Viittä vaille ähky - päivällinen Finnjävelissä

Kymmenen ruokalajin päivällinen ei kuulosta miltään pikku iltapalalta, eikä se totisesti sitä ollutkaan keskiviikkoiltana. Olin syönyt hyvin varovaisesti jo aikaisin aamupäivällä, että varmasti jaksan syödä illalla sitten oikein kunnolla. Tein matkan Helsinkiin aivan varta vasten tämän päivällisen tähden ja se kyllä kannatti. Olimme suunnitelleet treffejä sauvajyväsen kanssa jo kesästä asti, hän oli ehtinyt käydä Finnjävelissä jo kaksi kertaa, mutta minulle kerta oli ensimmäinen. 

Pöytävarauksemme alkoi heti ravintolan auettua ja pääsimme kadun puolen saliin minulle mieluiseen nurkkapöytään. Olimme jo etukäteen päättäneet, että söisimme pitemmän menun, mutta juomapuolen halusimme mennä muutamalla harkitulla lasillisella. Joskus ravintoloissa suhtaudutaan hieman nihkeästi siihen, että asiakas haluaa vain pari lasillista, joilla mennään useampi ruokalaji, mutta tästä ei ollut häivettäkään Finnjävelissä. Sovimme alustavasti millä lähtisimme liikkeelle ja katsoisimme sitten menun edetessä, mitä hyvää vielä haluaisimme. 

En aio nyt luetella kaikkia ruokalajeja, enkä viinejä, joita eteemme kannettiin. Enemmänkin tahdon vain muistella iltaa, joka muodostui oikeaksi ruokalajien ilotulitukseksi. Kyse oli enemmän kuin vain hyvästä ruoasta, asiallisesta tarjoilusta, kauniista astioista tai viihtyisästä ympäristöstä erikseen. Kyse oli niistä kaikista, yhteensä ne muodostivat kokonaisuuden, josta jäi tavattoman hyvä mieli. Tietysti myös mieluinen seura muodosti osan illan ilosta. 

Usein pitkiä menuja syödessä jossain kohtaa tulee notkahdus, tai ähky. Tai molemmat. Pääsimme hyvin pitkälle tässä maratonissa, ennen kuin ensimmäisen kerran kohotin kulmiani, että no tää nyt on tämmöinen, mutta siinäkään ruokalajissa ei ollut mitään vikaa, ei suinkaan. Se ei vain ollut aivan niin loistava kuin kaikki sitä edeltäneet. Toisinaan myös tarjoilussa käy pieniä kömmähdyksiä ja aika usein niiden sattuessa tapahtuu jäätymistä, mutta sellaisenkin voi hoitaa luontevasti. Sattuuhan sitä, keittiöstä uutta lattialle pudonneen tilalle. Ei se ole niin vaarallista. Ja kun se sattuu ihan alkuun, jääkin sulaa mukavasti, jos sitä nyt olikaan. 

Kymmenen ruokalajin lisäksi saimme kolmiosaisen keittiöntervehdyksen, välipiimän ja prejälkkärin. Viime mainittu olisi voinut minun puolestani olla se varsinainen jälkiruokakin. Moni annos oli aivan minimaalisen pieni, keittoa noin desi ja maksalaatikkoa vanhan ajan merkkarin kokoinen kiekko. Niistä muutamasta lusikallisesta tai haarukallisesta sai suuhunsa koko makumaailman, eikä enemmälle ollut todellakaan tarvetta. Yksi erikoismaininta vielä annoksille, ne olivat kokonaan vaahtovapaat! Arvostan.

Moni Finnjävelistä kirjoittanut blogaani on puhunut myös ravintolan astioista, aterimista ja laseista. Minäkin mainitsen niistä sen verran, että lasit olivat tavattoman kauniit, mutta olin suuren punaviinilasin kanssa melkoisen täpinöissäni, etten vain kaataisi sitä. Kyllä siitä pystyi juomaan, kun oikein keskittyi. Aterimet olivat aika pitkiä, eikä niiden tasapaino käsissä ollut ehkä parhain, mutta kauniit nekin olivat. Lautasissa oli sekä todella mahtavia, että pari vähän kummallista, muttei onneksi yhtään lasilautasta. 

Aterian alkupuoli meni melkoisen ripeää tahtia, annoksia tuli aika kyytiä, mutta sitten vauhti hieman hidastui ja sopivassa kohdassa meille ehdotettiin pientä paussiakin, mistä pidin kovasti. Ravintolasali oli melkein täynnä kolmannen tunnin alussa ja paikalla oli useita suuria seurueita, joten se varmasti nosti painetta keittiössä. Tai mistä minä tiedän, ehkä se on heille helpompaa. Meidän ateriaamme tämä ei heijastunut kuitenkaan mitenkään, emme jääneet paitsioon tai tulleet kiirehdityiksi. Laskun saaminen kävi helposti ja ulos meidät saateltiin pienen rupattelun kera. 

Minun osuuteni laskusta teki 170 euroa, mikä on tietysti paljon rahaa. Menun osuus siitä oli 104 euroa ja lopulta irtolasilliset juomia maksoivat melkein saman verran kuin viinipaketti, mutta pääni oli varmasti terävämpi pienemmällä määrällä lasillisia. Kävelimme talvisessa illassa rautatieasemalle ja siinä viinihuurut lähtivät kokonaan päästä, jäljelle jäi vain äärettömän hyvä ja iloinen mieli. Finnjävelistä jäi sellainen tunne, että sinne täytyy päästä uudelleen ja Antin kanssa, kunhan menu ehtii vaihtua. 

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme.