ja yksi punaista, sekä jälkiruokaviini. Harmi, kun en muista mitä se maistelusetti maksoi ja oliko se heti alunalkaen merkitty kahdelle tilattavaksi. Voisin tietysti soittaa ravintolaan ja kysyä, mutta ihan niin paljon minua ei kiinnosta. Jäimme hieman miettimään sitä, minkäkokoisia listan alkuruoat ovat yhdelle ihmiselle tilattuina. Esimerkiksi tartar kahdelle oli aika pieni, voisin veikata että lihaa oli noin 50 g. Endiivisalaatti taas oli suuri, juuri se mikä oli vähiten mieluisa meille, vaikka siis olikin vallan mainiosti valmistettu. Pääruokaa oli valtavan paljon. 

Kaikki sujui illan aikana mukavasti, henkilökuntaa oli ilahduttavan paljon. Siitä muuten yleiskehu uusille hyville helsinkiläisravintoloille, niissä on tarpeeksi henkilökuntaa, osaavia nuoria ihmisiä! Ei sitä, että yksi tai kaksi tarjoilijaa juoksee kieli vyön alla koko illan. Myös keittiön puolelta piipahdettiin kokkitakissa annoksia tuomassa ja kysäistiin ohimennessä onko kaikki hyvin. Sellaista rentoa ja miellyttävää, pönötysvapaata meininkiä. Mutta joku siinä oli, vähän ristiriitainen olo jäi kuitenkin. Ehkä osaltaan tunnelmaan vaikutti se, että saavuimme pääkaupunkiin kiireellä, olin koko päivän jännittänyt ehdimmekö lainkaan ja olin jo kertaalleen siirtänyt varaustamme myöhemmäs. Tämähän ei mitenkään ole ravintolan vika tietenkään, mutta kokonaisvaltaisena olentona sitä kerää vaikutelmansa ja tunnelmansa isoon kasaan ja kokonaisuuteen sekoittuu osia siitäkin, mikä ei varsinaisesti siihen kuuluisi. Kun keskiviikkoiltana aterian puolivälissä jo tuumin, milloin ehtisimme Antin kanssa syömään yhdessä Finnjäveliin, en Werneristä lähtenyt sillä mielin, että äkkiä uudestaan. Mutta en kyllä niinkään, että ei ikinä. Niinkin olen ajatellut tänä vuonna helsinkiläisravintolasta lähtiessäni. 

Aioin vielä mainita tähän samaan syssyyn muutaman sanan Länsisataman uudesta maamerkistä, Clarionista. Olin nyt kolmatta kertaa siellä reilun kuukauden aikana. Olen sattunut saamaan jotain uuden asiakkaan edullisia tarjouksia, joita varmaan jokainen bongaa netistä ja kahdella ensimmäisellä kerralla huoneet olivat varmaan pienimpiä mahdollisia ja näköala oli kapea siivu jollekin Jätkäsaaren monista rakennustyömaista. Yksin yöpyessä pieni lattiapinta-ala ei haitannut mitään, mutta kaksi ihmistä edes pienten laukkujen kanssa oli kyllä melkoista pujottelua. Takeille oli noin 20 senttiä kapea syvennys, jossa oli ensinnäkin ainakin 6 leveää ripustinta ja sen lisäksi silityslauta. Ei toivettakaan, että toppatakkikautena siihen rakoseen olisi änkenyt yhtä takkia enempää, mutta mitään koukkujakaan ei seinillä ollut lisäksi. 

Vuoteet ovat olleet oikein mukavia, kunhan ne saa esille sen tyynyvuoren alta. Samoin lakanat ovat tarpeeksi leveitä. Inhoan sitä, että aamuöisen vaakakierteen jälkeen lakana on ympärilläni muumiotyyliin. Kylppärit ovat olleet uutuuttaan tietysti siistejä. Mutta miksihän ainakin yhdessä kylppärissä käsisaippuateline on asennettu niin, että siitä ottaessa saippuaa putoaa aina lattialle, tai alla olevan roskiksen päälle? Pikkujuttu pintahaava asiakkaalle, mutta arvelisin sen olevan siivoajille ärsyttävää ylimääräistä työtä. 

Tällä kolmannella kerralla olin varannut hieman kalliimman huoneen, joka sekin tarjouksessa maksoi vain 93 euroa, mikä on minusta Helsingissä ihan kelpohinta aamiaisen kuuluessa kauppaan. Olin jopa äitynyt pyytämään näkymää keskustaan päin ja sen saimmekin. Huone oli pykälää isompi, joskin takkirakonen oli edelleen silityslaudalla tukittu. Huone sijaitsi kolmannessatoista kerroksessa. Tykkään muuten siitä, että meillä sentään hotelleissa on kolmastoistakin kerros, eikä mitään tyhmää taikauskoisten miellyttämistä tässä asiassa. Näkymä oli Helsingin keskustaan päin, mutta en näköjään muistanut pyytää kaunista säätä. Olen valmis myöntämään, ettei se ole hotellin vika.

Tällä kertaa siis ehdimme piipahtaa 16. kerroksen baarissakin. Hissiliikenne alkuillasta oli vilkasta, etenkin kun yksi hisseistä oli poissa pelistä. Baarissa oli myös vilskettä ja heittämällä epämukavin sohva, jolla olen aikoihin istunut. Oikeammin pinnistelin pysyäkseni viettävällä, liukkaalla ja korkealla parrella minimaalisen baaripöydän vieressä. No, eipä kukaan jää sinne pesää tekemään. Eikä jäisi kyllä hintojenkaan puolesta. Oli aika tyyris drinkki. Näyttäytymispaikkahan tuollainen baari on ja sellainen, missä käydään näin kuin maalta asti on tultu oikein isolle kirkolle asti. 

Vielä kun vauhtiin pääsin niin vähän aamiaisesta. Olin toisella kerralla huomannut, että saatavilla on aamiaismunakkaita asiakkaan toiveiden mukaan (tietysti listalla olevien vaihtoehtojen puitteissa). En tuolloin ottanut munakasta, sillä olin jo ehtinyt valita lämpimiä ruokia lautaselleni. Nyt olin innokas kokeilemaan. Olimme sunnuntaiaamuna aamiaisen viimeisellä tunnilla paikalla, eikä kukaan enää ollut paistamassa munakkaita, tai sitten koko homma on lopetettu. Pettymys! Ihmisiä oli vielä vaikka kuinka paljon, joten siitäkään ei voinut olla kyse, että kysyntää ei olisi ollut. 

Ja sitten ne tarjoilupöydät, joista ruokaa otetaan. Niissä on pitkälle ja alas ulottuvat lasisuojat ja kun vateja on keskellä pöytääkin, sinne on melko hankala ujuttaa otinta ja lautastaan. Jos lautasen jättää lasisuojuksen ulkopuolelle, päätyy ruoka johonkin toiseen vatiin ja tiedossa on sotkua ja ruoka-aineitten rumaa sekoittumista. Jogurttia menee joka kertaa kupin ulkoreunoille, kun kauhaa ei saa laitettua kallellaan olevaan kuppiin. Ärsyttävää, mutta luonnollisesti tällainen first world problem paraasta päästä. 

Clarion minusta edelleen mukava paikka yöpyä, mutta normaalihinnoilla (arkisin näyttää olevan edullisimmillaan noin 140 euron öitä) en sinne menisi. Sijainti on hyvä, etenkin kun olen nyt ihastunut liikkumaan ratikalla. Omalla autolla sinne voi laivojen saapumisaikoina olla vähän hankala päästä ja ennen parkkihallin valmistumista pysäköintipaikan saaminen aidatulta väliaikaisaukiolta on vähän luojassaan, paikkoja olisi kyllä enemmän, mikäli ihmiset pysäköisivät hieman fiksummin. Vastaanotto on toiminut nyt jo paremmin alun haparoinnin jälkeen ja muutenkin upouusi hotelli on aina mukava juttu. 

Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme.