100 km Tallinnan ympäristössä, kartanokierroksen viimeinen osa

Tiedättekö mökkipeiton? Sellaisen paksun, toiselta puolelta kiiltävän painavan täkin, jollaisia ennen oli mummolassa ja sittemmin mökillä, jos mökki sattui olemaan sellainen, jonne viedään kaikki korvapuolet mukit ja muuten vaan vähän viraabelit jutut, kun niitä nyt voi vielä ihan hyvin käyttää?  Aina jää joku pää paljaaksi, kun koittaa nukkua sellaisella viininpunaisella, sammaleenvihreällä tai suklaakääreensinisellä peitolla. Jos on täkki mukavasti korvilla, ovat varpaat paljaana. Jos varpaita ei palele, niin peitto ei riitä korville. Ilmeisesti täkit, sängyt ja ihmisetkin olivat lyhyempiä ennen. Ei sillä, että olisin pitkä nytkään. 

Samaan tapaan kartanoreissut jäävät aina vähän lyhyiksi. Jos varaa aikaa siihen, että ehtii olla Tartossa kaksi yötä, ei Tallinnaan jää kuin yksi yö. Jos taas Tallinnaan varaa kaksi yötä, tulee Tartossa kiire. Lähtiessä aina tuntuu, että kyllä tässä hyvin ehtii ja parempi lyhyt reissu kuin ei reissua ollenkaan. 

Tällä kertaa varpaat jäivät siis palelemaan eteläisen Viron suhteen, mutta Tallinnassa peitto riitti aika hyvin. Siinä mielessä viimeinen päivä oli erilainen, että palasimme aikaisella laivalla, jo aamupäivän puolella lähtevällä, sillä siinä säästi muutaman kympin lipun hinnassa ja halusin olla ajoissa kotona, koska edessä oli töihinmeno. Se töihinmeno, jonka avulla näitä kartanokierroksia ja muita rillutteluja maksetaan. Ja tärkein syy on tietysti se, että joka tapauksessa möllötämme satamassa kauhean aikaisin, sillä  kuvittelen meidän aina myöhästyvän laivasta, joka ei ole vielä edes tullut satamaan. Sama siis mennä sinne aikaisin sen takia, että laiva oikeasti saapuu ja lähtee aikaisin. 

Koska matkan agenda oli ahnehtia kartanoita, käytimme viimeisen kokonaisen päivän, eli lauantain Tallinnan lähistöllä olevien kartanoiden katsomiseen. Teimme samantapaisen pienen retken viime keväänäkin, olimme silloin aivan kartanonoviiseja, oli vääränlaiset kengätkin, jotka kastuivat ensimmäisestä askeleesta mehevään pihasammaleeseen. Nyttemmin osaamme vetää kunnon releet päälle, on pitkää kalsaria ja on vaelluskenkää, pipoa ja hanskaa, mikäli säätila niin vaatii. Voitte arvata, että kahdenkymmenen kartanon jälkeen hiukset ovat aika lehmännuolemat ja halpisuntsikan vetoketju kestotestattu (ja hyväksi havaittu), kun koko ajan olemme pukeneet ja riisuneet siirtyessämme kartanolta toiselle. Kesällä on vähän helpompaa, kuten noin muutenkin elämässä.

Viimeisen kartanopäivän reitin suunnittelimme edellisiltana Ritariässää toisella silmällä katsoen. Arvioimme, että noin sadan kilsan ajamisella osuu reitille noin 8 kartanoa. Näkemiemme kartanoiden kokonaismäärä ylittikin 200 rajan. 

Yöllä tuuli erittäin navakasti ja hotellin ympärillä olevat rakennustelineet (remontti menossa) kolisivat ja suojamuovit kahisivat siihen malliin, että arvelin meidän olevan melkoisen myrskyn kourissa. Aamuksi myräkkä hellitti ja ikkunasta näki, että hieman luntakin oli tuiskuttanut. Aurinko paistoi pilvien välilöistä ja kartanohinku alkoi taas nousta. Söimme hotellin oikein kelvollisen aamiaisen pääasiassa maanmiestemme seurassa ja lähdimme pian sen jälkeen liikkeelle, etteivät vain kartanot ehdi karata minnekään. Hyrysysy vaati hieman menovettä, joten pyörähdimme hotellin läheiselle tankkauspaikalle ja siitä jo huomasimme hienon seinämaalauksen, jota piti mennä katsomaan lähempää. Oi Matti, elämä on laiffii ja sitten se loppuu. 

