Torstaiaamu Narvassa valkeni tuulisena ja pilvisenä. Pilvinen päivä on usein parempikin kuvaamisessa, vaikka sininen taivas, valkea hanki ja kartanot kuulostavatkin samassa kuvassa kivalta. Söimme topakan venäläisvivahteisen aamiaisen Hotelli Narvan ravintolassa sitä silmällä pitäen, että edessä oli runsaasti kartanoita matkalla Narvasta Tarttoon.
Emme suinkaan aikoneet mennä suorinta tietä, vaan mutkitella oikein urakalla. Kaikkiaan tuolle päivälle kertyi 18 kartanoa ja muutama muu kohde, joten aivan käytännön syistä jaan päivän postauksen kahteen osaan. Eihän sitä jaksa kirjoittaa, saati lukea yli kymmenestä kartanosta kerrallaan! Tämä postaus käsittelee sitä, mitä näimme ennen puoltapäivää.
Sen sijaan, että olisimme lähteneet Narvasta kohti lounasta, lähdimmekin ensin kohti pohjoista. Halusimme nähdä Narva-Jõesuun rantakaupungin ja kurkata ohimennen aiemmilta matkoilta tuttua Sillamäen kaupunkiakin ja suunnata sieltä sitten muutamille kartanoille. Garmin olisi halunnut meidän ajavan valtatietä pitkin, mutta me tahdoimme seurata Narva-joen vartta merenrantaan ja olimme sen aikaa tottelematta Garminin neuvoja, että se antautui ja laski meille uuden mieluisan reitin. Löysimme helposti joenvarren tielle ja saimme katsella Venäjälle mielinmäärin muutaman kilometrin matkalla ennen saapumista meren äärelle. Matkalla oli monenlaista muistomerkkiä ja rajapyykkiä, oli panssarivaunua ja hautausmaata, sillä näillä seuduin on sotaa käyty vuosisatojen ajan. Pitää mennä uudelleen kesällä katsomaan noita muistomerkkejä ja hautausmaita, nyt oli kiire kartanojahtiin.
Olin aikoja sitten lukenut matkablogista Narva-Jõesuussa olevasta ravintolasta nimeltä Franzia ja nyt näimme missä se sijaitsee, muttei se tietenkään ollut auki aamulla. Laitoimme paikan nyt kunnolla muistiimme ja palaamme sinne joskus syömään. Sielläkin olisi mahdollista syödä härän kiveksiä! Noin niinkuin Merituulille tiedoksi.
Narva-Jõesuu oli melko tyypillinen pohjoinen rantakaupunki talvisessa uinumisen tilassaan. Muutamia kylpylöitä sinnitteli auki ja koitti houkutella ihmisiä sisuksiinsa, myös loistonpäivänsä nähneitä oli vielä upouusien rinnalla muistuttamassa ehkä Neuvostoliiton ajoista. Tämän saattaisi saada halvalla.
Vielä vanhempi paikka puiston keskellä osui kartanonhimoisiin silmiimme ja pyörähdimme pihaan, josta lumityöt oli tehty tipitarkkaan, vaikka muuta elämää siellä ei sitten ollutkaan. Kyseessä oli Kuursaal eli kaivohuone. Se rakennettiin vuonna 1912 ja on ollut pitkään alennuksen tilassa huonokuntoisena, joskin sen kunnostusta suunnitellaan. Kuursaal oli viime vuosisadan alussa Hungerburgin (tsaarinaikainen nimi kaupungille) huvielämän keskus.
Ennen ensimmäistä maailmansotaa kaupungissa oli paljon kauniita pitsihuviloita, mutta nyt niitä on jäljellä enää muutamia. Osa on tuhoutunut, mutta monia siirrettiin toisaalle, kuten Pärnuun, Haapsaluun ja Tallinnaankin.
