Syyskuisen skandireissun aiemmista vaiheista voi halutessaan lukea täältä, täältä, täältä, täältä, ja täältä. Nyt on käsillä viimein reissun viimeinen ravintolapostaus ja se käsittelee toisen Tukholman illan ravintolaa, vanhassa kaupungissa sijaitsevaa Kaggesia. Oslon Kontrastista kertovassa postauksessa jo mainitsin siitä, että ravintolamakumme on palaamassa rustiikkisempaan suuntaan ja arvelin, ettemme mahdollisesti enää koskaan mene Michelin-tähtipaikkoihin. Tukholman Kaggesilla ei ole tähtiä, mutta Bib Gourmand-maininta kylläkin.
Olin valinnut Kaggesin toisen Tukholman-iltamme päivällispaikaksi trip advisorin avulla, lähinnä minua kiinnostivat ravintolat, joihin olisi helppo kulkea ja hintatasokin saisi olla kohtuullinen, olisihan meillä tuolloin takana jo kalliimpi ateria Oslossa. Kagges vaikutti heti kiinnostavalta, vaikkakin niiden omat sivut eivät kauhean informatiiviset olekaan. Piti käyttää vapaaehtoisruotsiakin, ymmärsin kyllä riittävästi. Aivan kuin olisin aikaisemmin lukenut ravintolan kotisivua englanniksi, mutta nyt en sitä kohtaa löytänyt. Tein varauksen noin 10-14 päivää etukäteen ja silloin saatoin valita meille sopivan ajan heti ravintolan avauduttua tuona perjantai-iltana.
Olimme aamusta asti liikkeellä keskustassa emmekä menneet välillä Skärholmenin hotelliimme ennen päivällistä. Vettä satoi välillä päivän kuluessa, mutta sade oli tauonnut sopivasti, kun lähdimme kävelemään ravintolaan. Se löytyi helposti ja moni muukin oli jo ovella odottamassa, että paikka aukeaisi. Edellämme sisään pujahti muutama aasialainen turisti, mutta heillä ei ollut varausta ja he joutuivat kääntymään ovelta ulos.
Ravintola on ymmärtääkseni vasta vuoden ikäinen, mutta saavuttanut nopeasti suosiota. Sali on pieni ja siellä on 28 asiakaspaikkaa, joista tiskin ääressä on kuusi paikkaa. Meille oli valittu ne aivan parhaat paikat tiskiltä reunasta, joten sain seinän toiselle puolelleni ja toiselle Antin. Ei olisi voinut paremmin sattua.
Meidät otti vastaan hyvin ystävällinen nuori tarjoilija, joka kertoi meille paikan ruoasta. Tarjolla oli lyhyt menu, jossa oli noin 10 annosta. Hän suositteli meitä ottamaan annoksista kootun keittiömestarin suosittelumenun, jossa olisi neljä ruokalajia. Saisimme kyllä halutessamme tietoa ruoasta, mutta me emme tahtoneet etukäteen tietää mitään tarkkaa. Pyysimme häntä valitsemaan meille sopivat juomat annoksiin. Ravintola oli melkein täysi heti ensi hetkistä ja iloinen puheensorina oli sillä tasolla, että saattoi hyvin itse jutella hillitysti, eikä muiden jutut häirinneet.
Tiskin takana hääri kaksi kokkia (paikan omistajat ymmärtääkseni), joista toinen valmisteli komponentit ja toinen sommitteli ne annoksiksi meidän tiskin äärellä istuvien silmien alla. Yksi kokintakkinen teki apuhommia, toimitti annoksia asiakkaille kahden tarjoilijan ollessa liian kiireisiä ja teki jälkiruoat valmiiksi, kuskasi astioita ja järjesti paikkoja loputtomasti, niin että koko ajan kokeilla oli kätensä ulottuvilla juuri oikeat astiat ja työvälineet. Ilmeisesti lieden ääressä työskentelevällä kokilla oli myös silmät selässä, sellaisella tarkkuudella hän nosti tietyltä paikalta sifonipullon tiskin puolelle juuri sillä sekunnilla, kun sitä tarvittiin ja hetken päästä hän kääntyi nostamaan pullon takaisin paikalleen hyllylle. Se oli kuin synkronoitua tanssia.
