Viimaisessa Tallinnassa

Pieni Saarenmaan kierros oli osoittautunut onnistuneeksi ja ensimmäisen Tallinnan illan ravintola Bocca oli jo melko lähellä sitä, mitä toivomme italialaiseksi itseään kuvailevalta ravintolalta. Jäljellä oli vielä yksi kokonainen päivä Tallinnassa ja päivällinen Piritan tien varressa illalla. 

Edellisellä vuodenvaihteen minilomasella Tallinnassa olimme huomanneet, että monet museoista ovat tähän aikaan vuodesta kiinni maanantain lisäksi myös tiistain. Keskiviikkona lempimuseomme KUMU kuitenkin oli auki ja menimme sinne heti kohta sen avauduttua. Oli muuten niin kova tuuli, että piti oikein etukumarassa taistella tiensä parkkipaikalta museoon vievän käytävän suulle. Onneksi ei ollut mitään kaunista kampausta, se olisi ollut muisto vain. 

KUMUn tämänhetkinen vetonaula Paul Delvauxin näyttely Uneksija herää oli todella vaikuttava ja laaja. Teoksia oli monelta vuosikymmeneltä. Delvaux ehkä tunnetaan parhaiten leijuvista naishahmoistaan, mutta minä pidin eniten hänen 1920-luvun maisemakuvistaan, metsistä ja satama- tai rautatiekuvistaan. Muutoin teimme rivakan kierroksen muissa kerroksissa, KUMUun ei koskaan kyllästy. 

Iltapäivällä pienen lepotauon jälkeen kävimme vanhankaupungin kaduilla katsomassa vieläkö tutut ravintolat ovat avoinna ja miltä joulutori tällä kertaa näytti. Nyt tietyöt oli saatu valmiiksi kukkakioskien kohdalla, mikä on varmasti helpotus yrittäjille. Hetkittäin taivaskin näytti sinisiä kaistaleita.

Myös piparkakkunäyttelyyn ehdimme, se oli avoinna viimeistä päivää. Tällä kertaa teemana oli metsä, eikä näyttely ollut ehkä niin hauska kuin aiemmilla kerroilla, mutta yhtä hyväntuoksuinen se oli. 

Sää oli niin kertakaikkisen viimainen, että poikkesimme Lusikas-ravintolaan kysymään olisiko heillä ostereita, tällä kertaa niitä ei mainostettu ulkopuolella. Olihan niitä ja nautimme pienen iltapäiväpalasen ja lämmittelimme tovin ravintolan rauhallisessa ilmapiirissä. Tällä kertaa tohdin syödä yhden tilaamistamme ostereista, se oli ihan hyvä, olen valmis myöntämään.

Päivällispöydän olin varannut kesältä tutusta Tuljakista. Meillä oli valmiina Tallinnan joukkoliikenteen bussikortit ja 1A-bussilla päräytimme sopivissa ajoin aivan Tuljakin kohdalla olevalle pysäkille. Se on sama pysäkki, jolla jäisi pois, mikäli olisi menossa Tallinnan kuuluisalle Laululavalle. Moni muukin bussi kulkee tuolta osin samaa reittiä, mutta koska tiesimme 1A:n varmasti olevan oikealla reitillä, menimme sillä. 

Tuljakin piha ja kulkukäytävät olivat saaneet uusia muotoja hurjasti lentävästä lumesta, oli mitä ihaninta astua ovesta sisään lämpimään ravintolaan. Meidät vastaanottanut henkilö huolehti takkimme kaappiin ja johdatti meidät pöytään. 

Kello oli tuolloin seitsemän ja sali oli melko tyhjä. Nyt oli tunnelma hyvin toisenlainen kuin kesällä, jolloin paikalla oli suuria ryhmiä ja puheensorina lähes melun tasolla. Tällä kertaa tila sieti asiakkaiden puheen oikein hyvin. Oli mukava istahtaa pöytään, lämmetä ja katsoa ulos seinän kokoisista ikkunoista miten lentävä lumi teki veistoksiaan pihamaalla. 

Ruokalista oli osittain sama kuin kesällä, mutta onneksi myös riittävän eri. En aikonut ottaa samoja ruokalajeja, vaikka kesäinen pulperoannokseni tekikin minusta kerrasta mustekalan ystävän. Antti sen sijaan todellakin aikoi ottaa saman annoksen, hän piti niin kovasti ravintolan tartarista, ettei aikonut jättää sitä väliin mistään hinnasta. Minä otin pastramileivän ja voi jessus, että se oli hyvä! Itse asiassa siinä oli hyvin samankaltainen makumaailma kuin tartarissa, mutta olomuoto eri. Vielä ennen alkuruokia saimme samanlaisen mehevän palan possunvatsaa sinapin kanssa kuin kesälläkin, se oli yhtä hyvää nytkin, sopi vielä makunsa puolesta joulunjälkeiseen aikaan todella hyvin. Älyttömän hyvä alku aterialle kummallakin puolella pöytää. 

Pääruokina meillä oli ankkaa ja Aberdeen Angus-pihvi. Minun ankkani oli makuuni aivan yltiöpäisen ihanasti paistettu, Antti sanoi se olevan siinä rajalla, että onko liian raaka. Hänen pihvinsä oli todella hyvä. Kaikki tilperhöörit oli aseteltu pihvin päälle sellaisella tarkkuudella ja sievyydellä, että keittiössä oli pakko olla jonkun kaunosielun.

Jälkiruoaksi valitsimme "Puolikuun" ja "Icebergin", kumpikin oli jännä ja hauska. Taisimme vaihtaa annoksiamme puolivälissä ja pitää enemmän siitä toisen valinnasta.

Lopuksi joimme vielä espressot ja otimme kylmää paluumatkaa varten etukäteislämmittäjiksi talon limoncellot. Ateriasta on pian kaksi viikkoa, enkä enää muista paljonko se maksoi. Tarjoilu oli tälläkin kertaa miellyttävää ja tunnelma ravintolassa rauhallinen ja lämmin. Vaikka Tuljakiin pitää lähteä keskustasta noin kolmen kilometrin päähän, sitä voi kyllä erittäin suurin sanoin suositella. Kesällä matka on kiva kävellä, miksei talvellakin, jos ei tuule ihan niin paljon kuin tällä kertaa. Taksillakaan matka ei liene kovin kallis, bussilla pääsee muutamalla eurolla. Ehdimme juuri kipaista leveän rantabulevardin oikealle puolelle, kun kohdalle sattui yksi keskustaan menevistä busseista ja viidessä minuutissa olimme melkein hotellimme kohdalla olevalla pysäkillä. 

Kotimatkan aamuna sää oli, jos mahdollista vieläkin kylmempi ja viimaisempi. Keskusta parkkitalossa ollut automme oli muurautunut pyörivästä lumesta aivan uuteen muotoon eikä satamassa näkyvyyttä ollut kuin juuri harakoitten lentosääksi. Onneksi laivamatkalla tuuli oli ilmeisen hyvästä suunnasta, Europa ei keikkunut nimeksikään.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidassa oleville Poissa kotoa- ja Valmiissa pöydissä-välilehdille, joille kerään reissu- ja ravintola-aiheisia postauksiamme.