Sillamäen läpi vain ajoimme, se näytti tismalleen samalta kuin edellisilläkin kerroilla ja luulenpa, etteivät siellä puhalla muutoksen tuulet aivan pian. Jatkoimme matkaa kohti länttä ja ensimmäisen kartanon maille saavuimme vähän vaille kymmenen. Paikan nimi oli Edise (Schoß Eltz, Ida-Virumaa) ja se on jäänyt aika ikävästi valtatien ja teollisuusrakennusten puristukseen. 1860-luvulla rakennettu päärakennus oli hieman surullinen näky laudoitettuine ikkunoineen, mutta mitenkään menetetyltä se ei vaikuttanut, katto oli kunnossa ja ovet paikallaan. Tonttia ei nyt enää voi millään ilveellä sanoa houkuttelevaksi autopajan naapurina, ellei sitten myyntivaltiksi väitettäisi hyviä kulkuyhteyksiä. Paikan omistajasuvuksi kukoistuksen ajalta mainitaan von Taubenin perhe. Aiemmalla kartanokierroksella osuimme Konju-nimisen kartanon pihaan ja sen saimme tietää olevan tämän Edisen apukartano. Viimeiset omistajat ennen maareformia olivat nimeltään Sofie von Jermolov ja Katharine von Baer, joista en onnistunut löytämään mitään varmaa tietoa. Nimien kirjoitusasut tuntuvat vaihtelevan lähteiden mukaan ja etenkään naisten syntymä- ja kuolinvuosista ei ole ilmeisesti pidetty niin tarkkaa lukua, olipa nimessä von tai ei.
Edisen jälkeen ajoimme toisen nykyisen valtatien varteen jääneen kartanon, Kukrusen (Kuckers, Ida-Virumaa) pihaan. Siellä oli alkamassa lasten talviriehatyyppinen tapahtuma, pihaan oli askaroitu iglu ja liukurit ja potkurit olivat rivissä odottamassa bussilastillista lapsukaisia. Nykyään kartanossa toimii museo ja kartanon historiasta voi lukea tämän linkin takaa. Kukruse kuului siihen kartanoiden joukkoon, joille yksi näkemiskerta piisaa, ei herättänyt suuria innostuksen väreitä. Nyt Kukruse on hyvässä kuosissa, mutta löysin siitä kuvia, joitten vuosilukua en saanut selville, mutta arvelin niiden olevan vuosituhannen alusta ja paikka näytti niissä melko huonokuntoiselta.
Välipalana ennen seuraavaa kartanoa ajelimme katsomaan Viron korkeinta vesiputousta, Valastea. Antti oli tietävinään, että se on 50 metrin korkuinen, mutta siinä oli hieman hevosmiehenlisää, se on "vain" 30 metrin korkuinen. Löysimme paikalle hyvin, eikä ollut epäilystäkään siitä, että olimme oikeassa paikalla, kun puut ja pensaat olivat yhtäkkiä paksun jään peitossa. Putoukselle johtaa hyvät metalliristikkoiset portaat, mutta emme tunteneet halua lähteä kapuamaan niitä alas, saatikka takaisin ylös, vaan katsoimme putousta vain yhden kerroksen verran alas könyten. Nyt vettä ei valunut kovinkaan runsaasti, mutta jäämuodostelmat olivat todella hienot. Keväällä on sitten varmaan enemmän pauhua ja vettä ilmassa.
Päivän kolmas kartano oli nimeltään Ontika (Ontika, Ida-Virumaa) ja sen yhteys Suomeen on tietysti Kalle Palander. Minulla oli paikasta jotenkin epärealistiset odotukset, en osaa edes selittää mikä siinä oli. Ensinnäkin luulin, että kartano on laitettu kuntoon viimeisen tapin takaa, mutta ei se ainakaan päällepäin näyttänyt siltä. Tästä harhaluulosta saanen syyttää vain itseäni ja sitä, etten lue riittävästi naisten- tai iltapäivälehtiä, vaan luen vain otsikot, jos niitäkään. Ontika oli visusti kiinni näin maaliskuussa, vieressä olevan hevostallin pihassa näkyi kyllä kauraooppeleita. Olisi pitänyt lukea tarkemmin Annaa ja Menaisettia kampaajalla. Tai siis käydä edes kampaajalla. Antti, tuo paras persoonakohtainen tietotoimistoni tiesi kertoa, että Kallen rouva on sisustanut majoitushuoneita hienosti (ehkä hän on lukenut lehtiä parturilla). Koitin lukea tarkasti Hotel Kallen verkkosivuja, mutta minusta niissä ei ovelasti sanota missä ylelliset huoneet oikein ovatkaan. Kartano näytti päällepäin siltä, ettei siellä ole ylellisiä sintsityynyjä eikä kiiltäviä verhoja. Näimme sen siis vain aika kaukaa. Jos olisin menossa kartanomajoitukseen, tahtoisin ehdottomasti nukkua kartanossa. Hotel Kalle avautuu taas huhtikuussa. Jos olenkin väärässä ja huoneet todella ovat kartanorakennuksessa, niin pyydän anteeksi.
Ontika itsessään näytti oikein hyvältä, sellaiselta kartanolta, joista pidämme. Myöhäisklassista tyyliä edustavaa 1850-luvulla valmistunutta rakennusta ei ole pilattu lisäkerroksilla. Viimeisimmäksi von-liitteiseksi omistajasuvuksi mainitaan von Clapier de Colonguet. Löysin ainakin Konstantin-nimisen suvun jäsenen, joka syntyi Ontikassa vuonna 1859. Suku menetti kartanon maareformissa ja emigroitui sittemmin Saksaan. Konstantin oli sotilasuralla ja kuoli vuonna 1945. Tällaiselta hipsteriltä hän näytti.
Saka (Sackhof, Ida-Virumaa) oli seuraava kohteemme. Se toimii nykyään hotellina ja kylpylänä ja sillä on tyylikkäät sivut. Paikan historiasta voi lukea paljon kiinnostavaa tietoa tästä. Viimeinen kartanonherra oli nimeltään Hermann Löwis, hän pystyi asumaan kartanossa aina vuoteen 1939 maanviljelijänä ja mehiläishoitajana, vaikkei enää ehkä varsinaisesti kartanonherrana. (tässä täytyy mainita, että joittenkin lähteitten mukaan Hermann olisi kuollut jo vuonna 1935 Saksassa) Sittemmin Saka oli neuvostoarmeijan käytössä, rannikon läheisyys teki siitä hyvän tukikohdan. Neuvostovuosikymmenten aikana rakennus koki kovia, eikä se näyttänyt kovinkaan hyvältä kuvassa vuodelta 2001, lainaan sen tähän ihan pikkuisen luvatta. Antti on sitä mieltä, että tuo vihreä väri on aivan aito neuvostovihreä.
Nyt Saka on oikein tyylikkään, melkein kliinisen näköinen eikä sellaisena aivan meidän suosikkilistamme kärjessä, mutta on hienoa, että sillä on uusi elämä. Savupiipun voisi rapata uudelleen. Kylpylä sijaitsi eri rakennuksessa, siitä meillä ei tullut otetuksi kuvaa, enkä muista/tiedä onko se vanha vai uusi rakennus.
Seuraavaksi huomiomme sai Aa (Hankhof, Ida-Virumaa), tosin melko kaukaa sen tähden, että sen pihassa oli autoja ja ihmisiä, emmekä halunneet olla häiriöksi. Mikäli oikein ymmärsin, se toimii tai on ainakin toiminut hoitokotina.
Sen vieressä on aika ruma nykyaikaisempi siniseinäinen talo, jonka suunnittelussa on ehkä koitettu hakea jotain yhtymäkohtia kartanon kanssa, mutta en nyt oikein tiedä miten siinä on onnistuttu.
Viimeinen omistajasuku ennen maareformia oli von Gruenewald. Löysin ainakin yhden Aassa syntyneen Gruenewaldin, nimittäin Jeanetten, hän syntyi siellä vuonna 1864, mutta hänenkään kuolinvuottaan ei löytynyt. Jeanette näytti tältä.
Tällä matkalla näimme jo toisen Maidlan (Wrangelstein, Ida-Virumaa) kartanon. Ensimmäisen näimme viime kesän reissulla. Nyt kyseessä oli tältä näyttävä rakennus.
Maidla on kouluna tällä erää, on ollut jo vuodesta 1925, sen pihapiirissä on aika paljon vanhoja rakennuksia. Päärakennus on 1700-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä ja näyttää nykyäänkin oikein hyvältä, ilokseni siihen ei ole läntätty kolmatta kerrosta. Ilmeisesti sama Löwisin suku omisti tämänkin paikan.
Ennen puolta päivää ehdimme vielä pari kartanoa. Ulvin (Oehrten, Ida-Virumaa) kartano oli seuraavana vuorossa. Siinä on korkeampi lisäosa 1800-luvun lopulta. Tämäkin pääsee tulipa nähtyä-osastoon. Se on ollut vuonna 2001 tiilenpunainen, nyt se on keltainen ja se toimii kuntakeskuksena, jossa on monenlaisia toimintoja. Viimeinen omistaja ennen maareformia oli Alexander Rudolf Otto Heinrich von Winkler. Ei ilmeisesti samaa sukua Fonzien kanssa. Löysin muutamia Ulvissa syntyneitä von Winklereitä, mutta kuvia heistä ei ollut nähtävillä.
Juuri ennen kuin Mikki Hiiren kädet sojottivat kohti taivasta, ehdimme piipahtaa katsomassa vähemmän kaunista Põlulan (Poll, Ida-Virumaa) kartanoa. Se toimii kouluna ja siinä on vanhempi puinen osio ja 1800-luvun lopulla lisätty kivirakenteinen lisäosa. Ajaessamme pihaan ikkunassa näkyi joku henkilö ja kun Antti astui lähemmäs ottamaan kuvaa, tämä oman elämänsä sankari tuli kertomaan elämäntarinaansa. Tästä kartanosta en saanut selville oikein mitään.
Tämän postauksen viimeiseksi kohteeksi jää Vaeküla (Wayküll, Ida-Virumaa), vaikka olimmekin sen pihassa vartin yli kahdentoista. Tämä on niitä tapauksia, joitten näkemisestä jäi hyvin ristiriitainen tunne jo aivan paikan päällä ja etenkin nyt, kun olemme etsineet siitä tietoa. Luulimme kartanoksi taloa, joka ei lainkaan ollut sitä. Mäen päällä oli valtava rakennus ja mehän otimme heti suunnan sitä kohti. Kyseessä olikin 1950-luvulla rakennettu koulu ja kartano jäi sen oikealle puolelle puiston peittämäksi. Nyt harmittaa suuresti. Nettihaullakin tulee ristiriitaisia kuvatuloksia, joten ei ihme, että olimme vähän enemmänkin hämmentyneitä. En nyt siis oikeasti voi sanoa, että näimme Vaekülan kartanoa. Voi ristus, sanoi Anttikin. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olemme haksahtaneet näissä jutuissa, mutta kyllä me tästä opimme taas. Lainaan tähän portaalista kuvan oikeasta kartanosta, ilman lupaa tietysti, onhan tässä nyt oltu pösilöitä muutenkin. Jos olisin katsonut mukana olevaa kartanopokkaria, olisin alkanut ainakin ihmetellä silmiäni, mutta just silloin en sitten tullut katsoneeksi.
 |
| Kuva Estonian Manors-portaalista. |
Ja tämmöinen oli se koulu. Kunpa siinä vain olisi ollut joku sirppi ja vasara-koristus seinällä, niin olisimme älynneet epäillä. Seuraavalla tuonne seuduille suuntautuvalla matkalla käymme katsomassa sen kartanonkin.
Nyt tällä postauksella on tarpeeksi mittaa. Lisään tämän CampaSimpukan ylälaidan Mõis-hulluutta- ja Poissa kotoa-välilehdille. Ensimainitulle kerään kartanot aakkostettuina (pl. tämä Vaeküll) ja jälkimmäiselle reissuaiheiset postaukset maittain aakkostettuina. Seuraavassa osassa kerron iltapäivän kartanoista ennen Tarttoon saapumista. Jäljellä on vielä 9 kartanoa, tai ainakin niin luulen. Voihan olla, että joku toinenkin huti osui tuohon päivään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti