Pitkin poikin Portugalia

Kylläpä sitä laiskistuu kirjoittamaan, kun on lomalla.  Olemme olleet Portugalissa pian kaksi viikkoa ja unohdan kamalaa kyytiä, missä kaikkialla olemmekaan olleet, mitä tehneet ja nähneet. Nettiyhteydet ovat olleet paria paikkaa lukuuottamatta aivan riittävän hyvät, joten sitäkään ei voi syyttää. Onneksi Antti on tehnyt muistiinpanoja ja niiden ja kuvien järjestyksen avulla pysyn hieman kärryillä reissun kulusta. Sen tiedän varmuudella, että mitään erityistä syömiseen liittyvää en ole unohtanut, sillä emme ole oikein syöneet mitään erityistä. Tästä uhkaa hieman tulla viime kesäisen Espanjan-matkan toisinto. Ruoka ei oikein maistu, sillä kotoa tuotu flunssa vielä hieman vaivaa. Muutaman hyvän aterian olemme sentään saaneet, mutta ne ovat olleet hieman myöhemmässä vaiheessa reissua. 

Toissapostauksen lopussa päädyimme Castelo Brancoon, jossa emme olleetkaan aikaisemmin käyneet. Siellä meillä oli majoituksena täydellinen IKEA-koti. Antti oli hoitanut varauksen, joten en tiennyt etukäteen millainen paikka oli kyseessä. Saavuimme paikalle alkuillasta ja vanhan talon koristeellisen oven takana tulkkasimme sähköpostista numerokoodeja niin alaoveen kuin toisen kerroksen huoneen oveen. Talossa sijaitsi ilmeisesti useitakin asuntoja matkailijoiden käyttöön. Huone oli sisustettu täysin ruotsalaistyyliin, kaikki oli tuliterää, puhdasta ja siistiä. Meillä oli käytössä keittiökin, mikä oli mukavaa. Saatoimme tehdä aamiaisen itse. 

Castelo Branco on aivan oikea portugalilaiskaupunki, ei turistinen paikka, emme tainneet nähdä ketään selvästi ulkomaanpelleä itsemme lisäksi, kun kävimme kävelyllä illan tummetessa. Kiipesimme jyrkkiä katuja mäelle, jossa sijaitsi jonkunlainen linna ja ennen kuin tuli ihan pimeää, laskeuduimme toisia jyrkkiä, heikosti valaistuja katuja alas, että löytäisimme tiemme vielä takaisin. 

Tämä on otettu seuraavana aamuna, kun Antti etsi avoinna olevaa leipomoa – turhaan. Tuolla mäellä se linnoitus on. 

Illalla olisi ollut hauska katsoa Eurosportilta pyöräilyä, mutta lähetyksessä oli vikaa ja tv-kuva oli kuin impressionistinen piirroselokuva. 

Aamulla teimme mukavan aamiaisen tuliterässä keittiössämme ja pakkasimme tavarat autoon. Ennen kaupungista lähtöä menimme katsomaan Paavin puistoa, joka oli kuin minikokoinen Bom Jesus Bragassa. Pienellä sisäänpääsymaksulla pääsimme kävelemään ahtaalle tontille ängettyyn patsaita täynnä olevaan puistoon. Siellä oli muuten muitakin matkailijoita, iso ryhmä aasialaisia, jotka Antti sai kyllä näppärästi rajattua pois kuvista. 

Seuraavana poikkeamispaikkana meillä oli Centum Cellas-niminen paikka. Se on villa rustica, eli roomalainen möksä. Minusta tuo paikka oli todella kaunis, juuri sellainen mikä sopisi meille Jyväskyläänkin, ihan siihen lähipellolle. Siellä voisi olla aivan mainiosti tuollainen rauniopaikka. Mutta eivät roomalaiset laittaneet villa rusticoitaan meille päin. Eivätkä viinitarhoja.

Guardassakaan emme olleet aikaisemmin käyneet. Sinne menimme katedraalin tähden. Kaupunki sijaitsee korkealla mäellä ja sinne piti ajaa jotenkin epäloogisesti, ei meinannut mitenkään tajuta, miten keskustaan pääsee ja lopulta pääsi vähän liiankin keskustaan. Ei meidän olisi tarvinnut ihan katedraalin takapihalle asti päästä pysäköimään. Kaupunki on muuten korkeimmalla paikalla portugalilaisista kaupungeista. Katedraalin aukiolla oli menossa joku koululaistapahtuma, siellä tanssittiin ja laulettiin melkoisella mökästyksellä. Kurkistimme kirkkoon, sinne taisi päästä maksamaankin vähän. Kun koululaislauma oli poistunut aukiolta rummuttaen ja marssien, menimme aukion reunalla olevaan kahvilaan nauttimaan päiväsumpit, ei ollut varsinaisesti kylmä, mutta kyllä siinä sai takin helmoja ympärilleen kääriä. Guardan kautta kulkee myös keltaisin nuolin merkitty caminoreitti, merkit saavat minussa aina aikaan pientä varpaiden vipinää. 

Yöpaikaksi Antti oli valinnut Viseu-nimisen kaupungin. Tällä kertaa olimme majoittuneet vanhaan palatsiin tehtyyn 12-huoneiseen hotelliin. Hotelli sijaitsi aivan kaupungin katedraalin vieressä ja niin kapeiden kujien verkostossa, että minua hirvitti. Auton sai kuitenkin pysäköityä hotellin lähelle matkatavaroiden purkamista varten ja sen jälkeen Antti vei auton läheiseen parkkikellariin. Yhtään kapeampi poistumiskatu ei olisi saanut kyllä olla minun makuuni. Hotellihuone oli hauska, lattiat narisivat ja ikkunoista näki niin lumihuippuiselle vuorelle kuin lähikaduillekin. Tässä vaiheessa meillä oli ruokahalu aivan kateissa, emmekä menneet illalla syömään, vaan napostelimme hedelmiä ja juustoa. Nyt on paras appelsiiniaika ja portugalilaiset appelsiinit ovat todella hyviä, makeita ja mehukkaita. 

Tämä ei sentään ollut huoneemme, vaan sen vieressä oleva olohuone asukkaiden käyttöön.

Kirkkoonkin kurkattiin

Viikonloppu ja aiemmilta Portugalin matkoilta tuttu Praia da Barran vuoro lähestyi. Perjantaiaamu valkeni sen minkä valkeni, oli aivan sateista ja sumuistakin. Lumihuippuinen vuori oli kadonnut maisemasta ja jätimme mukavan Viseun kaupungin taaksemme. 

Suuntana oli Caramulo-museo ennen rannikolle menoa. Olimme jo monin paikoin nähneet viimevuotisten metsäpalojen jälkiä ja yhä enemmän niitä näkyi tuolle vuoristoiselle paikalle tullessamme. Myös caminoreitti kulkee näillä kukkuloilla ja näimme kuinka palojen jälkiä siivottiin pois poluiltakin. Enpä olisi halunnut olla caminoimassa tuollapäin palojen aikaan. No, kukapa haluaisi? 

Caramulo-museo on perustettu melkein sata vuotta sitten ja se on yhden miehen hanke, alunalkaen Jerónimo de Lacerca-nimisen lääkärin projekti. Melko jylhän näköisessä rakennuksessa on niin taidetta, lelu- kuin auto- ja pyöräkokoelmiakin. Juuri nyt esillä on laaja Star Wars-lelujen kokoelma, siellä Antin salainen pikkupoika heräsi henkiin. Paikka oli kaikkiaan aika merkillinen sekoitus, sijainti korkealla vuorella (no, ei kauhean korkealla vuorella, mutta ympäröivään maastoon verrattuna) ja jähmeän oloinen tunnelma tekivät olosta jotenkin jänskän. Taidekokoelmasaleissa ei saanut ottaa kuvia, siellä oli ainakin muutama Picasso ja Chagall.

Museokäynnin jälkeen jatkoimme kohti rannikkoa ja ennen kuin pääsimme perille, ehti sadesää vaihtua puolipilviseen ja lämmetä useita asteita. Poikkesimme tutussa Aveiro Center-ostoskeskuksessa ostamassa hieman ruokaa, sillä meillä olisi oma keittiö käytössä tulevan viikonlopun ajan. Kätevästi whatsapp-viestein sovin paikan vuokraajan kanssa avaimen luovuttamisesta ja hän tulikin rantakadulle asunnon edustalle samaan aikaan kuin mekin.

Olin ollut siinä luulossa, että varaamassani asunnossa olisi parveke, mutta ei siinä ollut, vain kuistimainen sisäänkäynti kadun puolelta. Mutta ei se haitannut loppujen lopuksi. Asunnossa oli kaksi makuuhuonetta, valtava keittiö, olohuone ja kylppäri. Kellarissa oli autopaikka, mutta myös kadun varteen ja sisäpihalle saattoi pysäköidä. Varustetaso oli oikein hyvä, pyyhkeitä oli monta kymmentä ja keittiössä oli välineitä sen mitä tarvitsimmekin. Emme olleet vielä ihan iskussa, joten emme viikonlopun aikana tehneet itse ruokaa, mutta aamiaista ja välipalaa kyllä. 

Meillä oli oikean alakulman siniovinen asunto

Koriste-esineitä oli ainakin tarpeeksi, onneksi meille ei kuulunut pölyjenpyyhkiminen

Praia da Barrassa olemme pitäneet aina pikkukaupunkitunnelmasta, se on leimallisesti portugalilaisten oma lomakaupunki, mutta kyllä siellä ulkomaalaisiakin näkee. Läheinen Aveiron kaupunki tarjoaa kaikki tarvittavat palvelut, mutta kauppoja ja ravintoloita on rantakaistaleellakin aivan riittävästi. Kesäkausi ei ollut vielä lainkaan alkanut, hyvänen aika, olihan vasta maaliskuun loppu. Rannan puiset kulkukäytävät olivat paljolti hiekan peitossa ja useat baarit ja muut rantapalvelut vielä suljettuja. 

Saapumispäivänämme oli todella tuulista ja hiekka suorastaan lensi rannalla, jonne menimme heti kävelemään majoituksen saatuamme. Hiekkaa oli pian silmissä, korvissa, päänahassa ja hampaissa ainakin tarpeeksi. Emme kävelleet aallonmurtajalle, sillä tuuli oli niin kova ja viileä. Rannan lempparibaarimme näytti siltä, että sesonki alkaa joskus kuukauden kuluttua, osa avoterassista oli hiekkakinosten vallassa. 

Tuttu sushipaikka oli pimeänä, mistä olimme todella pettyneitä. Tripakioskit olivat auki ja yhdestä ostimmekin heti paksut, suklaatäytteiset letut. Kanelilla viimeistellyt tripat ovat suosittu erikoisuus Aveiron seudulla, kioskeja oli Barrankin kadulla toinen toisensa vieressä ja jokaisella oli jonoa. 

Illempana Antti kävi hieman kuljeskelemassa kaduilla ja sattui näkemään liikettä Bluefin-sushipaikassa. Siellähän se oman elämänsä sushimestari, näyttelijä ja ties vaikka mitä oli siivoamassa ravintolaansa ja kertoi paikan aukeavan ensimmäistä kertaa kaudelle seuraavan päivän lounaalle ja päivälliselle. Sepä oli iloinen uutinen. 

Ensimmäisenä kokonaisena rannikkopäivänä menimme käymään Aveiron keskustassa. Se on venetsiamainen kanaaleineen ja niillä risteilevine turistiajeluveneineen. Tuolloin lauantaina emme jostain syystä hoksanneet missä etsimämme taidemuseo oli, vaikka oikeasti Antti otti siitä kuvankin. Toisaalta sillä ei olisi ollut väliäkään, sillä museo olisi juuri ollut käyntimme aikaan kiinni. Päätimme tulla sunnuntaina uudelleen. 

Lauantai-iltana ei kello voinut tulla puoli seitsemän tarpeeksi nopeasti. Halusimme heti päästä syömään Bluefiniin, kun se vain aukeasi. Olimmekin ensimmäiset asiakkaat, tiskin takana hääräsi omistaja itse ja hänen iäkäs isänsä. Muu henkilökunta oli haihtunut jonnekin, viime vuonna opetettu nuori naiskokkikin oli kuulema jättänyt vain oven alta lapun, että sommoro. Onneksi isäpappa oli kuitenkin apuna. Me tilasimme tutun setin, jonka alkuun tuli suuret tiikeriravut makealla pähkinäisellä kuorrutuksella ja pääruoaksi lankullisen sushia ja sashimia. Olen edelleen melko varma, että Japanissa tämä mies pantaisiin vankilaan tekemänsä sushin tähden, mutta minkä sille voi, että se maistuu niin hyvälle. Kaikki oli tuoretta ja raikasta ja söimme ihan kaiken, mikä olikin ensimmäinen kerta yli viikkoon, että mikään maistui erityisemmin (poislukien Vendos Novasin bifanakset). Oli hauskaa, että paikalliset tutut tulivat heti syömään, kun paikka aukesi tälle kaudelle, kaikki pöydät olivat varatut ja tunnelma iloinen. 

Koristelussa säästäminen on niin last season

Superhyvät tiikeriravut

Hassut ja  hyvät sushit

Sunnuntaina kävimme uudelleen Aveirossa, nyt siellä oli jonkunlainen juoksutapahtuma ja keskustan kadut suljetut autoliikenteeltä. Pienellä ajelulla löysimme kanavanreunan suurelle parkkipaikalle, jonne saatoimme jättää auton ja kävellä keskustaan. Siellä oli juoksuhappeningin lisäksi myös kirpparipäivä, kojuja ja pöytiä oli monilla kaduilla ja myynnissä oli monenlaista tavaraa. Oli melkoisen suuret pontikkavehkeet (tai niin minä luulen), polkupyöriä, astioita, vaatteita, työkaluja, pöytäliinoja ja kirjoja. 

Nyt löysimme  taidemuseotkin ja ne olivat jopa auki. Artdeco-rakennuksessa oli kiinnostava Fatinha Ramosin näyttely, pidimme hänen töistään kovasti. Toisessa museossa oli tietoa paikallisesta historiasta, sen ehdimme käydä läpi vain kevyesti, sillä olihan jo aika laittaa paikka kiinni, kun kello tuli kaksitoista. 

Ennen paluuta rannalle kävimme vielä Vista Alegren porsliinitehtaan museossa. Vista Alegre on Portugalin Arabia. Museossa oli hieno näyttely tehtaan tuotannosta ja historiasta ja alueella oli yhä tallella rakennuksia 1800-luvulta asti. Oli kirkkoa ja teatteria, koulua ja paloasemaa. Tehtaanmyymälässä oli paljon erilaisia astiastoja myynnissä, mutta yhtä munakuppiakaan emme ostaneet. Mutta paikka oli kyllä kiinnostava ja heti kun pääsimme majoitukseemme, tarkistimme oliko Vista Alegran leima asunnon paremman astiaston pohjassa ja olihan se. 

Sunnuntaina sää oli myös oikein mukava, ei tuullut niin kovaa, hiekka ei lentänyt, joten kävelimme hyvän lenkin rannalla taas. Iloksemme se tuttu rantabaarikin oli auki, vaikka edellispäivänä terassi oli vielä ollut puoliksi hiekan peitossa. Asiakkaita riitti ja suojaisassa kohdassa istuessaan saattoi kuvitella olevan kesä. Portugalilaiset pariskunnat ja lapsiperheet, ystäväporukat ja instatyttöset viettivät aikaa terassilla ja mahduimme mekin sinne joukkoon kesän ensimmäiset terassi-gt:t nauttimaan. 

Maanantaina matka jatkui taas. Meillä oli aikaa maanantaista torstaihin, jolloin saapuisimme Lagosiin. Kolme yhden yön pysäkkiä siis sitä ennen. Sääennusteet olivat uhkailleet kaiken aikaa pääsiäisviikolle rumaa säät, tuulta ja sadetta, etenkin pohjoisrannikolle, joten jätimme Porton tällä kertaa väliin. Suuntasimme kohti etelää muutamin välietapein. Niistä seuraavassa postauksessa, eihän tässä voi koko aurinkoista päivää käyttää koneen naputteluun.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheiset postauksemme maittain.