Eteläistä Portugalia – reissun viimeiset päivät

Portossa viettämiemme päivien jälkeen meillä oli vielä muutama päivä jäljellä ja päätimme ajaa samantien katsomaan Algarven aluetta. Ajomatkaa oli noin 550 km ja Portugalin erinomaista moottoritieverkkoa se ei ollut matka eikä mikään. Liikennettä oli edelleen hämmästyttävän vähän.

Tuona siirtymäpäivänä suuntasimme etelärannikolle Algarven alueelle Lagos-nimiseen kaupunkiin. Ohitimme Lissabonin puolen päivän maissa ja hetken aikaa olimme samalla tiellä kuin matkan alussa ollessamme tulossa Évorasta. Pohjoisempana oli sää ollut useana päivänä pilvinen, mutta etelässä ei ollut pilvenhattaraakaan taivaalla. Saavuimme Lagosin kaupunkiin sopivasti siihen aikaan, kun hotellihuoneemme piakkoin saisi.

Ensimmäistä kertaa olimme varanneet majoituksen adults only-hotellista. Emme tehneet sitä mitenkään tarkoituksella, sopivalta näyttävä ja hinnaltaan kohtuullinen sattui olemaan sellainen. Hotelli sijaitsi kaupungin laitamalla alueella, jossa oli sekä tavallista asutusta, että loma-asuntoja. Aivan likellä oli aikaa sitten keskeneräisiksi jääneitä, tai lopetettuja suuria hotellikomplekseja, mutta myös rakenteilla olevia. Onko tosiaan mahtava idea rakentaa uusi suuri loma-asuntorakennus, kun vieressä olevakin on jäänyt vaiheeseen ties milloin? Mutta mitä minä siitä ymmärrän?

Meidän hotellimme oli useista pienistä rakennuksista koostuva rykelmä, kirkkain värein maalattuja pikkutaloja, uima-altaita ja paljon erilaisia kasveja trooppista tunnelmaa tuomassa. Huoneemme olisi kuulema oikein mukava, muttei parhaalla paikalla tarkoittaen sitä, että se sijaitsi talorykelmän takapihan puolella, eikä meillä ollut omaa uima-allasta. Kyllä minä niin mieleni pahoitin. No en sentään, olisi ollut höpsöä istua ikioman uima-altaan äärellä se parituntinen, jonka altaalla vietimme sinä iltapäivänä. Huoneemme oli oikein kiva, vaikka hämmästyinkin huoneen nurkassa olevaa ylhäältä avointa suihkukaappia, vessa oli sitten erikseen. Saimme auton paikoitettua tontin takapuolen kadulle ja siitä pääsi suoraan portista sisälle matkatavaroiden kanssa. Ihan kätevää.

Mietin tuota konseptia, adults only. Vaikka omat lapset ovat jo aikuisia, eivät lapset, minkään ikäiset, ole alkaneet häiritä minua sen enempää hotelleissa, matkustusvälineissä kuin ravintoloissakaan. Siis vain olemassaolollaan. En kaipaa matkalla ollessani sitä, ettei lapsia näy eikä kuulu. Minusta tuossa hotellissa ei ollut sellainen ilmapiiri, johon olisin erityisesti ihastunut. Ei sillä, että olisin kaivannut "pikkujalkojen töpsöttelyä" tai "tenavien iloista nauruakaan" erityisemmin, mutta joku siinä oli, ettei minulle vain aikuisille varatun hotellin tunnelma ollut lisäarvo.

Iltasella kävelimme keskustaan, jonne oli matkaa vähän yli kilometri. Tässäkin kaupungissa katutaidetta oli todella paljon, se on Portgalissa aivan mahtavaa.

Olimme katsoneet ravintolavaihtoehtoja netistä ja päätimme kokeilla onneamme ilman varausta, ajattelimme torstai-illan olevan pikkukaupungissa lähinnä kuollut. Olikin aika outo tunne putkahtaa kaupungin laidan hiljaisten asuinkatujen jälkeen keskustan kapeille kävelykaduille, joissa oli ihmisvilinää ja ravintoloita vaikka kuinka paljon. Päivemmällä Antti oli kävellyt sivummalla, eikä ollut osunut näille aivan keskustan kaduille.

Menimme kysymään pöytää ravintolasta, jota olimme kaavailleet päivällispaikaksi, mutta sehän oli ihan tupaten täynnä. Jätimme nimemme jonoon ja sovimme palaavamme tunnin kuluttua. Kyse oli tapaspaikasta ja siellä oli todella kova puheensorina, meni melkein melun puolelle. Kuljeskelimme sitten tunnin verran katuja, näimme todella monta muutakin kivan näköistä ravintolaa, mutta emme muuttaneet mieltämme. Portugalissa on muuten erittäin miellyttää se, ettei ravintoloihin ole aggressiivista sisäänheittoa. Yleensä vain hyvin kevyesti otetaan katsekontaktia ja jos itse osoittaa mielenkiintoa, sitten aletaan juttusille. Ei mitään ärsyttävää my best friend-meininkiä.

Tunnin kuluttua palasimme ravintolaan ja meidät sijoitettiin korkeaan baaripöytään ruokalistaa tutkimaan ja olin jo siinä luulossa, että siihen jäisimmekin, mutta hetken päästä meidät ohjattiin toisen salin puolelle oikeaan pöytään. Olin helpottunut, sillä meteli oli siinä osassa ravintolaa huomattavasti vähäisempää.

Olimme tutkineet etukäteen listaa ja päättäneet ottaa valikoiman tapaksia. Se oli oikein hyvä ajatus, sillä ne olivat erinomaisia. Muistaakseni tilasimme kuusi annosta, joissa oli syötävää aivan tarpeeksi. Paikka oli todella täynnä, heti kun pöytä vapautui, siihen tuotiin uudet asiakkaat. Monet olivat portugalilaisia suurissakin ryhmissä tai perheittäin, mutta ulkomaalaisia oli myös monia meidän lisäksemme. Tarjoilu oli mukavaa ja ystävällistä.

Ilta oli jo pimennyt, kun poistuimme ravintolasta kymmenen jälkeen. Kadut olivat hiljenemässä, muutamassa baarissa näkyi vielä asiakkaita. Lagos vaikutti paikalta, jonne voisi poiketa toistekin yhdeksi yöksi, mutta en välttämättä viihtyisi siellä pitempään kuten pohjoisen Praia de Barrassa viihdyn.

Bookingissa hotellimme aamiaisen kehuttiin olevan erinomainen ja sitä se olikin. Aamiaishuone oli rakennusryppään keskellä ja suurin osa pöydistä oli aurinkokatosten ja tuulessa romanttisesti liehuvien verhojen muodostamalla varjoisalla terassilla. Terassilaudoitus notkui melkoisesti ihmisten kävellessä ja etenkin kanta-astujien ohimarssin aikana kahvit hölskyivät kupeissa niin etteivät reunat meinanneet riittää. Jos siellä olisi ollut pikkujalkojen töminää, olisi ehkä nähty rypistyneitä otsia. Vähän minua hymyilytti korostetun aikuismainen tunnelma. Valikoimaa oli aivan yltäkylläisesti, jopa vihannespuolta, jota ei juurikaan nähty muissa reissumme hotelleissa.

Perjantaina suunnitelmana oli ajella katsomaan Cabo de São Vicenten niemeä, Portugalin ja siten Manner-Euroopan lounaisinta kärkeä. Sää oli aivan ihana, aurinko paistoi ja tuuli navakasti. Ajelimme pieniä teitä melkeinpä itseksemme aina Sagresin kaupunkiin asti, sieltä oli vielä muutamien kilometrien matka niemen kärkeen. Sielläpä vasta tuulikin! Paikka olikin melkoinen turistikohde, majakkaa oli katsomassa bussilasteittain ihmisiä ja tuulesta huolimatta tai ehkä juuri sen tähden myynnissä oli kojuittain villapaitoja ja muita lämpimiä käsitöitä. Kyllä minäkin vähän käärin huivia tiukemmin olkapäilleni siinä hujelluksessa. Makkarakojulla riitti jonoa.

Luin Wikipediasta, että niemenkärki on Euroopan kaukovaellusreitti E9:n päätepiste, ilmankos vaeltajia näkyikin siellä täällä, mutta pyhiinvaellusreitistä ei siis ole kyse. Vilkuilin kaukovaellusreiteistä kertovaa sivua ja tuntui, että tähän minun ei nyt kannata paneutua, sillä hurahduksen tunne tuntui selvästi aivoissa. Ei, ei lisää vaellusreittejä, ei ainakaan mitään 5200 km mittaisia!

Niemenkärjen jälkeen palasimme samaa tietä Sagresin kaupunkiin, jossa menimme katsomaan Fortaleza de Sagresia, eli Sagresin linnoitusta. Siellä pääsimme hieman jonottamaan pääsylippuluukulla ja sen jälkeen teimme erittäin mukavan, joskin tuulisen kävelyretken linnoituksen takaisella niemenkärjellä, jossa oli hyvä polkuverkosto ryteikköisen kasvuston keskellä. Aivan reunalle ei kehotettu menemään, sillä jyrkänteen kerrottiin kyltein olevan hyvin sortumaherkkää. Kyllä siellä köysin ja ketjuin reunustetun polun ulkopuolellakin näkyi selfieitä ottavia hurjapäitä. Minä en uskaltaisi, kun kerran kielletään. Tuuli edelleen hyvin navakasti ja jotenkin tuulen suuntaa kiertäen, että tuntui kuin olisimme koko kierroksen olleet askelia keventävässä myötätuulessa, vaikka selvästi kävelimme niemen kärkeen ja takaisin.

Matka jatkui rannikkoa pohjoiseen reilun tunnin matkan päähän Praia da Zambujeira do Mar-nimiseen rantakaupunkiin. Olimme varanneet sieltä huoneen pienestä majatalosta, jonka isäntä oli mitä ystävällisin ja käytti samassa lauseessa kaikkien osaamiensa kielten taitonsa. Huoneemme oli talon yläkerrassa ja sieltä oli kauniit maisemat. Huone itsessään oli hyvin, hyvin sievästi sisustettu ja varusteluun kuului myös jääkaappi, mikä oli mukavaa, sillä meillä oli hieman eväitä mukanamme jääpalapussin kanssa samaan kassiin pakattuna.

Meri näytti niin houkuttelevalta, että lähdimme heti rannalle. Sinne oli vain muutaman sadan metrin matka katua pitkin ja sitten jyrkät portaat merenpinnan tasolle. Kaupungin kohdalla oli kaksi erillistä poukamaa, joitten välillä saattoi vaihtaa puolta rantahiekkaa pitkin ainakin siihen vuoroveden aikaan. Aallot olivat melkoiset, enkä minä tuntenut halua mennä veteen. Lepäilimme jonkun aikaa rantahiekalla, minä tiirailin vaellusmatkalla olevaa pariskuntaa, joka hyvin caminomaiseen tapaan levittäytyi kivikolle jääkylmän puron äärelle jalkojaan liottelemaan ja pakkauksiaan purkamaan kohtaan, jossa puron vesi sekoittui meren aaltoihin. En silloin vielä tiennyt, että vaellusreitti E9 kulkee tuolla main ja kaikki kymmenet reppuselkäiset ihmiset olivat mitä luultavammin tuolla reitillä, eivätkä pyhiinvaelluksella.

Vaikka majatalollamme oli oma ravintola, menimme kuitenkin päivälliselle kadun toiselle puolelle kalaravintolaan. Siellä otimme äyriäsvadin kahdelle, se sopi Portossa nauttimiemme liha- ja kalaövereitten jälkeen hyvin samaan sarjaan. Kylläpä siinä olikin askaroitavaa, oli erilaisia katkarapuja, taskurapua ja muuta, joista emme kaikista tienneet mitä ne ovat. Erikoisin oli rypäs jonkunlaisia noita-akan sormenpäitä, joitten nimi on oikeasti hanhenkaulat. Tarjoilijan piti hieman kannustaa minua maistamaan noita suolaisiksi nallekarkeiksi luonnehtimiani erikoisuuksia. Pari maistoin, mutten ihastunut. Muuten vati oli mitä onnistunein ja saimme askaroitua sen lähes syödynnäköiseksi. Otimme hieman mallia naapuripöydästä, he eivät olleet vastaavan vadin äärellä ensimmäistä kertaa.

Majatalon isännän vuolaasti kehuma aamiainen oli oikein kelvollinen, kaikki tuotiin pöytään suoraan eteemme kauniilla korulauseilla mehustettuna. Muita asiakkaita ei näkynyt, naapurihuoneen vaeltajapariskunta näkyi jo pyörivän ulkosalla toisiaan etsien.

Koska oli viikonloppu ja viimeisen yön majoituksen halusimme myös rannikolta aika läheltä Lissabonia, olikin valinnanvaraa melko vähän, hotellit olivat joko täynnä, kalliita tai  molempia. Päädyimme ottamaan huoneen suurehkosta ketjuhotellista Setubalin kaupungista, jonne oli matkaa noin 180 km Zambujeirasta. Matka oli leppoisa melkein tyhjillä teillä. Ajelimme kaikessa rauhassa ja saavuimme Setubaliin alkuiltapäivästä. Hotellimme oli suuren puistoalueen reunassa ja puistossa oli juuri koko viikonlopun mittainen lasten festivaali. Oli kasvomaalausta, pomppulinnaa, minigolfia ja nukketeatteria. Perheitä oli liikkeellä sankoin joukoin. Saimme auton pysäköityä kadun varteen aivan hotellin eteen, eikä parkkipaikka edes maksanut mitään.

kirppariakin löytyi

Tässä kaupungissa katutaidetta oli muuten vähemmän kuin muissa käymissämme Portugalin kaupungeissa, rakennuksia pilaavaa sotkua ja tageja oli sen sijaan vaikka kuinka paljon. Keskustan kapeilla vanhoilla kujilla näkyi riemastuttavaa muovitaidetta, erilaisista muovisista vesipulloista ja muista arkisista muoviesineistä askarreltuja koristeita, joista ei osannut sanoa olivatko ne aivan mahtavia vai aivan kamalia.

Tuona matkan viimeisenä iltana, joka oli lauantai, emme päässeet ilman varausta syömään ravintolaan, jonka olimme katsoneet netistä mahdollisesti mukavaksi. Ihmisiä oli runsaasti liikkeellä ja ravintola oli täynnä. Pizzaravintolaan mahduimme, sekin oli koko ajan aivan täysi, mutta satuimme ovesta sisälle juuri sopivaan aikaan saadaksemme oven edessä olevan pöydän. Ravintola näytti rakennetun jonkunlaiseen avaraan varastotilaann, sen ovetkin olivat leveät ja erittäin kovaäänisesti paukahtavat, kun rämähdystä vaimentava puupalikka lähti joka toisen kulkijan kenkien potkaisemana pihalle.

Alkupalaksi syömämme leikkeleet olivat maukkaat ja pizzat hyvät. Minä korjasin aukon sivistyksessä ja valitsin Mateus-rosen ruokajuomaksi, en ole muistaakseni koskaan aikaisemmin juonut tuota lituskaisessa pullossa olevaa viiniä. Niitä viinipulloja näkyi lapsuudessani koristeina kirjahyllyissä monessa kodissa muistona muinaisista etelänmatkoista. Ihan kelvollistahan se olikin.

Kyllä pystyi!

Paluulentomme olisi vasta myöhään illalla, joten meillä oli sunnuntaina koko päivä aikaa. Olimme jo lähellä Lissabonia ja olimme ajatelleet käydä ennen kaupungin keskustaan menoa uudelleen Sintrassa, jossa kävimme viime vuonnakin. Silloin kävimme Penan palatsissa, nyt ajattelimme käydä alempana sijaitsevassa palatsissa, jonka nimi on englanniksi National Palace of Sintra. Matka Setubalista Sintraan kesti reilun tunnin, näytti että etelään päin tiet olivat tukkoiset, mutta meidän suuntaamme onneksi eivät. Olimme perillä Sintrassa jo noin kymmenen aikaan ja siellä oli täysi turistirytinä päällä. Saimme sukkelasti ostettua automaatista liput ja pääsimme katsomaan upeaa palatsia. Väkeä oli melkoisesti, joten jonossa siinä köpöteltiin pitkin saleja ja käytäviä, mutta ei se mitään. Olimme ostaneet samalla liput myös puutarhoihin, niissä ei sitten ollutkaan väkeä juuri lainkaan. Puutarhat olivat kapeilla pengerryksillä ja jokainen metri oli hyödynnetty. Erityisesti pidin keittiöpuutarhasta.

hirvee ruuhka

blogaanin pitää nähdä aina keittiö

Linnakierroksen jälkeen ajoimme Lissaboniin. Sunnuntai oli mitä kaunein sään puolesta ja näytti, että ihmisiä oli puoliltapäivin jo runsaasti liikkeellä. Löysimme samaan parkkihalliin kuin viime vuonnakin, aivan Time Out Marketin viereen. Kurkistimme ihmisiä kuhisevaan ruokaparatiisiin ja päätimme syödä siellä tälläkin kertaa, kunhan olisimme käyneet kävelemässä keskustan kuumilla kaduilla. Vaikka meillä oli aikaa vaikka kuinka paljon, ei jostain syystä enää viimeisenä päivänä ollut kovin paljon innostusta tutkia Lissabonia, kunhan kävelimme kaduilla, katselimme ympärillemme ja nautimme ihanasta kesän lämmöstä. Lissaboniin pitäisi ehdottomasti tulla erikseen kaupunkilomalle ja uppoutua kaupunkiin aivan erityisesti.

Söimme lounasta Time Out Marketissa ja erittäin hyvät hampurilaiset söimmekin. Kokit ja Potit-Hannele oli ollut paikassa juuri muutamaa päivää aikaisemmin ja hänkin piti paikasta kovasti, samoin syömästään risotosta. Pöytänaapurillani oli sama annos edessään, enkä olisi pistänyt pahakseni syödä sellaistakin.

Matkan viimeisenä päivänä minulla on aina jotenkin levoton olo aina siihen asti, että olemme saaneet auton luovutettua, päässeet lentoasemalle, jätettyä matkatavarat ja mentyä turvatarkastuksen läpi. En mielelläni oleskele lentoasemilla pitkään, mutta toisaalta luonteeseeni kuuluu olla ajoissa, Antin makuun liiankin ajoissa. Turvatarkastuksen jälkeen olen levollisempi.

Notkuimme sitten ravintolassa erittäin pitkän lasillisen ajan ja kävimme ostamassa kotiin hieman portviiniä ja oliiviöljyä, sillä käsimatkatavaroissammekin oli tilaa. Matkaa varatessa myöhäinen paluulento tuntuu aina aivan briljantilta ajatukselta, mutta on se sitten aika puuduttavaa odottaa sitä illan melkein viimeistä lentoa. Kahden tunnin aikaeron ja neljän tunnin lennon yhdistelmä myöhään lähtevällä lennolla on aika killeri, lyhyestä lennosta tulee kummallisesti pitkältä yölennolta tuntuva. Minä en saa koskaan nukutuksi lentokoneessa, olinpa kuinka väsynyt hyvänsä. Nytkin olin aivan uupunut, mutta ei vain uni tullut. Oli vielä hassua syödä lämmin ruoka keskellä yötä, tällä kertaa ruoka oli parempaa kuin menolennolla, mutta miniatyyritarjottimelta syötynä ahtaassa tilassa se oli aika taiteilua.

Vaikka olimme tienneet, ettei ole kiva lähteä ajamaan kotiin Vantaalta unettoman yön jälkeen, teimme sen kuitenkin. Ajoimme vuorotellen toisen nukkuessa vieressä. Autossa minulla ei ole koskaan vaikeuksia nukahtaa matkustajana, voisin nukahtaa matkalla Prismaankin, jonne on matkaa kuutisen kilometriä kotoa. Pääsimme kuitenkin sitten kotiin aamusella, heti pää tyynyyn muutamaksi tunniksi ennen mitään kotiintulomuodollisuuksia postinhakuineen, nurmikonleikkuineen ja kaupassakäynteineen. Pari kolme tuntia omalla futonilla, oman untuvapeiton alla teki ihmeitä. Talo oli kyllä  kun jääkaappi, ei ollut vaikea uskoa, että vain muutama päivä sitten maa oli ollut vielä valkoinen lumisateesta. Piti laittaa lämmöt päälle vähäksi aikaa, että talo palasi asuttaviin lämpöihin.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheista postauksiamme maittain. Sieltä löytyvät myös tämän reissun aiemmat vaiheet.