Ateriamme alkoi pienillä suupaloilla ja leivällä, voi oli piilossa puupalikkaan tehdyssä kolosessa leivän alla.
Ensimmäinen ruokalaji oli jotain sellaista, mitä en itse koskaan olisi tullut ajatelleeksi. Siinä oli ranskakermaa sipaistuna lautaselle, lohenmätiä, grillattua kaalia ja ruskistettua voita. En sanoisi tätä kaikkein kauneimmaksi annokseksi, mutta jestas se oli hyvää! Ja sen voi melko varmasti toistaa kotona ainakin auttavasti. Pidimme kumpikin tästä aterian aloituksesta ja olimme mitä parhaimmilla mielin.
Toisena annoksena eteemme ilmestyi sitten sellainen setti, että minä en pysty muistamaan mitä siinä oli uppomunan ja herneiden lisäksi, enkä saa noista kuvistakaan oikein selkoa. Sipulia kenties? Miten huono voi ihmisen muisti olla? Mutta sen muistan, että lautasemme olivat tyhjiä nopeasti ja nuoleskelimme huuliamme tyytyväisinä tässäkin vaiheessa.
Kolmantena saimme kalaa ja lajiksi olen muistavinani turskan. Näin miten se valmistettiin, ensin kattilaan kaadettiin tomaatti-consomméa ja sitä keitettiin kokoon vähän aikaa. Kala kypsennettiin pienessä avouunissa peltilautasella, kalan lämpötilaa mitattiin kerran pari ja lopuksi kala käväisi pannulla, jolle kokki nosteli voita suuresta astiasta lieden ääreltä. Tiskin ääressä toinen ruokavelho pilkkoi erilaisia tomaatteja ronskeihin paloihin ja ne pääsivät liemeen hetkeksi yhdessä basilikan lehtien kanssa. Lopuksi kalapala nostettiin liemeen ja lautaset kiidätettiin eteemme. Maukasta, hyvin yksinkertaista.
Sitten oli aika syödä lihaa. Kyseessä oli vasikkaa. Sitä oli valmiiksi puolipaistettuina paloina iso vadillinen työpisteessä ja niitä otettiin sitä mukaa, kun tilaukset etenivät. Meille kahdelle oli yksi sellainen pieni pötkylä. Sitä paistettiin hetkinen pannulla, sen annettiin levätä ja lopuksi juuri ennen tarjoilua se leikattiin ohuisiin viipaleisiin. Mukana oli parsakaalipyrettä ja mehukkaita tomaattipaloja. Kastikekin sopi miedolle lihalle hyvin. Tuossa meidän edessämme viikattiin puhtaita keittiöliinoja joka välissä, kun oli muutamakin sekunti aikaa. Minun teki mieleni napata vati ja rullata luutut ollakseni avuksi.
Mietimme noin kolme sekuntia ottaisimmeko vielä jälkiruokaa, tietysti otimme. Antin valinta oli jotain omenaista tai päärynäistä, mutta joko minä en lainkaan maistanut sitä, tai sitten olen kokonaan menettänyt muistini. Olisiko se voinut olla jonkunlaista juustoa vai minikokoinen bundt cake? Minulla oli tahmeaa piirakkaa tai kakkua ja jäätelöä. Nuo pienet nappulat jäätelöpalloni päällä olivat friteerattuja kapriksia! Tuon kuvan ottohetkellä puhtaita laseja kuivattiin ja järjestettiin silmiemme edessä, olisimme voineet auttaa siinäkin vähän.
Ateria maksoi 238 euroa. Olimme todella tyytyväisiä poislähtiessämme. Tunnelma Kaggesissa oli niin rennon mukava ja iloinen, että päivällinen nousi koko reissun kohokohdaksi. Tarjoilu oli reipasta ja sopivan rupattelevaa, ei liian. Oli ilo katsella hyvin toimivaa tehokasta keittiötä, syödä melko yksinkertaisia ruokia, joissa ei ollut kikkailuja eikä omituisuuksia. En keksi yhtään asiaa mistä en olisi Kaggesissa pitänyt. Melko usein, riippumatta siitä pidämmekö jostain ravintolasta, ajattelemme, ettemme varmaankaan mene sinne koskaan uudestaan. Kagges oli poikkeus, sinne menisimme mielellämme seuraavallakin Tukholman matkalla. Pitäisi vain muistaa varauksen yhteydessä pyytää paikkoja tiskiltä, että saisi taas katsella ja oppia.
Kun alustavasti kirjoitin tätä juttua, Antti ei ollut paikalla. Ajattelin, että voisin kysyä häneltä muistaisiko hän paremmin noita kahta annosta ja voisin korjata postausta. Mutta ei hänkään muistanut. Mietimme sitten, mitä se oikein tarkoittaa. Emmekö olleet tarkkaavaisia, olimmeko hiprakassa, eikö meitä kiinnostanut, onko meille se ja sama, mitä suuhunsa lappaa? No ei. Tai ehkä pikkuisen hiprakassa, sillä olimme käyneet predrinkilläkin ennnen ravintolaa. Mutta ihan varmasti kiinnosti, ihan varmasti kuuntelimme eikä ollut ollenkaan se ja sama mitä söimme. Silti emme muista, kokonaisuus, tunnelma ja positiivinen (ai että, en sano pöhinä, en varmasti sano) kuhina tekivät ravintokokemuksesta niin hyvän, että jotkut osaset ovat voinet unohtua (melko nopeastikin), mutta silti tuntuu, että olipa mahtavaa. Ja haittaako se sitten? Ei meitä, mutta se voisi ehkä haitata annoksen tehnyttä, jos se hänelle sanottaisiin, mikä ei tietenkään ole tarpeen.
Ehkä on niin, että mitä mukavampi ravintolakokemus, sen helpommin joku yksityiskohta saattaa unohtua. Kun ei ole mitään valittamista, syntyy kokonaisuus, jossa vain ilokseen leijuu ja aterian päätteeksi vielä leijuu ulos kadulle? Käykö teille koskaan näin? Osaset hämärtyvät, mutta kokonaisuus kirkastuu?
Vielä on tiedossa yksi skandireissupostaus, jossa kerron vähän erikoisemmasta "autokaupasta" ja mitä kaikkea ehdimme nähdä Tukholmassa.
Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintolakokemuksiamme.
Kun alustavasti kirjoitin tätä juttua, Antti ei ollut paikalla. Ajattelin, että voisin kysyä häneltä muistaisiko hän paremmin noita kahta annosta ja voisin korjata postausta. Mutta ei hänkään muistanut. Mietimme sitten, mitä se oikein tarkoittaa. Emmekö olleet tarkkaavaisia, olimmeko hiprakassa, eikö meitä kiinnostanut, onko meille se ja sama, mitä suuhunsa lappaa? No ei. Tai ehkä pikkuisen hiprakassa, sillä olimme käyneet predrinkilläkin ennnen ravintolaa. Mutta ihan varmasti kiinnosti, ihan varmasti kuuntelimme eikä ollut ollenkaan se ja sama mitä söimme. Silti emme muista, kokonaisuus, tunnelma ja positiivinen (ai että, en sano pöhinä, en varmasti sano) kuhina tekivät ravintokokemuksesta niin hyvän, että jotkut osaset ovat voinet unohtua (melko nopeastikin), mutta silti tuntuu, että olipa mahtavaa. Ja haittaako se sitten? Ei meitä, mutta se voisi ehkä haitata annoksen tehnyttä, jos se hänelle sanottaisiin, mikä ei tietenkään ole tarpeen.
Ehkä on niin, että mitä mukavampi ravintolakokemus, sen helpommin joku yksityiskohta saattaa unohtua. Kun ei ole mitään valittamista, syntyy kokonaisuus, jossa vain ilokseen leijuu ja aterian päätteeksi vielä leijuu ulos kadulle? Käykö teille koskaan näin? Osaset hämärtyvät, mutta kokonaisuus kirkastuu?
Vielä on tiedossa yksi skandireissupostaus, jossa kerron vähän erikoisemmasta "autokaupasta" ja mitä kaikkea ehdimme nähdä Tukholmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti