Liian pitkä tauko – Murussa jälleen

Käyn Helsingissä aika usein, vähintään kerran kuukaudessa ja vuorotteluvapaani ajan ramppasin isolla kirkossa välillä kaksi kertaa viikossakin. Töihin paluun jälkeen reissaaminen on jäänyt vähemmälle, vaikka kaikenlaista mukavaa ja mielenkiintoista tapahtuukin kaiken aikaa Helsingissä. Melkein jokaisella Helsinkiin suuntautuvalla matkalla yritän päästä syömään jonnekin ravintolaan. To-eat-listani vain venyy, tuntuu etten koskaan ehdi käydä kaikissa kiinnostavissa paikoissa. Sitäkin vähemmän ehtii vanhoihin tuttuihin paikkoihin, vaikka kuinka mieli tekisi. Edellisellä Helsingin matkallani kuitenkin uudistin vanhan tuttavuuden. Olin käynyt Murussa viimeksi elokuussa 2013, aika menee kyllä melkoista kyytiä!

Tällä kertaa osallistuin What's Cooking Helsinki-tapahtumaan, josta kerroinkin jo itsensäpaljastamispostauksessani pari viikkoa sitten. Vilkkaan tapahtumapäivän illalle olimme varanneet pöydän Murusta ystäväni sauvajyväsen kanssa. Hänkään ei ollut käynyt Murussa pitkään aikaan ja odotimme päivällistä mielenkiinnolla. 

Olimme paikalla heti ravintolan avauduttua ja pikkuisen petyin siihen, että pöytämme oli takasalin pimeimmässä kohdassa tiskin kulmalla. Muru alkoi täyttyä heti melkoista kyytiä, mikä on aina mukavaa nähdä. Koska illasta on jo sen verran aikaa ja olen myös siivonnut kuva-arkistojani melkoisen rankalla kädellä, en kuvaile saamiamme ruokalajeja kovin tarkasti, vaan keskityn enemmän illan ambienssiin.

Koska olimme poikenneet Latvaan gt:lle, jätimme Murussa alkujuomat väliin ja siirryimme suoraan syömään. Ajankohdasta johtuen (?) aterian alku oli melko kiivastahtista, juomat kiikutettiin pöytään nopeasti ja lautaset heti perään. Samoin pois vienti oli vikkelää. Onneksi meillä oli paljon puhuttavaa päivän tapahtumista, joten emme hotkineet ruokiamme. Muuten olisimme olleet kolmessa vartissa Fredalla menossa kotiin. 

Unelmieni juustolautanen, ei yhtään mitään liikaa, ei yhtään mitään liian vähän!

Tarjoilu Murussa oli samanlaista kuin edelliskerralla monta vuotta sitten. Meidän pöytämme ääreen tarjoilija ei kyykistynyt jutustelemaan, mutta ystävällisyysaste on juuri siellä sietokykyni ylärajoilla. Älkää ymmärtäkö väärin, en tietenkään toivo minulle oltavan tylyjä, mutta tunnen oloni kotoisammaksi aavistuksen viileämmässä ilmapiirissä. En kyllä osaa selittää miksi näin, mutta sellainen vain olen. Tietoa viineistä ja ruokalajeista saimme sopivasti ja meiltä tiedusteltiin annosten maistuvuutta sopivassa kohdin ja määrin. Se on kyllä hanskassa Murussa edelleen, tosin minusta tämä puoli suomalaisissa ravintoloissa on kohentunut muutenkin todella paljon. Murussa se vain on osattu jo alusta asti. 

Ruoka-annokset tuona lauantaina olivat alkuruokaa lukuunottamatta hyvinkin taattua tavaraa. Alkuruoassa oli minun makuuni liiaksi kirpeän puoleista kastiketta ja se näytti hieman krumeluuriselta Murun keittiöstä peräisin olevaksi. Pääruoka sen sijaan oli ihanan yksinkertaisen näköinen, mutta täynnä hentoja, mutta silti niin intensiivisiä makuja. Kuvat kala-annoksesta olen siivonnut hätäpäissäni pois. Jälkiruokana oli monenlaisen suklaan hässäkkä, jota en jaksanut syödä kokonaan, sen siitä sai kun oli jo lounaalla aiemmin päivällä. 

Minä loppasuu otin viinipaketin ja senkin kanssa koko ateriani maksoi 99 euroa, mikä oli mielestäni hyvin sopiva hinta. Olin hyvin iloinen siitä, että vaikka Muru ei ole niin paljon ihmisten puheissa nykyään, se näytti hyvin täydeltä ja siellä vallitsi miellyttävä tunnelma. Olen myös iloinen siitä, etten ahnehtinut uutta ravintolakokemusta aiemmin tuntemattomasta paikasta, vaan palasin vanhaan tuttuun monen vuoden tauon jälkeen. Luulenpa, että teen niin seuraavan kerran nopeammin kuin neljän vuoden kuluttua. 

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme.