Lisää kuumia kaupunkeja – Portugali-kierroksemme toinen osa

Portugalin kierroksemme jatkui Évoran jälkeen pienin mutkin kohti pohjoista. Välimatkat olivat niin lyhyitä, ettei ollut järkeä lähteä minulle mieluisaan kukonlaulun aikaan liikkeelle, ettemme olisi liian aikaisin perillä seuraavassa paikassa. Kolmantena reissupäivänä oli tarkoitus päätyä Tomariin ja välimatka oli vain noin 250 km. 

Kyllähän me sittenkin olimme noin yhdeksän aikaan jo pakkaamassa laukkuja autoomme ja pujahdimme ulos hotellin parkkihallista vielä kohtuuviileään Évoran aamuun. Ensimmäiseksi poikkeamaksi reitille olimme valinneet Dos Almendresin kivikehän.  Se sijaitsi rinteessä, mikä oli hieman hämmästyttävää, aiemmin näkemämme kivikehät ovat yleensä olleet mäen päällä tai tasaisella aluella. 

Ennen kuin ajoimme supersujuville moottoriteille pysähdyimme Vendas Novasissa siihen bifanas-paikkaan, joka ei suvainnut olla auki maanantaina. Nyt se oli auki ja nautimme varhaisen lounaan ennen matkan jatkumista. Ei Rita ollut turhaan kehunut, eikä Antti jatkanut samaa virttä, erittäin hyvät bifanat, eikä vain meidän mielestämme. Monia muitakin asiakkaita oli jonossa. 

Matkalla pysähdyimme Fatimassa, josta on muodostunut tärkeä pyhiinvaelluskohde. Vain reilua viikkoa aikaisemmin siellä oli suuri tapahtuma, jossa Paavi julisti pyhimyksiksi kaksi sata vuotta sitten ilmestyksiä saanutta lasta. Paikalla oli ilmeisesti yli puoli miljoonaa ihmistä tuolloin 13.5.2017, miljoonaa oli odoteltu. Siinä sitä on nieleksittävää pikkukaupungille, joka elää uskontoturismista. Nyt jättimäinen aukio näytti paahtavassa auringonpaisteessa melkein autiolta, vaikka varmasti siellä oli satoja ihmisiä. 

Tämänkaltaisissa paikoissa tunnen oloni usein hieman vaivautuneeksi, sillä tiedän katolisesta kirkosta niin vähän. Pelkään, että tulen tehneeksi jotain sopimatonta, tai häiritsen kulkiessani selkeästi turistin ominaisuudessa toisten pyhillä ja tärkeillä paikoilla. Kävelimme aukiolla ja kurkistimme kirkkoihin sekä kauppaan, jossa myytiin monenlaista uskontoaiheista muistoesinettä ja tarpeistoa. Aukiolla kävi jännä kuuma, voimakas tuuli, joka nuoli viettävää kivettyä pihaa. Siitä ei oikein tiennyt virkistikö se oloa vai saiko sen vielä tukalammaksi. Tuolloin tulin vakuuttuneeksi, ettei keskikesän camino sopisi minulle lainkaan, en jaksaisi kävellä rinkka selässä sellaisissa lämpötiloissa. 

Emme majoittuneet Hotelli Hallelujassa

Fatiman jälkeen Tomariin ei ollutkaan enää pitkä matka ja saavuimme kaupunkiin alkuiltapäivästä, jolloin pääsimme jo hotelliimmekin, Thomar Story Guest Houseen. Se oli soma pieni, 12 huoneen paikka kaupunkia halkovan joen rannalla. Autolle ei ollut tilaa hotellin lähellä, Antin piti viedä Fiesta yleiselle parkkipaikalle muutaman korttelin päähän.

Rahnustimme laukkumme ylimmän kerroksen huoneeseen, josta oli hienot maisemat. Sanoimme toisillemme näköalassa olevia taloja pittoreskeiksi ja niitä ne ovatkin nimenomaan niiden mielestä, joitten ei tarvitse korjailla, maalata ja rapata omaa kiinteistöään, vaan voi vai ihailla kaunista rappeutumista.  

Tomarissa näkyi myös paljon caminoväkeä, heidät erottaa housuista, joista lahkeet saa lyhemmiksi ja siitä, että kävely on usein jollain tapaa vaivaista, etenkin iltaisin päivän varsinaisen matkan ollessa jo taitettu. Ruokaa pitäisi löytää, mielellään aika läheltä majapaikkaa. Mekin kävimme kävelemässä pikkukaupungin vanhan osan katuja, joen toisella puolella oli Tomarin uudempi osa. 

Kävimme syömässä ravintolassa, jolla oli pieni sisäpiha, siellä oli illan pimetessä mukavan viileää, muttei liikaa kuitenkaan. Antti söi ilmeisesti periportugalilaisen pihviannoksen, joka oli melko hämmästyttävän näköinen, sillä paistettu lihapala ui suuressa määrässä kastiketta, melkein keittomaisesti ja olipa vielä kruunattu paistetulla kananmunalla. Minä otin puolikkaan annoksen pastaa bolognesekastikkeen kanssa, sillä minuun iski caminohaikeus, pastallahan pidin itseni elävien kirjoissa vuotta aikaisemalla reissullani halki Pohjois-Espanjan. Puolikas annoskin oli niin suuri, etten syömällä saanut siihen juuri koloa. Tämä ilta-ateria maksoi muistaakseni vähän alle kolme kymppiä, viiniäkin siihen kuului ja alkupaloiksi juustoa ja oliiveja.

Hieman oli epäilyttävän näköinen

Tomarissa oli paljon hienoja ränsistyneitä ovia ja ikkunoita, jotka päätyivät Instagramin #doorsandwindows-galleriaani. Kuljeskelimme vielä hieman katselemassa kaupunkia, kun aurinko oli painunut niin alas, ettei kuumuus enää vaivannut. 

Neljännen päivän (nyt ollaan siis torstaissa) ohjelmassa oli käydä katsomassa Tomarin lähellä oleva suuri akvedukti, Unescon maailmanperintökohteiden listalla oleva Kristuksen konventti ja sitten jatkaa matkaa edellisvuodelta tuttuun Coimbran yliopistokaupunkiin. Kaupunkien välimatka oli taas naurettavan lyhyt, alle 100 km, joten varsinaista kiirettä meillä ei ollut. Thomar Storyn aamiainen oli oikein hyvä, otimme kaikkea vähän ja osaa vielä lisääkin. 

Saatuamme laukut taas autoon, hurautimme kaupungista ylämäkeen katsomaan Pegõesin akveduktia. Ajattelin, että sitä on pieni pätkä jäljellä ja hyvällä tuurilla osumme oikeaan kohtaan ja näemme sen. Ei siinä tarvittu Specsaversiakaan, akveduktin kyllä huomasi!

Seuraava kohteemme oli Kristuksen konventti, joka kuuluu myöskin Unescon maailmanperintökohteitten listalle. Ehdimme sinne sopivasti niin ajoissa, että lähimmälle parkkipaikallekin vielä mahtui emmekä jääneet parin bussilastillisen jalkoihin lippuluukulla. Kiertelimme hyvän aikaa valtavan rakennuksen eri kerroksissa ja osissa. 

Coimbraan en ollutkaan sitten pitkä matka, saavuimme sinne alkuiltapäivästä, jolloin emme saaneet vielä hotellihuonettamme. Laitoimme auton parkkiin erittäin ahtaaseen parkkitaloon ja olimme tyytyväisiä, ettei vuokra-automme ollut senttiäkään pidempi. Kävelimme samoille kaduille, joilla viime vuonnakin tallasimme ja lopulta samalle aukiolle, jolla söimme lounasta nytkin, tosin eri ravintolassa. Meillä oli supliikki (vähän liiankin) tarjoilija, joka kuvaili Antin tilaamaa annosta sanoilla "strange fish" ja minulle hän toi lautasen saatesanoin "ordinary chicken". Antin kaloissa oli runsaasti ruotoja, kuten oli luvattu ja minun kanankoipeni oli friteerattu melkoisen viimetappiin, mutta maukasta se oli. Päivän lounas alkukeiton ja kahvin sekä yhden jälkiruoan kanssa maksoi pari kymppiä, joten ei tullut kalliiksi. 

Meillä oli varattuna huone vanhasta Astoria-hotellista. Toivoimme narisevia lattioita ja kenties piccoloa aulaan. Lattiat kyllä narisivat ja hissinkin ovi avattiin puolestamme. Päästyämme oikeaan kerrokseen meidän täytyi ensin hieman nousta lisää rappusia ja sitten laskeutua uudelleen ollaksemme lopulta sillä tasolla, jolla huoneemme oli. Huoneessa oli muhkeat art deco-tyyliset kalusteet ja oikein erillinen pukeutumishuone valtavine vaatekaappeineen ja lipastoineen. Ehkä siellä nukkuivat entisaikaan äveriäitten vieraitten palvelijat. Televisio oli noin vuodelta 1980, eikä kanaviakaan ollut ylenmäärin. Mutta ilmastointi toimi, mitä en olisi odottanut niin vanhalta mestalta. 

Kyllon komia rakennus!

Sää oli, kuten ehkä on jo mainittu, aika lämmin. Antti tarvitsi kuitenkin hieman lisää lämpöä ja kävi kuvaamassa Coimbran katuja ennen kuin menimme illempana yhdessä kylille. Sielläpä laitettiin hyvää vauhtia luukkuja kiinni niin kahviloissa, kuin kaupoissakin. 

Tämä oli kyllä suljettu jo aika kauan sitten!

Ostimme sitten eväitä Continentesta ja söimme iltapalaa hotellissa. Ikkunasta saattoi ihailla Coimbran yliopistoa korkean mäen päällä ja jälleen pittoreskeja yksityiskohtia rakennuksissa.

Astorian aamiainen oli hyvin kunnianarvoisassa salissa, josta oikein huokui entisaikain loisto, hieman pölyisään sävyyn tosin. Tuli mielen se viime kesän Walesin hotelli, jossa oli aivan aito Manuelkin ottamassa tilaustamme vastaan. Nyt ei sentään ollut Manuelia, mutta olimme kirkkaasti nuorimmasta päästä asiakkaita, eikä meillä ollut normaalia määrää aamulääkkeitä siisteissä doseteissa kuten naapuripöydissä melkein jokaisella oli. Aamiainen oli hyvä ja tunnelma erittäin rauhallinen, kuiskasimme varalta, ettemme vain häiritsisi ketään. 

Ennen kuin matka taas jatkui, menimme tutustumaan Coimbran yliopistoon, ei niinkään opiskelupaikka mielessä, vaan rakennusten tähden. Kuten jo mainitsin, yliopisto sijaitsee korkean mäen päällä ja kaupungissa ei ilmeisesti paljon pyöräillä, opiskelijat pysäköivät autonsa kapeitten katujen varsiin, mitä aikaisemmin on lähtenyt liikkeelle, sitä lähemmäs saa autonsa. Me olimme varmaan noin vartin myöhässä ja pysäköimme melko kauas alamäkeen ja kiipesimme sitten opiskelijoitten seassa kohti huippua.

Pääsimme jonottamaan lippuluukulle, josta ostettiin erilaisia komboja, me halusimme nähdä kirjaston, kappelin ja yliopiston päärakennuksen, mutta näköalatorniin emme mielineen, eikä sinne olisi päässytkään säästä johtuen, tosin oli kyllä pilvistä. Mikä oli se säätila, mikä esti vierailut torniin, ei ilmennyt. Sää oli mitä kaunein ja lämpimin. Kirjastoon pääsi vain ajastetuilla lipuilla ja meidän aikamme oli noin tunnin kuluttua. Ehdimme hyvin katsella muut rakennukset sisältä ja ulkoa. Kävimme oikein kurkkimassa luentosaleihinkin ja näimme nukkavieruja professoreita ja viitoissa liihottavia opiskelijoita kuten Tylypahkassa ikään.

Yliopistoon tutustumisen jälkeen olikin taas aika siirtyä uuteen paikkaan, tuona päivänä tie vei Atlantin rannikolle, Praia de Barraan. Siellähän me olimme viime vuonnakin, se jäi mieleen niin rauhallisena ja kivana paikkana hieman lepuuttaa caminon jälkeen. Nyt meillä oli huone varattuna samasta hotellista oikein kolmeksi yöksi, viettäisimme siellä koko viikonlopun perjantaista maanantaihin. Viikonlopusta lisää seuraavassa postaussarjan osassa.

Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain.