Lääkettä vaivaan, osa 1

Tammikuussa olimme muutaman päivän Virossa katsomassa kartanoita ja tuntui, että mõis-hulluus hieman hellitti. Niin siinä vain taas kävi, että vapaapäivien tullen alkoi tuntua kutitusta ja kolotusta, joita ei helpottanut kuin seilaaminen Suomenlahden ylitse Viroon. Viime keskiviikkona teimme pikaisen lähdön heti päästyäni yövuorosta ja iltapäivällä ajoimme jo Tallinnan D-terminaalista kohti itää. Uudet liikennejärjestelyt ovat vielä hieman vaiheessa ja suuri määrä rekkoja yhtä aikaa tukkeuttaa satamasta poistumisen, mutta pienellä lisämutkalla pääsimme ohittamaan ruuhkan ja noin vartissa olimme ykköstiellä kohti Narvaa. Päivänvaloa oli luvassa vielä muutamia tunteja ja vaikkei aivan Narvan lähistöllä ollutkaan kartanoita katsottavana, halusimme yöpyä tuossa rajakaupungissa toistamiseen. Käytimme kaiken valoisan ajan käymällä matkan varrella katsomassa neljä kartanoa. 

Ensimmäinen niistä oli nimeltään Aaspere (Kattentack, Lääne-Virumaa). Sinne on Tallinnasta matkaa noin 80 km ja se sijaitsee aivan valtatien läheisyydessä. Paikka on ymmärtääkseni myynnissä tällä hetkellä 670 000 euron hintaan. Harmi vain, ettei meille tullut mukaan sellaisia rahoja. Aaspere oli hyvä paikka aloittaa kartanokierros, sopivan uhkea rakennus oli lumisessa maisemassa vaikuttava. Lunta oli sen verran, ettemme harkinneetkaan kahlata talon toiselle puolelle, mutta siellä olisi ilmeisesti ollut varsinainen paraatipuoli. Aasperen kartano edustaa klassista tyyliä ja sen viimeinen omistajasuku ennen vuotta 1921 oli nimeltään von Dellingshausen. Vuosikymmenien ajan rakennuksessa toimi orpokoti, mutta 2000-luvun alusta se on ollut yksityisomistuksessa, ilmeisesti monissa käsissä. Melkein kiinni rakennuksessa on ruma lisäpahka, se on kyllä nätisti rajattu myyntikuvista pois. Päärakennuksessa on ollut tulipalo joskus 1960-luvulla, näin olin ymmärtävinäni.

Reissun toinen kohde oli Essu (Jess, Lääne-Virumaa). Se jätti hieman omituisen olon, sillä rakennuksesta ei meinannut tunnistaa mitään vanhaa. Hauska sattuma oli se, että siskontyttöni on ollut siellä lukiolaisena luokkaretkellä. Rakennuksen ulkopinta on ilmeisesti peitetty jollain uudemmalla pintamateriaalilla ja koko paikka on melko mahdoton tunnistaa vanhaksi kartanoksi. Siihen on liitetty uusia osia ja nykyisin se toimii kai jonkunlaisena majoitus-, juhla- ja seminaaritilojen yhdistelmänä. Essun viimeinen omistaja viime vuosisadan alussa oli nimeltään Julie von Ungern-Sternberg, josta en löytänyt juurikaan muuta tietoa kuin sen, että hänellä oli kolme lasta. Julien kuolinvuotta ja -paikkaa en saanut selville. Essusta ei jäänyt sellaista tunnetta, että sen haluaisi nähdä uudelleen, vaikkapa toisena vuodenaikana. Monista kartanoista jää, mutta Essusta ei. 

Kunda (Kunda, Lääne-Virumaa) oli päivän kolmas kartano, sen tiesimme jo ennalta raunioituneeksi paikaksi, eikä sitä päässyt kovin läheltä katsomaankaan. Ehkä kesäaikaan olisi mahdollista mennä lähemmäs, mutta nyt lunta oli sen verran, ettemme lähteneet etsimään tietä enempiä. Ajotieltä näytti siltä, että kartano sijaitsee uudemman asutuksen pihapiirissä ja taisipa portissa olla maininta vahtikoiristakin, joten emme änkeneet liian liki. Sen viimeiseksi omistajaksi mainitaan hienoniminen herra Eugene John Girard de Soucanton ja rakennuksessa toimi vuosien 1925-1940 aikana koulu. En ihan saanut selville oliko tuo hieno nimi oikeassa muodossa ja oliko löytämäni henkilö oikeasti tämä viimeinen omistaja vai hänen isänsä. Joka tapauksessa sen suvun tarina Kundassa päättyi kartanon pakkolunastukseen. Rakennus tuhoutui vuonna 1941 Neuvostoliiton joukkojen polttamana vetäytymisen yhteydessä, tämän sain selville vironkielisestä wikiartikkelista.

Malla (Malla, Lääne-Virumaa) oli päivän viimeinen kartanokohde, päivänvalo hupeni hyvää vauhtia ja ajoimme hieman harhaan etsiessämme Mallaa. Siitä tiesimme muutaman seikan etukäteen, mm. sen että sen omistajana on ollut vuodesta 2014 suomalainen bitcoinbisneksellä kartanon ostamisen rahoittanut Risto Pietilä. Toinen seikka oli sitten surullisempi (ensimmäisestäkin voi olla tietysti montaa mieltä, virolaiset voivat olla sitä mieltä, ettei ulkomaalaisomistukset ole hyvä asia), nimittäin se, että Mallassa oli tulipalo viime syyskuun alussa. Sen kattorakenteet ja kolmas kerros tuhoutuivat ja koko kartano kärsi pahoin. Ilmeisesti kartanossa tehtiin tuohon aikaan remontointia. Olin luullut, että kartano olisi ollut ennen paloa jo hyvässä kunnossa, mutta ilmeisesti näin ei ollut. Sen kuntoa oli arvioitu vain joitakin viikkoja aikaisemmin ja kulttuurihistoriallisessa mielessä sen kunto oli arvioitu lyhyesti sanalla huono. Mallan tämänhetkinen ulkomuoto on surullinen, mutta loistonpäivinään 1880-luvun kuosissa se on ollut mitä upein. Julkisivulla on mittaa kaikkiaan noin 80 metriä. Neuvostoaikoina Mallakin toimi kouluna. Tämän kartanon näkisin mielelläni uudelleen kesäaikaan ja kävelisin sen ympäri, mikäli mahdollista.

Viimeiseksi omistajaksi ennen maareformia mainitaan rouva Olga von Lwowski, omaa sukua Uexküll (nimi joka on tullut esille useiden muidenkin kartanoiden yhteydessä). Olga oli hyvin hienon näköinen nainen, vai mitä sanotte? Hän eli pitkän elämän ja kuoli Saksassa, Frankfurt am Mainissa  83-vuotiaana vuonna 1946. Hänen puolisonsa oli ilmeisesti sotilas ja hän kuoli Tallinnassa vuonna 1938, vanhana miehenä 79-vuotiaana. Pariskunnan kolmesta lapsesta ei löytynyt kuin syntymävuodet, muttei sitä kuinka pitkään he elivät ja missä olosuhteissa.

Mallan jälkeen jatkoimme matkaa kohti Narvaa illan pimetessä. Aiemmin ykköstie oli melko hiljainen molempiin suuntiin, mutta nyt kuuden, seitsemän aikaan liikennettä oli kumpaankin suuntaan melko reilusti. Oli myös muutama ojaanajo ja reippaampi ohittelu, joiden takia emme saapuneet Narvaan yhtään liian pian. Kaupunki ei ollut kahdessa ja puolessa vuodessa muuttunut sen enempää edukseen kuin tappiokseen, aikalailla ankealta se näin lopputalvestakin näytti. Löysimme hyvin edelliskerralta tutun hotellin ja majoituimme aivan asialliseen kolmannen kerroksen huoneeseen. Ei ollut hinnallakaan pilattu. Tällä kertaa ikkunamme oli keskustaan päin, ei Neuvostoliiton Venäjän suuntaan. Ajattelimme käydä hieman iltakävelyllä ja katsoa naapurimaahan päin, mutta kadut olivat sen verran jäiset ja liukkaat, että piipahdimme vain lyhyesti joen partaalla. Siellä se suuri ja mahtava edelleen on, ei se ole sieltä minnekään mennyt.

Yö Hotelli Narvassa oli hyvin rauhallinen ja aamiainen parempi kuin muistimme. Siinä oli kyllä tietyt venäläisvivahteensa, muttei meillä ollut mitään niitä vastaan. Saimme vatsat täyteen ennen toisen päivän kartanokierrosta, josta tulikin sitten melkoisen mittava. Mutta siitä seuraavassa postauksessa. Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan uudehkolle Mõis-hulluutta- ja Poissa kotoa-välilehdille. Ensimmäiselle kerään aakkostettuina kaikki näkemämme Viron kartanot (oman muistimme tueksi) ja toiselle ylipäätään reissuaiheisia postauksia maittain.