Ajoimme aivan uutta reittiä ulos kaupungista, sujuvaa ja nopeaa, mutta toki metodistikirkon vieritse. Se on maamerkki, jonka kautta tuntuvat kaikki tiet vievän. Se kuuluu Tallinnan matkoihin, ohittaa metodistikirkko ainakin 10 kertaa. Heittämällä yksi Tallinnan rumimmista rakennuksista. 

Päivän ensimmäinen kartano oli nimeltään Maardu (Maart, Harjumaa). Sen komea päärakennus on osin peräisin 1600-luvun puolelta, mutta laajennettu ja muuteltu seuraavilla vuosisadoilla. Nykyisin se toimii konferenssikeskuksena, hääpaikkana ja siellä voi myös majoittua. Maardun omistaja viimeisimpänä ennen maareformia oli nimeltään Otto von Brevern. Siinä suvussa oli niin monta Ottoa peräjälkeen, että oli vaikea hahmottaa kuka Otoista oli hän, jolle Maardu viimeisimpänä kuului, luultavasti tämä kyseinen Otto eli vuosina 1857-1926. Hänellä oli kaksikin Otto-nimistä poikaa, mutta toinen heistä kuoli 19-vuotiaana vuonna 1919 ja toinen oli ehkä liian nuori kartanonherraksi. Niinpä epäilen isä-Ottoa tästä kartanonherruudesta. Hänen oma isänsä Otto oli jo aikaa sitten kuollut maareformin tullessa. Kartanosta mainittakoon vielä anekdoottina, että sen aikaisempi omistaja kenraali von Bohn sponssasi 1739 ensimmäisen vironkielisen raamatun julkaisua.

Kostivere (Kostifer, Harjumaa) oli päivän toinen kohde. Se sijaitsee aika kauniilla paikalla, sen puisto on yhä olemassa ja lähistöllä kiemurtelee Jõelähtme-joki. Tämä on myös niitä kartanoita, joitten kanssa julkisivu on tärkeä, takapuoli ei sitten niinkään, mutta meneehän tällaisen suuren rakennuksen maalaamiseen tietysti paljon maalia ja pohjatöitäkin pitänee tehdä aikalailla, ei sillä ja sen puoleen. Juuri tällaisista syistä kartanoita on kiinnostavaa katsella eri puolilta, jos vain mahdollista ilman, että käy häiriöksi. Kostivereä eivät aidat ympäröi ja se näytti olevan paikallisten ihmisten kävelyretkien ja tähdellisempienkin kulkemisten reittinä, sillä jalanjälkiä oli paljon tuoreessa lumessa. Niinpä mekin kuljeskelimme kartanon molemmilla puolilla. 

Kartanon päärakennus on peräisin 1770-luvulta mutta sitä on laajennettu seuraavilla vuosisadoilla, myös vuoden 1905 ryöstelyn ja tuhopolton jälkeen. Viimeiseksi omistajaksi mainitaan Alexander Julius von Dehn, mutten varmaksi löytänyt häntä, mutta jos löysin oikean henkilön, niin hänen vaimonsa oli näin kaunis ja päättäväisen näköinen nainen. Hänen etunimensä oli veikeästi Duding ja hän eli aina vuoteen 1960 asti. Siinä on otsista kyllä käherretty aika kuumalla raudalla kuvaa varten, liekö kiehkurat kärähtäneet kokonaan. Tuntui hieman haljulta löytää kuva Dudingin hautakivestä, mutta sellaista se on netin ihmeellisessä maailmassa, melkein kaikki on löydettävissä. Mikäli Dudingilla ei ole mitään tekemistä Kostiveren kartanon kanssa, on kuitenkin ehkä mukavaa, että hänetkin muistetaan, edes otsatukastaan. En tietenkään väitä, etteivätkö hänen perillisensä häntä muistaisi, varmasti muistavatkin. 

Neuvostoaikana Kostivere kuului kolhoosille ja myöhemmin se on ollut jonkunlaisena hoitolaitoksena ja apteekkina, mutta ilmeisesti vuodesta 2012 asti kunnan kulttuurikeskuksena. Siellä näyttäisi tapahtuvan kaikenlaista häppeningiä varusmiesten valasta kesäteatterin puskafarsseihin. Rakennus on rumasti liitetty noin 1950-luvun neuvostorakennukseen ja takapuoli on tosiaan sekä huonossa maalissa, että töherrysten rumaama, mutta sinänsä alkuperäinen rakennus on kaunis kokonaisuus. 

Päivän kolmas kartano on sellainen, jollaisia ei pitäisi ihmiselle laittaa nähtäväksi, ettei vain mikään kartanonostohulluus iske. Anijan (Annia, Harjumaa) kartanoa ympäröivissä remonttiaidoissa oli kylttejä sitä, että mesta on myynnissä. Tai sitten niitä ei ole muistettu ottaa pois. Sain selkoa, että joulun alla paikka on mennyt kiinni ja on nyt remontissa (sen nyt näki sokea Reettakin, sillä raksamies seisoskeli lauantaipäivänä tupakalla talon edustalla). Talo on paraatipuoleltaan vaaleanpunainen, mutta takapuolelta keltainen. Sen toisessa päässä oleva poikamiespahka on ehkä tyylikkäimpiä näkemiämme. Ymmärsin, että Anijassa on ollut jonkunlainen museo ja kahvila ja kesällä 2020 paikka taas aukeasi. En siis ihan hiffaa miten tuo myyntiaspekti tähän kuuluu. Kartanon viimeinen maareformia edeltänyt omistaja oli ilmeisesti Mary von Wahl. Mikäli jäljitin oikean Maryn, niin hän sai monta lasta ensimmäisessä avioliitossaan, kaksi lapsista syntyi Anijan kartanossa, mutta loput Saksassa perheen muutettua sinne. Mary jäi myöhemmin leskeksi ja avioitui uudelleen jääden taas leskeksi ja eli vielä sen jälkeenkin 21 vuotta. 1920-luvulla kartanossa toimi koulu ja sittemmin se kuului kolhoosiin. 

Kierros jatkui ja seuraavaksi menimme katsomaan Haljavan (Hallinap, Harjumaa) kartanoa. Se on saanut alkuperäisen korkean katon tilalle matalan (ruman) katon vuonna 1905, mikä viittaa siihen, että sekin koki tuhopolton tuona vuonna.  Kartanon edustalla oli hauska lehmäbussipysäkki. Siellä on ollut kauppa vielä vuosituhannen vaihteessa ja kauniit pylväskoristelut ovat kuulema 1920-luvulta. Von Stackelbergit omistivat Haljavan kartanon, mutta tarkalleen kuka, sitä en onnistunut selvittämään, suku pullistelee eri aikaan eläneitä Woltereita. Eräs heistä syntyi vuonna 1822, joten hän olisi ollut maareformin aikaan jo melkein 100-vuotias, eikä hänen mahdollisista perillisistään ole tietoa. Joku toinen Woltereista taas oli vasta lapsi 1900-luvun alussa, ei se tosin tietysti poista mahdollisuutta joutua/päästä kartanon perijäksi nuorella iällä. Jonkun Haljavassa syntyneen kyllä löysin, mutta kadotin hänet etsinnöissäni, eikä hänen etunimensäkään jäänyt mieleen. 

Jägala (Jaggowal, Harjumaa) oli reissun  jänskin paikka, sillä kartano sijaitsee sotilasalueella, eikä se esiinny nykyisissä kartoissa lainkaan. Vuoden 2004 kartanopokkarimme painoksesta se löytyy, samoin kartanoportaalista. Jo vuodesta 1922 se on kuulunut armeijalle, mille kaikille armeijoille näiden sadan vuoden aikana, sitä en tiedä. Mutta nyt siellä on kyllä aidat visusti ympärillä ja vähän pelotti katsoakin sinnepäin. Kartanorakennus on peräisin 1700-luvun jälkipuoliskolta ja sen välittömässä läheisyydessä on uudenaikaisia militäärikäyttöön tarkoitettuja kaarihalleja. Kartanon vieritse menevällä tiellä on kilometrejä pitkä varalaskupaikka, joten voisi uskoa kaarihallien olevan konesuojia. Tuonne ei taida saada tutustumiskäyntiä, emme jääneet pitemmäksi aikaa norkoilemaan. 

Kartanon viimeiseksi omistajaksi ennen maareformia jäi Karl von Brevern, mutta hän ei tainnut asua siellä perheineen, sillä hänen lastensa kerrotaan syntyneen Tallinnassa, hän itse kuoli vuonna 1943 Saksassa. 

Seuraavan paikan nimi oli Kiiu (Kida, Harjumaa). Se ei jäänyt jotenkin erityisesti mieleen, mutta kyllä muisti hieman palaili kuvat nähdessäni. Aurinko paistoi kivasti juuri sillä hetkellä ja Kiiu näytti hyvältä uudessa rappauksessaan. Kiiusta en saanut selville mitään kovin varmaa, neuvostoaikana sekin oli kolhoosin käytössä. 

Valkla ( Wallküll, Harjumaa) oli tämän matkan melkein viimeinen kartano, toiseksi viimeinen tarkalleen ottaen. Sen päärakennus on saanut sietää monenlaista muutosta vuosisatojen saatossa, alkuperäistä 1700-luvun lopun barokkirakennusta ei meinaa hahmottaa enää. Kartanon viimeiset omistajat olivat von Rammin sukua, Jakob ja Gerta. Jakob eli 72-vuotiaaksi, mutta Gertasta ei tätä tietoa ole saatavilla. Voimiensa vuosina he  näyttivät tältä. Perheen lapset eivät syntyneet Valklassa kuitenkaan, mutta saattoihan paikka olla heidän kesäpaikkansa, kenties. 

Valklassa toimi ilmeisesti vielä muutamia vuosia sitten vanhainkoti, nykyään se on vieressä olevassa modernimmassa rakennuksessa, mikäli oikein ymmärsin. Kartanon ikkunoissa on tyypillisiä neuvostoajan kaltereita, onhan se hyvä varmistaa, ettei kukaan mene sisään eikä ulos luvatta. 

Aivan viimeisenä kävimme katsomassa Kodasoo-nimistä kartanoa (Kotzum, Harjumaa). Se oli hyvä päätös tämän kertaiselle kartanokierrokselle. Jäljitin kartanon viimeistä omistajaa ennen maareformia ja sitä tehdessäni päädyin lukemaan niin viroksi, saksaksi, ranskaksi kuin ruotsiksikin sukuluetteloita, venäjäksikin yritin. Nyt oli vapaaehtoisruotsista hyötyä, sillä otin tolkkua, että tässä yhteydessä oikea Alexander Rehbinder, jonka isäkin oli Alexander Rehbinder ja jonka poika myös oli Alexander Rehbinder, eli vuosina 1876-1934. Hänen isoisänsä sentään oli Ferdinand, eikä pojalla ilmeisesti ollut lapsia. Kartanon päärakennus on nykyään neuvostoajan kerrostalojen ympäröimänä, joten voisin kuvitella senkin olleen kolhoosin käytössä. Nykyään se lienee yksityisomistuksessa, joskus aloitettu remontti on jäänyt vaiheeseen, ehkä jatkuu keväällä, ehkä ei. 

Ennen paluuta poikkesimme vielä katsomaan Jägala jugaa eli putousta, jolla kävimme myös aivan ensimmäisellä talvisella Viron matkallamme. Tällä kertaa vesi virtasi varsin vuolaasti ja joen penkat olivat erittäin liukkaat. Piti olla hyvin varovainen, ettei molskahtanut jokeen. Poislähtiessämme paikalle tuli hääväki, morsian kukkakimppuineen ja fiinisti pukeutunut juhlaväki. Toivottavasti kukaan heistäkään ei molskahtanut.

Jõelähtmen entinen postilaitos näytti erehdyttävästi kartanolta, sen vielä kuvasimme mennessämme takaisin Tallinnaan, mutta emme menneet sen kanssa lankaan, sillä lunttasin heti kartasta, mitä sillä paikalla oikein on. Mutta kaunis rakennus, yhtä kaikki. Taitaa olla joku kunnan toimintakeskus nyt.

Iltasella menimme Mustamäen kaupunginosaan Umamiin syömään, sillä se lopettaa aivan tuota pikaa ja halusimme ehtiä sinne vielä kerran. Kirjoitan siitä oman juttunsa myöhemmin. Tämän postauksen lisään CampaSimpukan ylälaidan Mõis-hulluutta- ja Poissa kotoa-välilehdille, joille kerään kaikki näkemämme kartanot ja reissuaiheiset postauksemme maittain aakkostettuina.