Kuudes talvimatka ja viides kartanomatka Viroon, osa 1

Minusta on hyvä, että hurahtaessaan johonkin, hurahtaa sitten kunnolla. Ei mitään "vois kai sitä mennäkin" tai "emmä nyt tiiä, ihan sama"-tyyppisiä lähestymisiä, vaan aina täysillä ja vailla päätä tai häntää. Semmoisesta minä tykkään. Olen hurahtanut vuosien saatossa monenlaisiin asioihin, kuten Jane Austeniin, avantouintiin ja lukuun 100, sekä klassiseen musiikkiin ja roskakantriin. Näistä pinnalla ovat enää ikiaikainen mieltymys Jane Austenin teoksiin ja roskakantri. Uusimpana urautumana ovat Viron matkat ja etenkin Viron kartanot. Tämän urautuman jaamme Antin kanssa yhdessä, mikäpä sen mukavampaa kuin olla yhdessä aivan hulluna johonkin.

Olemme olleet nyt peräkkäin kuutena vuodenvaihteena Virossa ja takana on kaikkiaan 11 eri mittaista ja eri puolille maata suuntautunutta matkaa. Vuodesta 2014 olemme käyneet Virossa ainakin kerran vuodessa, viime vuosi oli kiivain tähän asti. Kävimme maassa neljä kertaa. Aluksi kävimme vain Tallinnassa, mutta sittemmin olemme laajentaneet reviiriämme ja nyt maa alkaa olla aika ristiin rastiin ajeltu, muttei millään muotoa niin nähty. 

Vuosi sitten talvimatkalle Antti meni suunnittelemaan meille pienen kartanokierroksen. Olimme lukeneet Viron lukuisista kartanoista ja aikaisemminkin tuumineet, että niitä olisi kiva joskus nähdä. Siitä matkasta se sitten lähti lapasesta. Viimeisimmän matkan jälkeen kartanoita on nähty jo yli 150. Onneksi tässä ei ole hätäpäivää, kartanot eivät ole loppumaisillaan, sillä niitä on Virossa yli 1200. Kun nämä kaikki on niin nähty, voi suunnata Latviaan ja Liettuaan, siellä kartanoita on vielä lisää. 

Tämä kuudes vuotuinen talvimatka ja viides kartanoreissu ajoittui uudenvuoden ja loppiaisen tienoille, siihen mahtui neljä varsinaista kartanopäivää. Koska ihmisen, etenkin näin kauan elämästä nauttineen, muisti alkaa olla huonon puoleinen, askaroin CampaSimpukan ylälaitaan uuden välilehden, Mōis hulluutta – Viron kartanoita, jonne olen kerännyt kaikki käymämme kartanot aakkostettuina ja asiaa koskeviin postauksiin linkittäen. Olen varma, että tästä on eniten hyötyä meille itsellemme, mutta olisi metkaa, jos kooste olisi hyödyksi jollekin toisellekin.

Tämän kertainenkin matka alkoi perinteiseen tapaan yövuorosta suoraan. Takana oli se talven tähän mennessä pahin lumimyräkkä Aapeli. Antti oli jo lämpimikseen tehnyt puolentoista tunnin lumityöt niin, että pääsin pihaan ja alle tunnin päästä pääsimme pihasta pois kohti Helsinkiä. Minä nuokuin penkilläni, mutta kuljettajaa ei unisuus vaivannut. Hän puuskahti päästyämme perille Helsinkiin, etteipä ole koskaan pelännyt niin paljon omassa kyydissään. Inhottava ajokeli, mutta hengissä selvittiin. 

Ennen iltaista laivaan ajoa kävimme muutaman museomutkan, sillä Museokortti tykkää, että sitä käytetään. Amos Rexiin ei tehnyt mieli jonottaa, sillä jono oli koko Lasipalatsin mittainen ja tuuli kova ja kylmä. 

Kävimme sitten Ateneumissa, jossa oli loistava Kohtaamisia kaupungissa-näyttely. Kiasman Ann Veronica Janssensin näyttely (vaikka sen yhdessä osassa olikin polkupyöriä) sen enempää kuin virolaista nykytaidetta esitellyt Taidehallin näyttely eivät sykähdyttäneet. Suomen valokuvataiteen museon näyttely Ideaalin perilliset oli sen sijaan melkoisen mielenkiintoinen, vaikka tulikin nähtyä tarpeeksi erään taiteilijan alastonta olemusta edestä ja takaa.

Päivällä kävimme lounaalla Kampissa Fisken på Diskenissä, se on niin kiva paikka. Antti söi muutamia ostereita ja minä katsoin ostereitten syömistä. Se se vasta hienoa on. Pääruoaksi Antti söi salaattia ja minä sahrami-rapupastaa. Hyvää oli. 

Ylitimme lahden Tallinkin paatilla, jonka nimeä en nyt muista. Olisikohan ollut Europa? Olimme laivalla yötä, koska kustannustehokkuus. Talvimyrsky oli mennyt sen verran ohitse, ettei laiva keikkunut nimeksikään ja sittenhän se oli jo melkein satamassakin, kun meidän buffet-aikamme tuli puoli yhdeksän aikaan. Tarjolla ei ollut tällä kertaa mitään erityistä jouluruokaa, mutta emme siitä pahastuneet. Söimme alkupaloja ja jälkiruokia ja menimme nukkumaan. Pariskuntaflunssa alkoi vähitellen antaa periksi, mutta tälläkin kertaa jäivät niin bingo kuin karaokekin väliin.

Ajoimme laivasta ulos Tallinnan vielä pimeään aamuun, aurinko nousi siellä kuitenkin melkein tunnin aikaisemmin kuin meillä, mikä lisäsi mukavasti päivän pituutta. Koska olimme illalla syöneet niin topakasti, emme kaivanneet aamiaista, vaan lähdimme heti kohti Pärnua. Siellä olisimme ensimmäisen yön. Mutta ei tässä vielä kaikki. Ennen Pärnuun saapumista kävisimme katsomassa kaikkiaan 13 kartanoa. Niinpä tälle postaukselle tulee vielä mittaa, koittakaa kestää.

Matkan ensimmäinen kohde oli nimeltään Muraste (Morras, Harjumaa). Uusrenesanssi-tyylin rakennus valmistui 1850-luvulla ja maareformia edeltävä viimeisin omistajasuku oli nimeltään Weymarnide. Rakennus toimi myöhemmin lastenkotina vuoteen 2001 asti, jolloin siellä oli tulipalo ja sen jälkeen se onkin rapistunut rauhassa. Viereisissä uudemmissa rakennuksissa on käytetty samaa kelta-valkoista värimaailmaa, mutta yhteensopivuudesta voi olla montaa mieltä. Päivän ensimmäiseksi kartanoksi Muraste oli vaikuttava auringon juuri noustessa.

Ei ehkä sulavin liitos uudempaan rakennukseen?

Toiseksi menimme katsomaan Vitin kartanoa ((Wittenpöwel, Harjumaa). Sen historiaan kuuluu toisen kerroksen rakentaminen myöhemmin, talo toimii ymmärtääkseni lastenkotina tai kehitysvammaisten laitoksena. Nykyasussa on paljon sinistä, mikä on virolaisissa kartanoissa harvinaista.

Olemme käyneet katsomassa Keilajoen putouksia pari kertaa, muttemme vielä olleet silloin saaneet kartanotartuntaa,  ja Keila Joan kartano (Schloßfall, Harjumaa) oli jäänyt huomiotta. Nyt korjasimme tilanteen. Keila on nykyään todella hyvässä kuosissa ja siellä toimii ainakin museo ja ravintola. Neuvostoaikaan siellä vaikutti armeija, mutten osannut kääntää pätevästi mitä tarkoittaa Strategic Rocket Forces. Kokonaisuuteen kuuluu monta uusgoottiseen tyyliin suunniteltua rakennusta.

Käesalu (Kaesal, Harjumaa) oli seuraava kohde. Sen ympärillä oli aita ja paljon pusikoita, mutta aidassa oli sopiva aukko, josta pääsimme hipsimään lähemmäs. Selkeästi asumattoman kartanon katto näytti olevan kunnossa, mutta muuten viksaamista kyllä riittäisi, osa ikkunoista oli rikki tai puuttui kokonaan ja rappaus oli rapistunut. Barokkityylin päärakennus on peräisin 1700-luvun lopulta. Jossain vaiheessa rakennus on toiminut kouluna, löysin päiväämättömän vanhalta näyttävän kuvan siitä, jossa mainittiin sana koolimaja. Aurinko nousi hissuksiin, vaikkei korkealle, mutta sen verran, että taivas oli sininen ja puiden varjot talon päädyssä kauniit.

Viidentenä kohteena oli Költsu (Wellenhof, Harjumaa). Paikan kotisivuilla avauskuvassa rakennus on keltainen, mutta nyt se on kyllä ihan varmasti vihreä. Katselimme Kōltsua vai aidan takaa, portit olivat kiinni. Tämä paikka on toiminut pioneerileirinä toisen maailmansodan jälkeen, nykyään se on siis yksityisomistuksessa oleva tapahtumapaikka vaikkapa hääjuhlia tai konferensseja varten.

Ääsmäe (Essemäggi, Harjumaa) oli lähes kartanokiertueen ensimmäisen päivän puolimatkan krouvi. Sekin on yksityisomistuksessa ja oikein hyvässä kunnossa ainakin päällepäin. Korkeat aidat peittivät paikan näkyvistä, mutta sattumoisin talonmies oli juuri tekemässä lumitöitä ja sen takia portit olivat auki. Astuimme sen verran aidan sisäpuolelle, että otimme muutaman kuvan. Rakennus on valmistunut 1770-luvulla ja se on ollut ainakin vaaleanpunainen jossain vaiheessa nykyisen värinsä lisäksi. Viimeinen omistaja ennen 1919 maareformia oli nimeltään Hugo Raudith. Hänestä sain selville, että hän syntyi vuonna 1857 ja oli naimisissa Louisa Borgeestin kanssa. Louisa kuoli Buenos Airesissa vuonna 1942. Parilla oli kuusi lasta joista yksi eli  1980-luvulle saakka. Kiehtovaa! Kartanossa toimi koulu 1920-luvulta aina 1980-luvulle.

Kernu (Kirna, Harjumaa) oli sitten seuraava kohteemme. Se sijaitsee hienolla paikalla järven rannalla ja siellä on nykyisin majoitus- ja juhlapalvelutoimintaa, sekä kahvila. Kotisivut ovat tyylikkäät. Vuonna 2001 se on ollut valkoinen, nyt hennon keltainen. Talo on saanut tyylinsä 1800-luvun alussa ja sen sanotaan olevan Ludwig Engelin käsialaa, miehen jolla oli sanansa sanottavana Helsingin keskustan suunnittelussa. Kernun historiasta voi lukea täältä.

Haiba (Haiba, Harjumaa) toimii nykyään kunnantalona ja sen olemus ei ole kaikkein kiehtovin. Neuvostoaikaan talossa oli sohvoosin toimisto, mikä ei kuulosta sekään kovin kiehtovalta. Sen parhaaksi puoleksi mainitaan puurakenteinen kuisti ja viimeiseksi omistajaksi ennen maareformia Konstantin Jürgens, josta en löytänyt tietoja, joista voisin olla ihan varma. Joku sen niminen kuoli vuonna 1925, mutten ole varma onko tämä sama Konstantin.

Alkoi jo tuntua hieman kartanoväsymystä, mutta emme antaneet sen häiritä vaan menimme katsomaan Sipan (Sipp, Läänemaa) kartanoa. Vuonna 1905 se kärsi pahan tulipalon. Nykyään tässä alkuperäiseen rococoo-asuun korjatussa kartanossa toimii koulu ja kuntakeskus.

Loppusuoralle asettui Loodnan (Pall, Läänemaa) kartano, joka nykyään yksityisomistuksessa, parikymmentä vuotta sitten  se näytti siltä, ettei siitä kukaan välitä, mutta nyt siellä on tehty monenlaista korjaustyötä, ikkunat, katto, räystäät ja rännit ovat aivan kunnossa. No, oven voisi korjata.

Päivän valoisa aika alkoi olla jo melko tarkkaan käytetty, mutta ehdimme vielä nähdä Teenusen (Stenhusen, Läänemaa) kartanon. Sekin on palanut vuonna 1905, jonka jälkeen se on korjattu nykyiseen muotoonsa, taitaa tosin tuo ruma kuisti olla myöhempää tekoa. Saimme sen käsityksen, että nykyään talossa on kirjasto. Juu, näin se on ja siellä on myös internetpunkt!

Vana-Vigalan (Schloß Fickel, Läänemaa) pihaan aurinko vielä juuri ja juuri ylsi. Kartano rakennettiin alunperin 1700-luvun lopulla, mutta vuosi 1905 oli tosi paha kartanoille, tämäkin paloi, lue poltettiin. Siinä yhteydessä tuhoutui merkittävä arkisto ja kirjasto.  Rakennus korjattiin vuoteen 1914 mennessä takaisin aikaisempaan loistoonsa. Viimeisimmät saksalaisomistajat, Uxenküllit joutuivat luopumaan kartanosta vuonna 1919 ja muuttivat Saksaan. Talo toimi sen jälkeen kouluna ja mikäli ymmärsin oikein, siinä toimessa se on edelleen. 2010-luvulla kartanoa on korjattu  merkittävästi.

Vielä ennen Pärnuun saapumista ajoimme pienen kartanon ohitse, mutta sille en löytänyt nimeä heti. Oletin sen ensin olevan nimeltään Pallika, mutta onneksi Antti oli ottanut kuvan seinässä olleesta kivikaiverruksesta. Siitä sain selville, että kyse oli Jädiveren kartanosta (Jeddefer, Läänemaa). En löytänyt kartanosta pikaisella etsimällä enempää tietoa, en edes sitä paljonko se maksaa. Myytävänä-kyltti oli tontin laidalla. Suuri koivu oli kaatunut uudenpuoleisen aidan päälle ja siitä Antti kipaisi kartanon toiselle puolellekin. Katto talossa näytti olevan kunnossa.

Saavuimme illan hämärtyessä Pärnuun ja tällä kertaa emme menneetkään tuttuun Rannahotelliin vaan aivan uuteen paikkaan. Tai no ei se ihan uusi ole, mutta meille aiemmin käymätön. Mutta siitä seuraavassa postauksessa.

Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme maittain aakkostettuina. Ylälaidasta löytyy myös upouusi Mōis-hulluutta-välilehti, jonne kerään aakkostettuna kaikki käymämme virolaiset kartanot.