Hõlm – Ei hõlmömpi paikka syödä päivällistä

Ai että olin vitsikäs. Jääköön vitsailu nyt sikseen ja kartanopostausten väliin tungen yhden ravintolapostauksen viimeisimmältä Viron-matkaltamme. Varoitan kuitenkin, että ainakin yksi kartanoaiheinen maratonpostaus on tiedossa, kunhan saan majoitettua itseni sohvalle riittävän pitkäksi aikaa. Tuollaisen 15-20 kartanoa sisältävän postauksen rustaaminen ottaa noin 6-8 tuntia riippuen siitä kuinka tarkkaan alan kaivella tietoja paikoista. Teen tätä hommaa enimmäkseen itseämme varten, että muistamme jatkossa missä olemme jo käyneet. Tilastojen mukaan ainakin äitini ja mahdollisesti siskoni ovat lukeneet postaukset ja aivan varmasti Janica ja siitä olen erittäin iloinen, että merkittävä tamperelainen on sen tehnyt. Sen tähden jaksan jatkaa. 

Edellisissä Viro-postauksissa olimme siis siksakkailleet ensin Tallinnasta Sillamäeen ja toisena päivänä Sillamäestä Tarttoon. Olimme päässeet jo majoittumaankin oikein kivaa Antoniukseen ja seitsemältä tuona iltana kävelimme lyhyen matkan hotellista ravintolaan. Osoitteiden perusteella Antoniuksen ja Hõlmin olisi saattanut kuvitella olevan vieläkin lähempänä toisiaan, sillä ne sijaitsivat samalla kadulla numeroissa 14 ja 15. Hotellia vastapäätä oli kuitenkin yliopiston päärakennus ja Hõlmiin oli noin kolmen minuutin kävelymatka. Hõlm on Hotelli Lydian ravintola ja tälläkin kertaa kannatti olla nyrpistämättä nenää ajatukselle ruokailla hotellin ravintolassa. Myös edelliskerran Polpo on hotellin ravintola, eikä sekään ollut millään muotoa hõlmö idea (anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta).

Hõlmistä olimme lukeneet Keittotaiteilua-blogista ja tein varauksen ravintolaan noin 10 päivää aikaisemmin. Juhannus on Virossakin merkittävä kesän juhlaviikonloppu, joten olin hieman huolissani, ovatko ravintolat auki, mutta ainakin juhannusta edeltävänä torstaina meno oli aivan arkinen ja niinhän se on Suomessakin. Astuimme ovesta aivan ajallaan, mikä ei kauhean vaikea suoritus ollutkaan ajatellen lyhyttä kävelymatkaa. Sisustus näytti kivalta, valoisalta ja rennolta, ravintola oli noin puolitäysi, joka tarkoittaa pessimistille tietysti, että se on puolityhjä, mutta sellaisiahan ei seurueessamme ollut ainuttakaan. Meille osoitettiin ystävällisten tervehdysten jälkeen hyvä ikkunan viereinen kahden hengen pöytä. Viron ravintoloissa muuten usein ainakin minua (varaukset tehneenä) kutsutaan tuttavallisesti etunimeltä, mitä en pidä ollenkaan pahana. 

Aloitimme aterian lasillisilla samppanjaa ja tutkimme menua. Olimme tietysti tutkineet sitä etukäteenkin netistä, muttemme tehneet etukäteen vielä päätöksiä. Saimme pienet keittiöntervehdykset, joissa oli jotain juustoa pikkelöidyn punajuuren kanssa ja erittäin hyvää virolaista leipää, jossa oli sopivasti roskia. 

Alkuruoiksi valitsimme naudan sydäntä ja kania. Kummatkin annokset olivat kivan näköisiä, mutta makupuolelta minun kanini oli kyllä parempi, kani oli nyhtömallia ja kuivatut porkkanasuikaleet olivat ihastuttavia. Antin naudan sydän oli vähän laimea annos, mutta kyllä sekin nopeasti katosi lautaselta.

Pääruokina meillä oli turskaa ja kalkkunaa. Nyt kävi päinvastoin ja Antin turska oli paljon parempi kuin minun hieman vaisu kalkkunani. Tai ainakin uskallan sanoa, että osaisin paistaa köntin kalkkunaa ainakin yhtä hyvin. Kummallakin oli kauniit lisäkkeet ja ne minullakin pelastivat muutoin hieman mielikuvituksetonta annosta. Muistutan taas itseäni, että minun pitäisi valita edes joskus kasvisannos, jos yhtään epäröin lihaa tai kalaa sisältävien annosten kanssa. Nytkin lista oli sen verran lyhyt ja halusimme ottaa eri annokset, että olisi ollut fiksu veto valita kasvisannos. 

Jälkiruoat sitten olivat raparperia vohvelin kanssa ja jotain jonka nimi oli lumipalloja ja kuusamaa. Lumipallo meinaa vissiin tässä yhteydessä valkuaisvaahtoa. Viroksi se oli lumepallid, mikä kuulostaa vielä veikeämmältä. Punajuuren väriset ja pesusieneltä näyttävät palaset olivat revittyä kakkua. Kumpikin annos oli herkullinen ja lautasista tuli huomattavat puhtaat. 

Lopuksi otimme kahvit ja saimmepa vielä pienet loppumakeatkin, lautasella oli kaksi miniatyyrimadeleinea, turkish delight-tyylistä tiivistä marmeladia ja tuijottavat mustikat pikkuruisissa suklaakupissa. Alkusamppanjoiden lisäksi tilasimme pullon roseviiniä ja tavallista vettä ja kokonaisuus maksoi 128,50. Pääruokien 24 euron hinta oli ainakin kalkkunani kohdalla aika tapissa, mutta muuten hinnat olivat erittäin kohtuulliset ja kokonaisuus napakka ja hyvä päivällinen. Keittotaiteilun käydessä Hõlmissä menu oli kiinnostavampi, mutta kyllä mekin saatamme ravintolaa suositella oikein lämpimästi. 

Hõlmin tarjoilu oli Virossa jo monessa paikassa tottumaamme tapaan erittäin ystävällistä ilman makeilulisää, pidämme sellaisesta tyylistä todella paljon. Annokset esiteltiin kattavasti ja kun kysyin erään kukan nimeä annoksessa tarjoilija ei muistanut sitä englanniksi, mutta palasi pian kertomaan asian tarkistettuaan sen ja minä sitten googlasin sen, sillä enhän minä muistanut mikä se oli sitten suomeksi. Ei ollut mesiangervo kyseessä ja saatoin lusikoida kukatkin kitusiini. Keittiöön näki mukavasti ja ravintolassa oli koko ajan miellyttävän alhainen melutaso, vaikka useampi suuri seurue oli paikalla ja muutamassa pöydässä oli pikkulapsia. Virolaiset perheet osaavat kyllä viettää perhejuhlia ja -päivällisiä ravintoloissa ilman, että siihen on kenelläkään nenän nyrpistämistä. 

Olimme ajatelleet kävellä ainakin pääaukiolle aterian jälkeen, mutta alkoi sataa ja kipitimme pienen sateenvarjoni alla takaisin hotelliin katsomaan jalkapalloa. Sitä oli mukava katsella virolaisen selostuksen kera. Kun antoi mielen hieman herpaantua, melkein luuli ymmärtävänsä. 

Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne keräämme ravintola-aiheisia postauksiamme.