Yövuorovapaat = minilomanen Tallinnaan

Pääsin keskiviikkoaamuna yövuorosta klo 08.15 ja 13 minuuttia myöhemmin ajoin kotipihaan kolmannen suosikkikappaleeni ollessa viimeisessä säkeistössään (uskokaa tai älkää, kuuntelen yhä autossa samaa levyä kuin vuonna 2012). Kymmentä minuuttia myöhemmin lähdimme matkaan, aivan aikataulussa. Ensimmäisen muutoksen suunnitelmiimme teimme Jyväsjärven rantaa kulkevalla leikkimoottoritiellä. Olimme ajatelleet, ettemme poikkea lounaalle Tryffdeliin, vaan ajamme suoraan Helsinkiin. Tarkistimme Tryffdelin aukeamisajan ja huomasimme sen olevan aivan passeli. Olisimme siellä juuri sopivasti aukeamisaikaan. Tosin se meni hieman pieleen, sillä olimme perillä kolme minuuttia etuajassa. Jaksoimme odottaa ja se kyllä kannatti. Päivän keittona oli borssi, joka on kyllä vähän riskaabeli homma ajatellen valkoista paitaa, mutta emme sotkeneet itseämme, emmekä toisiammekaan sen puolen. 

Lounaan jälkeen emme ajaneetkaan suoraan Helsinkiin, emmehän toki, vaan ajoimmekin Espooseen. Minun tekisi kauheasti mieleni kirjoittaa Espoohon, mutta siitä tulisi varmaan sanomista. Kävimme EMMA:ssa sillä Museokortti tykkää, että sitä käytetään. En ihastunut aivan tolkuttomasti Meret Oppenheimin näyttelyyn. 

Seuraavaksi poikkesimme Didrichsenin taidemuseoon, jossa oli taiteilijapariskunta Ahti ja Maija Lavosen näyttely. Se oli todella mielenkiintoinen, osaksi sen tähden, että toinen osapuoli kuoli melko nuorena toisen jatkaessa omalla taiteilijapolullaan vuosikymmeniä. Tätä näyttelyä suosittelemme, kuten koko kaunista pientä museota, jonka Moore-kokoelmakin on häkellyttävä. 

Vielä ennen satamaan siirtymistä piipahdimme Suomen valokuvataiteen museossa  jonka näyttely Tuntuuko tutulta? oli erittäin mielenkiintoinen, sen parissa olisi viihtynyt pitempäänkin kuvatekstejä lukien. Toinen näyttely Ohikuljetut – Erään kerjäläisperheen tarina (Heidi Piiroinen) olisi mielestämme kaivannut mietelausemaisten tekstien sijaan/lisäksi tietoja yksittäisistä kuvista. 

Kyllä me käytiin, usko pois!

Tällä kertaa menimme lahden ylitse Eckerön Finlandia-aluksella ja tuona keskiviikkoiltapäivänä laiva oli tupaten täynnä. Saimme hyvän pläjäyksen merellistä tunnelmaa istuessamme parin tunnin laivamatkan aluksen keulan tantsuravintolassa. Olisin toivonut laivayhtiön tarjoavan korvatulppia, mutta se nyt on vain minun huono musiikkimakuni. Suoritimme myös ostostentekoa laivan valintamyymälässä. Kummallakin oli edellisinä päivinä kolottanut karamellihammasta, mutta emme olleet löytäneet kotoa muuta kuin pahoja salmiakkeja, joten suuntasimme laivan kauppaan tarkoituksenamme ostaa makeisia. Mutta ei siellä ollut vadelmaveneitä! Kiersimme karkkihyllyjä neuvottomina, kunnes saimme valittua pussillisen vadelmanmakuisia ferrareita ja purnukan karkkeja, joitten saksaksi luvattiin olevan starkkeja salmiakkeja, muilla kielillä vain salmiakkeja. Kumpikin ostos oli todellinen huti, valdemakarkit eivät maistuneet yhtään miltään ja purutuntuma oli muovinen. Salmiakkipurkissa oli sokeripäällysteisiä nameja, joita edes germaani ei pitäisi starkkeina, mutta kyllä me niitäkin söimme. Pakkohan se oli. 

Puoli kuuden aikaan ajoimme ulos laivan kyljestä (aivan suunnitellusti ramppia pitkin) ja liityimme sataman purkuruuhkaan. Meillä olisi siihenkin liikennehilloon muutamia vinkkejä. Olimme lähteneet matkaan sillä ajatuksella, ettei haittaisi vaikka  reissun kulut jäisivät kohtuullisiksi. Siksi olimme bingonneet hotelliksemme Metropolin, josta ei nyt korkeaveisuja voi vetäistä, mutta on se aivan kelpo nukkumispaikka. Meidän huoneemme oli viidennen kerroksen perimmäisessä nurkassa, joten meillä oli ikkunat kahteen suuntaan, eikä huoneessa muutenkaan mitään vikaa ollut. Ikkuna oli likainen, joten kuvan ottaminen Toompean mäelle hieman kärsi. Nämä ovat näitä maailmanmatkaajien ongelmia. 

Tallinnaa ei koskaan ehdi syödä läpi, sellaista vauhtia sinne tulee ravintoloita. Tällä kertaa halusimme kokeilla meille uusia paikkoja, joten ei Tuljakia, vaikka sen tartar onkin hienoin koskaan syömämme. Olimme aiemmilla reissuilla huomioineet Alter Ego-nimisen paikan aivan hotellimme vieressä, Rotermannin korttelissa. Nyt huomioimme hieman lisää, oikein sisältä käsin. Keskiviikkoilta näin keväällä taitaa olla vielä Tallinnassa hiljainen, niin oli ravintolakin. Meidän lisäksemme siellä oli vain muutamia muita asiakkaita. Nyt vapun alla ja tulevina päivinä on varmaan enemmän vilskettä kaikissa ravintoloissa.

Pahojen karkkien syömisen syytä tai ei, meillä ei ollut kovin kova nälkä, joten päätimme syödä tapaslistalta ja sitten ottaa jälkiruokaa, jos jaksaisimme. Valitsimme 5-6 annosta ja se oli oikein hyvä päätös. Saimme jaettavan vadillisen erittäin hyviä tapaksia, joista kuumat olivat kuumia, viileät viileitä ja rapeat rapeita, juuri kuten pitääkin olla. Erikoisen hyvät olivat leipäpalalle tällätyt kananmaksapalat ja nuo tikkuihin tökätyt friteeratut katkaravut. Annoksen koko oli juuri sopiva, sillä tilaa jäi jälkiruoallekin. Minä tilasin crema catalanan ja Antti suklaakakun, jota ei mainita nettisivun menussa. 

Juuri sopivan kokoinen ateria maksoi 61 euroa. Tarjoilu oli ystävällistä, ruoka ei tullut liian nopeasti (joka kertoo aina siitä, että ruoka todella valmistetaan tilauksesta), muttei liian hitaastikaan, ottaen huomioon vähäisen asiakasmäärän. Alter Ego oli miellyttävä paikka syödä ja voisimme oikein hyvin poiketa sinne toistekin. 

Olemme miettineet välillä sitä, miten aika moni suomalainen sanoo saavansa huonoa ja töykeää palvelua Virossa ja etenkin Tallinnassa. Missä he oikein käyvät? Me emme ole sellaiseen törmänneet ollenkaan. Joka kerta vain tulee mieleen yhä enemmän se, että olisipa se fiksua osata edes hieman maan kieltä. 

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä- ja Poissa kotoa-välilehdille, joista ensimainitulle keräämme ravintola-aiheisia postauksiamme ja jälkimainitulle reissupostauksia maittain. Seuraavassa postauksessa kerron toisen matkapäivän kartanokierroksesta ja sen illan ravintolasta, johon saimme vinkin suosikkisuosittelijoiltamme, Sillä Sipulin Merituulilta ja Jukalta.